Näytetään tekstit, joissa on tunniste valta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valta. Näytä kaikki tekstit

lauantai 25. helmikuuta 2012

Hyvät tavat kauhistavat


Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran 24.2.2012 ilmestyneessä Asennetta-lehden numerossa.


Suuri osa siitä, mitä katsotaan kuuluvan hyviin käytöstapoihin, on vähintäänkin kyseenalaista, motiiveiltaan epäilyttävää ja moraalisesti arveluttavaa. Hyvien tapojen väitetty rapautuminen on eräs yhteiskunnallisen keskustelun kestoteemoista. Mistä hyvissä tavoissa ja etiketissä on kyse? Minkä vaatimuksen ne käyttäjilleen asettavat? Päällisin puolin katsottuna hyvissä tavoissa on kyse käyttäytymissäännöistä, joiden sisältöä kukin sukupolvi muokkaa omalla tavallaan, usein edellisten sukupolvien närkästykseksi. Tarkemmin katsottuna sieltä löytyy kuitenkin paljon sellaista, mikä haluaa pysyä piilossa. Kulttuurisessa yhteiskuntaruumiissa on kuoliossa oleva raaja, ja se täytyisi leikata irti.       

Millä haarukalla syöt salaattisi?

Pelkistä hyvistä tavoista puhuminen on kovin epämääräistä, joten on hyvä tarkentaa ja jaotella hieman. Teen niiden sisällä karkean jaon etikettiin ja moraalisiin hyviin tapoihin sen mukaan, millä ne perustelevat oikeutuksensa. Tarkennuksena sanottakoon, että moraalilla en tarkoita tässä yhteydessä kristillistä tai uskonnollista synnin vastapainoa.  
         Etiketti on näistä kahdesta luonteeltaan pakottavampaa. Sen mukaan sinun pitää toimia tietyllä tavalla. On vain yksi oikea tapa toimia kussakin tilanteessa, ja se siirretään uudelle kansalaiselle ylhäältä päin käskyttämällä joko suoraan tai opetukseksi verhottuna. Etiketissä ei anneta tilaa omalle harkinnalle. Sinun pitää esimerkiksi puhutella huomattavasti itseäsi vanhempia ihmisiä kunnioittavasti teitittelemällä ja arvokkaassa juhlassa sinun pitää pukeutua ns. tilanteen vaatimalla tavalla. Joskus kuulee sanottavan, että etiketti voi syntyä eettisistä normeista ja se voi syntyä kulttuurin luomana ja vaalimana. Tässä lausumassa on kaikki mahdollinen pielessä. Etiketti ei koskaan synny eettisistä tai moraalisista lähtökohdista. Toisaalta etiketti on aina kulttuuriin sidonnaista ja sen luomaa. Ollakseen eettistä, sen luomien käyttäytymistapojen tulisi lisätä oleellisesti ihmisten hyvinvointia. Sen sijaan etiketti kahlitsee ihmistä ja estää henkistä kasvua, koska se vie yksilöltä vastuuta käyttäytymisestään. Se pyrkii suitsimaan spontaania elämää, koska yhteiskunnallisen eliitin mielestä on aina vaarallista, jos kansa ajattelee itse.
         Etiketti on hyvien tapojen pimeä puoli. Siihen on sisäänrakennettu entisen maailman herra-orja –suhde, koska sen toimintasuunta kulkee poikkeuksetta sosiaalisessa hierarkiassa alhaalta ylöspäin. Orjan tulee käytöksellään huomioida herra ja varmistaa, ettei vain pahoita hänen mieltään. Muutama vuosi eräässä ajankohtaisohjelmassa kerrottiin kuinka yritystilojen siivoajille painotettiin koulutuksen yhteydessä, että he eivät saa pilata toimistotilojen ilmaa päästämällä suolistokaasuja. Onkohan myös kauppakorkeassa luentoja, joissa opetetaan, ettei ole hyvä piereskellä sihteerin ohi kulkiessa? Tuskin. Kaikesta tasavertaisuus-puheesta huolimatta yhteiskuntamme rakentuu eriarvoisuuden suhteisiin niin työpaikalla kuin vapaa-ajallakin. Etiketti vahvistaa tätä eriarvoisuuden rakennetta, koska se määrää, miten heikon tulee käyttäytyä vahvemman edessä. Vahvempi sen sijaan voi aina tehdä poikkeuksia, ja se hyväksytään hiljaisesti.
         Esimerkkejä yllä kuvatusta ovat mm. opettajan ja oppilaan suhde, työnantajan ja työntekijän suhde sekä vaikkapa nuoren ja vanhan ihmisen suhde. Otamme tarkasteluun viimeisen näistä. Jos ohitamme sen. että niin meille on aina opetettu, miksi nuoren ihmisen pitäisi nöyrtyä vanhemman ihmisen edessä? Mikä voi tehdä toisesta ihmisestä niin erikoislaatuisen, että häntä pitäisi kumartaa tai teititellä? Ja nyt en kelpuuta vastaukseksi, että kunnioituksesta, sillä tokihan kunnioitus täytyy ensin ansaita. Minkä arvoista on ”kunnioitus” ilman, että se on henkilökohtaisessa suhteessa, toisin sanoen teoilla ja sanoilla ansaittu? Jos vanhempi ihminen loukkaantuu siitä, että häntä sinutellaan tai puhutellaan muuten tuttavallisesti, niin kertooko se enemmän nuoresta vai vanhasta? Psykologisesti uskottavin selitys on, että turhamaisuutta on nyt loukattu. Uskon, että suuri osa ylhäältä alaspäin asetetuista etikettivaatimuksista saa polttoaineensa juuri turhamaisuudesta ja tärkeilystä. Ääneen sanottuna oikeutus on tietysti jotain muuta.
         Jatkaaksemme teitittelyn ongelmaa, niin se perustellaan siten, että niin on tapana tehdä, ja että on hyvien tapojen mukaista teititellä. Miksi sitten se on hyvien tapojen mukaista? Koska se kuuluu etikettiin ja hyvään käytökseen, ja olemme päättäneet, että se on niin. Oikeutus on kehämäinen. Etiketin tarpeellisuus perustellaan sillä itsellään.          

