Muutama sana rahasta ja kuluttamisesta

Iltalehden nettisivuilla oli tänään uutinen, jonka mukaan joka neljännellä taloudella on vaikeuksia saada tulonsa riittämään tavanomaisiin menoihinsa. ”Tavanomaiset menot” on todella epämääräisesti sanottu, mutta oletetaan nyt sen tarkoittavan elintasoa, jonka katsotaan olevan keskimääräinen nykypäivän Suomessa. Se sisältää siis myös paljon sellaista sisältöä, jonka voidaan sanoa olevan ei-välttämätöntä kuten viihde-elektroniikka, älypuhelimet ynnä muut ajantappolaitteet

Syitä talouksien rahaongelmiin on varmasti monia, mm. jonkin verran kasvanut työttömyys, elinkustannuksien nousu ja talouden menojen vieminen liian lähelle tuloja, jolloin ei ole liikkumavaraa tulojen heikentyessä. Yksi mielestäni merkittävä syy on yhteiskunnallinen ja ennen kaikkea rakenteellinen. Voidaan puhua noidankehästä.

Ajatellaan, että yhteiskuntamme perustuu taloudelliselle toimeliaisuudelle ja jatkuvalle talouden kasvulle. Olemme siirtyneet teollisesta yhteiskunnasta sellaiseen, jossa pääpaino on palveluiden tuottamisessa. Talouden kasvuun tarvitaan siis palveluiden kasvua. En ole varma, mitä kaikkea palveluiksi luetaan, mutta itse ajattelen niiksi myös viihdeteollisuuden ja kaiken siihen liittyvän teknologian.

Yhteiskuntamme on vieläkin luokkayhteiskunta (vaikka luokat ovat muuttuneet), ja koska kulutus on keskeinen osa yhteiskuntaamme, on selvää, että ihminen pyrkii haluamaansa yhteiskuntaluokkaan nimenomaan kuluttamisen kautta. Tiettyyn viiteryhmään kuuluminen vaatii tiettyjen palveluiden käyttämiset ja teknologian. Mainostajat ovat omalta osaltaan luomassa näitä yhteiskuntaluokkia ja houkuttelemassa ihmisiä niihin.

Talouksille tulee siis monelta suunnalta ohjaavaa viestintää. Valtio pitää kiinni talouskasvusta ja aika ajoin kannustaa kansalaisia kuluttamaan lisää tai pitämään sen edes nykyisellä tasolla huonommista ajoista huolimatta. Palvelujen ja viihdeteknologian valmistajat ja koko ketju aina kuluttajalle asti taas houkuttelee ihmisiä ostamaan itselleen erilaisia sosiaalisia positioita ja statusta viiteryhmiensä sisällä.

Tämä ohjaus on hyvin voimakasta ja manipuloivaa, joten ei ole ihme, että ihmiset vievät taloutensa äärirajoille toteuttaakseen ulkoapäin upotettuja haaveita. Talouden kasvun tavoitteeseen ei kuitenkaan riitä, että kuluttaminen pysähtyisi siihen. Aina elintason noustessa täytyy yhtä iso suhteellinen osuus käyttää sosiaalisen statuksen ylläpitämiseen, koska yhteiskuntaluokan vaatimukset nousevat samaa vauhtia.

Olen hyvin pessimistinen sen suhteen, että tämä noidankehä saataisiin murrettua. Jossain vaiheessa niin kyllä tapahtuu, mutta ei ihmisen valinnan seurauksena. Yksi keino olisi nostaa koulutuksessa nykyisin halveksitut humanistiset aineet arvostukseltaan ja resursseiltaan yhteiskuntatieteiden rinnalle, ja molemmat reilusti muiden tieteenalojen ohi. Valitettavasti utopiaa. 

Big Brother - Sadistista tirkistelyä

Tämä kirjoitukseni on julkaistu ensimmäisen kerran 29.11.2011 ilmestyneessä Asennetta-lehden numerossa.

Onko televisiossa esitettävä Big Brotherin ohjelmaformaatti vain harmitonta matalaotsaista viihdettä? Miten sen hämmentävän suuri suosio on ymmärrettävissä? Tämän ilmiön selittäminen siten, että ohjelmassa olisi erityisen mielenkiintoisia henkilöitä, draamaa, romansseja, seksiä, konflikteja tai kekseliäitä tehtäviä olisi kuitenkin epätyydyttävää ja osin itsepetosta. Joitain näistä elementeistä sieltä löytyy ja joitain ei. Ihmiset luonnollisesti eroavat siinäkin, että toiset ovat vähempään tyytyväisiä kuin toiset eikä siinä mitään väärää ole. Tehkäämme Big Brotherille pienimuotoinen filosofinen ruumiinavaus ja katsotaan, mitä sieltä pöllähtää silmille.

Eräs tapa ymmärtää olisi nähdä Big Brother eräänlaisena postmodernin ajan reippaasti laimennettuna sirkuksena tai friikkishowna. Kolmisilmäisten kääpiöiden ja parrakkaiden naisten sijaan näytteillä on tietynlaisen esillä olemisen tarpeen omaavia tavallisia ihmisiä sikäli kuin ns. ”tavallinen ihminen” ei ole muuta kuin vain sinnikäs myytti. Big Brotherin syvin olemus ui kuitenkin synkemmissä vesissä, ja kritiikkini on monikärkinen.     

Ensinnäkin tuntuu siltä, että taloon ei ole valittu niinkään ihmisiä, vaan enemmänkin irrotettuja ominaisuuksia. Tämä on tietoista ja liittyy showbisneksen lainalaisuuksiin. Ihmisellä on arvo vain haluttujen ominaisuuksien kantajina. Taloon on haluttu saada sekalainen kokoelma persoonia, mielipiteitä ja henkilökohtaisia tapoja. Ajan mittaan, ja jännityksen lauetessa, nämä pääsevät enemmän ja enemmän pintaan, jolloin alkaa tapahtua sitä kanssakäymistä, mitä on haettu. Osa siitä on ennakoitua ja osa ennakoimatonta. Jo tämä on hyvin kyseenalaista manipulointia, mutta kuitenkin vielä suhteellisen harmitonta. Onhan kyse kuitenkin aikuisista ihmisistä, jotka osaavat sopeutua ja toimia itsenäisesti.      

Iso osa Big Brotherin vetovoimaa on luonnollisesti sen luomat eroottiset jännitteet, joiden suunnat kulkevat sekä talon sisällä että katsomosta taloon. Ylenpalttinen kiinnostus juhlimisen ja vihjailevan seksuaalisuuden tirkistelyyn ei tietysti yllätä ketään. Näissä yleisölle järjestetyissä, vakoilemalla saaduissa, eroottisissa näytöksissä on jotain hyvin häiritsevää. Mikä oikeuttaa tämänkaltaisen tirkistelyn tai voyerismin, jos halutaan patologisoida? Hyväksikäyttö kun on aina hyväksikäyttöä, vaikka sen kohteet olisivat siihen suostuneet.

Big Brother –taloon liittyy eräs pelottava yhteiskuntafilosofinen ominaisuus, josta autoritaariset tahot haaveilevat. Jatkuva ympäri vuorokauden päällä oleva kameratarkkailu muistuttaa läheisesti englantilaisen filosofin Jeremy Benthamin 1700-luvulla ideoimaa vastenmielistä Panoptikon vankilamallia, jolla pyrittiin täydelliseen mielen ja ruumiin hallitsemiseen. Siinä vangit olisivat olleet mahdollisen jatkuvan tarkkailun alaisena täysin ilman yksityistä aikaa. Big Brotherin osallistujat tietävät olevansa kuvattuina joka hetki. Varmaankin tarkkailtavina oleminen välillä heiltä unohtuu, mutta valvojan ääni kuitenkin läpitunkee talon ja toimii muistutuksena sen olosuhteista. Tällöin mieli repäistään väkivaltaisesti aina uudestaan julkiseen tilaan. Arki on siis yksityisen ja julkisen välillä mielivaltaisesti häilyvää. Niin ikään myös katsojalle tulee illuusio vallasta, mutta tätä valtaa ei käytetä mihinkään rakentavaan vaan itsen viihdyttämiseen. Vallankäytössä huvin vuoksi on aina sadistisia piirteitä.    

Tästä pääsemmekin Big Brother –konseptin pirullisimpaan osaan eli sen sadistiseen pohjavireeseen. Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa poika ja tyttö ovat talossa ollessaan tutustuneet toisiinsa, ja jonkinlainen yhteys, tai jopa romanssi, on vireillä. Sitten Big Brother antaa pojalle salaiseksi tehtäväksi vältellä kaikkea fyysistä kosketusta tyttöön. Tämän seurauksena katsojat saavat hekumoida tytön kyyneleillä ja pettymyksellä, kun hän murehtii suhteen viilenemistä. Ohjelman ”juonesta” huolehtivat henkilöt ovat kuin nukkemestareita, jotka ohjaavat tunteita haluamaansa suuntaan. Mitä enemmän itkua ja hammasten kiristystä päästetään ilmoille, sen parempi. Törmäämme jälleen manipulaatioon ja sadismiin. Shown kaikesta keinotekoisuudesta huolimatta tässä pelissä liikuteltavat pelinappulat ovat oikeita ihmisiä, joilla on oikeita tunteita. Pahinta on, että tästä tehdään hyväksyttävää, ja tätä sadismin ja kontrollin ilosanomaa syötetään ns. oikeaan elämään. Ikään kuin me ihmiset tarvitsisimme vielä lisää sytykettä pimeällä puolellemme.  

Löytyykö Big Brotherista mitään hyvää tai tarpeellista edes viihteen maailmaan? Vastaus on, että ei. Kenties on kuitenkin liioittelua väittää, että tällaisen ohjelman tekijät olisivat ilkeitä satyyreitä, jotka pelkäksi omaksi ilokseen synnyttävät bakkanaaleja, surua ja rienausta. Liian pitkälle on kuitenkin menty. Vanhan kliseen mukaan sellaista ohjelmaa tehdään, mitä ihmiset haluavat katsoa. Siinä tapauksessa peili asetetaan katsojien eteen. Miksi tällaista tehdään? Ohjelman tekijöiden vastaus on helppo arvata, mutta entä katsojan?