Koulu ja kohteliaisuus

Etiketin syöttäminen tuleville yhteiskunnan jäsenille alkaa jo esikoulussa. Lapsille kerrotaan, että on kohteliasta sanoa kiitos ja anteeksi. Ongelma tässä on se, että tuo tarve perustellaan nimenomaan kohteliaisuudella. Siinä on jotain syvällisellä tavalla pikkumaista, että nämä kaksi ihmisten kanssakäymisen tärkeimmistä sanoista arkipäiväistetään tilanteisiin, joissa esimerkiksi todellista kiitollisuutta ei ole tarpeen ilmaista. Eikö olekin erikoista, että pitäisi kiittää siitä, että toinen ihminen tekee työnsä? Kiitos, että saan maksaa nämä kaupasta ottamani tavarat sinulle, joka saat palkkaa siitä, että otat rahani vastaan. Oleellistahan ei ole mitä sanotaan, vaan miksi sanotaan.
         Koulun tapakasvatusta kritisoidaan usein liian lepsuksi. Jokaisena aikana väitetään, että juuri nykyajan nuoriso on poikkeuksellisen huonosti käyttäytyvää. Koulun turvallisuus ja oppimisrauha ovat asia erikseen. Niihin keskittyessään kuri ja etiketti löytävätkin oikeutusta. Fyysistä tai henkistä väkivaltaa ei tule koskaan hyväksyä. Suuri osa nuorison käyttäytymistä koskevasta kritiikistä on kuitenkin lähtöisin vanhempien ihmisten turhamaisuudesta sekä toisaalta autoritaarisuudesta. Vanhemmiksi ihmisiksi sisällytän tässä yhteydessä laajasti nuoren vanhemmat, opettajat, viranomaiset ja muut aikuiset ihmiset, jotka nuoren kohtaavat. Kyseinen kritiikki kohdistuu täysin satunnaisella tavalla sellaiseen käytökseen, joka on eettiseltä kannalta yhdentekevää. Paljon normaalia itsenäisen ja terveellä tavalla ylpeän nuoren ihmisen käytöstä leimataan huonoksi, koska aikuisten suhtautuminen siihen on vinoutunutta. Meitä yritetään jatkuvasti opettaa hyväksymään saman koodin alle ääripäät väkivalta ja kohteliaisuus sekä tietysti kaikki siltä väliltä. Joskus näyttää jopa siltä, että epäkohteliaisuus on suurempi synti kuin väkivalta. Tappelunujakan yhteydessä saatetaan sanoa, että  noh pojat ovat poikia. Kiusaamista selitetään, että lapset nyt ovat julmia. Teitittelyn unohtuessa vanhempi ihminen sen sijaan kokee sydämen ytimeen ulottuvaa loukkaantuneisuutta.
         Autoritaarisuudella tarkoitan sellaista luonnetyyppiä, johon kuuluu mm. tarve sovinnaisuuteen, halu alistua auktoriteeteille ja vihamielinen suhtautuminen kaikenlaiseen vapaaseen ja erilaiseen. Se on siis yksilöpsykologinen oireyhtymä, mutta myös yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ilmiö. Sitä välitetään uusille kansalaisille päiväkodista lähtien aina hautaan saakka. Ihminen ei ole edes kuoleman jälkeen vapaa. Hautajaisseremoniat ovat tiukkaan kaavaan ahdettuja. Hauta täytyy pitää soveliaasti kunnossa, rikkaruohot nyhtää ja kukat istuttaa. Muutoin vertaisten ja auktoriteettien paine alkaa kasvaa. Autoritaarisuuden vihamielisyydestä ja katkeruudesta kumpuaa vapaan kasvatuksen ja tiukoista säännöistä vapaan elämisen arvostelu ja kurin ihannointi.
         Meidän täytyy myös kyseenalaistaa, miten opettajakunta asennoituu kasvatuksellisiin velvollisuuksiinsa. Miten paljon jäykässä tapakasvatuksessa on takana puhdasta velttoutta? On helpointa siirtää käyttäytymiskoodi sellaisenaan eteenpäin. Entä kuinka moni niin kutsuttu vaikea oppilas on todellisuudessa nuori, jolla on vain poikkeuksellisen terve tarve kyseenalaistaa?         

Kuka kryptasta huutelee?
            
Osa käyttäytymissäännöistä menee pikkutarkkuudessaan ja arkielämästä irtautuneisuudestaan naurattavan puolelle. Kuinka kukaan voi kuolemanvakavana miettiä vaikkapa sitä, mitä ruokailuvälinettä pitäisi seuraavaksi käyttää tai kummalla jalalla pitäisi lähteä humpan pyörteisiin? Itseironia olisi tarpeellista lääkettä tällaiseen vaivaan. Näissäkin pyrkimyksissä, olivatpa ne kuinka harmittoman oloisia tahansa, on mukana sairaalloinen tarve hallita ja määrittää toisten ihmisten arkea. Lisänä on mielestäni myös roima annos kaipuuta jonnekin muualle, johonkin myyttiseen aikaan, jolloin asiat olivat hyvin ja ihmiset vielä osasivat kumartaa. Oppilaat istuivat sotilaallisesti selkä suorassa, ja opettaja polki harmooniaan laulaen epävireistä veisua.
         Tapakouluttajat, ja tapakasvatus nykyisessä muodossaan, tulisi jättää historiaan yhdeksi sen monista huvittavista alaluvuista. Tapakouluttaja, etenkin maksullinen sellainen, onkin varsin erikoinen tapaus. He ovat kuin vampyyreitä, jotka kryptastaan käsin imevät yhteiskunnallista ja yksilöllistä elinvoimaa, sitä spontaania ihmisenä olemista, joka meissä on parasta. Elinvoimaa ei kuitenkaan imetä täysin kuiviin. Eliitti haluaa alamaisensa väsyneinä, mutta kuitenkin omiin tarpeisiinsa riittävän hyvävoimaisina ja toimintakykyisinä, että yhteiskunnan ja talouden pyörät pyörisivät. Tapakasvatus uskottelee nurinkurisesti, että hyväksi ihmiseksi kasvetaan sääntöjen ja ahdistavien muottien kautta, joissa yksilölle ei jätetä tilaa omalle harkinnalle.

Jotain täytyisi saada tilalle

Lukijalle on toivottavasti tullut selväksi, että en toivo tapakasvatuksen poistamista siten, että jäljelle jäisi kaaos ja epätietoisuus. Etiketit sen sijaan pitäisi haudata syvälle. Haluan tilalle etiikan ja käytännönläheisen moraalin opettamista. Olisi varmaan parempi puhua opettamisen sijaan keskustelusta. Tällaisessa mallissa koulussa käytäisiin keskusteluja siitä, miten toinen ihminen tulisi kohdata moraalisesti. Se vaatisi paljon työtä ja vaivannäköä niin oppilailta kuin opettajiltakin, mutta lopputulona olisi itsenäinen ja vahva ihminen, joka ottaa toisen oikeasti huomioon. Mahdollisesti ulospäin näkyvä käytös ei kovin paljoa muuttuisi, ainakaan niiltä osin, jotka todella ovat oleellisia. Aikuisilta sopisi myös odottaa enemmän paksunahkaisuutta sellaista käytöstä kohtaan, joka yleisesti nähdään töykeänä. Itserakkaudesta ja turhamaisuudesta luopuminen on kuitenkin meille niin kovin vaikeaa.
         Eettisestä perustasta lähtevä käyttäytyminen halutaan varmasti nähdä ääriyksilöllisenä verrattuna yhteisöllisyyteen. Asia on kuitenkin päinvastoin. Mikä olisikaan yhteisöllisempää kuin, että toisen ihmisen kohtaaminen koetaan ennen kaikkea moraalisena tapahtumana? Toisaalta mitä yhteisöllisyyttä on siinä, että sinun pitäisi ruokkia turhamaisuuttani teitittelemällä minua tai avaamalla minulle oven, jos pystyn sen itsekin avaamaan?
                      Tapakasvatus tulisi kääntää täysin päälaelleen, jolloin siinä keskityttäisiin ensisijaisesti kysymykseen miksi eikä miten. Etiketti on ihmistä nöyryyttävä ja alistava aristokratian jäänne, joka halutaan naamioida kohteliaisuudeksi ja hyväksi käytökseksi. Toinen sitä synnyttävä, ja hengissä pitävä, voima on turhamaisuus. Ehkä toisen ihmisen orjuuttaminen on joillekin kohteliaisuutta tai huomioonottamista? Eikö kuitenkin olisi jo aika siirtää nämä asenteet historiaan ja ottaa jälleen uusi askel kohti ihmiskunnan aikuisikää? 

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Eletään mieluummin ennen kuolemaa kuin sen jälkeen


Tässä yksi teksti, jonka julkaisin eilen Kotimaa24:än blogissani. Kuten arvata saattaa, vastaanotto oli jäätävä.


Onko parempi elää kuten haluaa ennen kuin kuolee? Onko parempi elää ilman ajatusta kuoleman jälkeisestä tuomiosta? Vai pitäisikö ensin kuolla, että todellinen elämä voi alkaa? Tämän kirjoitukseni lähtökohtana on, että edellä mainittujen, fyysiseen elämään liittyvien, vaihtoehtojen rajalla kulkee ei-uskovan ja kristinuskoisen ero. Tarkastelen näiden kahden, sanoisinko elämäntotuuden, eroja sen vuoksi, että ihmisen hakeutumisessa jompaankumpaan panokset ovat kovimmat mahdolliset. En halua käyttää sanaa ”valitseminen”, mutta en myöskään ”ajautuminen”, joten käytän sanaa ”hakeutua”.

Aluksi kuitenkin muutama sana agendastani. Olen ensisijaisesti kiinnostunut siitä, miten toisen ihmisen usko ja uskonnon harjoittaminen vaikuttaa (haitallisesti) niihin, jotka eivät usko tai jotka eivät usko samalla tavoin kuin he. Edelleen olen kiinnostunut siitä, miten uskonnolliset ryhmittymät vaikuttavat heidän omiin jäseniinsä sekä ei-uskonnollisiin ryhmittymiin. Haluan kritisoida negatiivisia vaikutuksia. Tässä asiassa ”tasapuolisuus” on sitä, että ei pyritä olemaan pinnallisessa mielessä tasapuolisia. Tämä johtuu siitä, että negatiivisissa vaikutuksissa, teoissa ja puheissa, uskonnollinen puoli on useimmiten tekijä ja sekulaari osa väestöstä ja kulttuurista on kohde. Uskovat eivät varmastikaan koe asiaa näin. Väitteeni perusta on kuitenkin se, että sekulaarin väestön rajoittavat toimet uskonnollista väestöä kohtaan ovat reaktioita uskonnollisen väestön aktioihin. Vaikka uskonnon harjoittaminen on ihmiselle tyypillistä toimintaa, se ei ole luonnollista toimintaa, koska uskonto useinkin pyrkii rajoittamaan ihmistä.   

Onko siis parempi elää siten kuin haluaa ennen kuin kuolee? Siitä voimme olla varmoja, että ihminen elää ennen kuin kuolee. Ihminen, joka ei usko kuoleman jälkeiseen elämään, haluaa elää ainoan elämänsä mahdollisimman hyvin. Eikö olisi hyvä pyrkiä elämään siten, ettei tarvitse arvioida elämänsä merkitystä arvaamalla onko kuoleman jälkeinen elämä totta vai ei? Suurin mahdollinen rikos (surmaamisen jälkeen) ihmistä kohtaan, on houkutella hänet omaksumaan sellainen uskomus, jossa vasta kuoleman jälkeen saadaan todellinen palkinto, todellinen elämä. Millaisen hirvittävän vastuun saarnaaja tai käännyttäjä ottaakaan toisesta ihmisestä? Entä jos se ei ole totta?

Kun sanon, että ihmisen pitäisi elää siten kuin haluaa, tarkoitan hänen luonnollisia taipumuksiaan ja halujaan, jotka eivät ole ristiriidassa toisten ihmisten perusoikeuksien kanssa. Luonnollisella tarkoitan sekä synnynnäisiä että elämän kuluessa muovautuneita itsensä toteuttamisen muotoja.

Lukijan miettiessä tätä, teen digression ja osoitan syvän paheksuntani erästä teemaan liittyvää ilmiötä. Olen pari kertaa omin silmin todistanut sellaista puhetta, jossa uskova, vahingonilon suorastaan ryöpsähtäessä, hekumoi ajatuksella, että ei-uskova ihminen kuolinvuoteellaan ymmärtäisi olleensa väärässä. Minäkin osaan, ja olen valitettavasti joskus, ilkeä ja pahansuopa, mutta minulle ei tulisi mieleenikään ilkkua uskovalle, että olisinpa kärpäsenä katossa kuollessasi, jotta näkisin pettymyksesi kuolinhetkellä.

Palaan alkuperäiseen ongelmaan. Tuleeko todellinen elämä, viimeinen päämäärä, vasta kuoleman jälkeen? Tästä lähtökohdasta on syntynyt yksi erityinen syy (vai onko se motivaatiolisä?) olla kristitty. Nimittäin niin sanottu vakuutus-argumentti, jonka mukaan on parempi ottaa varman päälle siltä varalta, että kaikki esim. Kristinuskon väittämä on totta. Varsinkin silloin, kun tällainen argumentti esitetään keskustelussa, jossa toisena osapuolena on ei-uskova, se on tyypillinen esimerkki uhkaan perustuvasta argumentaation muodosta. Kyseisessä kontekstissa argumentti on nimittäin yhtä aikaa sekä lupaus että uhkaus (lupaus taivaasta ja uhkaus helvetistä). Tosin jos olen oikein ymmärtänyt, Kristinuskon parissa on myös sellaista käsitystä, jonka mukaan ei-kristittyjä kohtaa kristillisen ajattelun mukaan pahimmassa tapauksessa se sama, mikä ei-kristittyjä kohtaa joka tapauksessa heidän oman ajattelunsa mukaan, eli olemattomuus, olemasta lakkaaminen. On kyllä hyvin mahdollista, että olen väärinkäsityksen vallassa liittäessäni tällaisen näkemyksen kristinuskoiseen.

Kuten aiemmin mainitsin, katson että Kristinusko on elämää rajoittava voima. Uskovat ovat tietysti siitä eri mieltä. Erimielisyydestä huolimatta pidän heidän ajatteluaan silti usein fiksuna. Minä vain ymmärrän ihmisen siten, että hän on tavallaan elämän voiman spontaani manifestaatio. Tätä élan vitalia on pakko suitsia joltain osin, jotta voisimme elää yhdessä toisten kanssa hyvää elämää. Kristinusko sellaisena kuin se toteutuu, rajoittaa elämää suurelta osalta mielivaltaisesti. Lisään, että jokaisen uskonnon täytyy toteutua ihmisten kautta, ja se juuri on se valuvika, jonka yli minä en pääse.  Synkimpinä hetkinä ajattelen, että kaikki järjestäytynyt uskonnollinen toiminta on korruptoitunutta ja pilaantunutta, mutta se on toisen kirjoituksen aihe se.

Elämän rajoittamista on kaikki uskonnollinen väkivalta, henkinen väkivalta ja vallankäyttö. Tässä kohden on hyvä korostaa, että uskonnon rajoittava vaikutus ja uskonnon harjoittamisen rajoittava vaikutus ovat kaksi eri asiaa, vaikka ne ovatkin osin päällekkäisiä. Jälkimmäinen on haitallisempi, joten keskityn siihen. Skaalan toisessa ääripäässä on suora uskonnollinen väkivalta. On ilmiselvää, miten se rajoittaa elämää. Siirryttäessä henkisen väkivallan kautta kohti vallankäyttöä, joudumme katsomaan kohdetta yhä tarkkaavaisemmin ja keskittyneemmin, jotta ymmärrämme, mitä tapahtuu.

Uskonnolliseen toimintaan sisältyy valitettavan usein henkistä väkivaltaa ja aina vallankäyttöä. Ihmisten elämää puristetaan luonnottoman kokoisiin laatikoihin, joita on vallankäyttäjän helpompi siirrellä. Pahimmillaan se on pienissä yhteisöissä ja lahkoissa, joissa ihmisten elämään puututaan pikkutarkasti. Ei ole olemassakaan niin triviaalia asiaa, että raamattu tai raamatun tulkitsija ei sanoisi siitä jotain painavaa. Jokainen lillukanvarsi halutaan värittää juuri sillä omalla värillä, oman raamatuntulkinnan kautta. Toimintavaihtoehtojen rajoittaminen sekä asenteiden ja arvojen muuttaminen ovat kaksi vallan ilmenemismuotoa, joiden lopputuloksena on ns. sisäistetty valta eli tila, jossa hallittu pitää tottelemista velvollisuutena ja hallitsija vallankäyttöä oikeutenaan. Tämän vallankäytön mahdollistaa Kristinuskossa (ja muissa uskonnoissa, joissa ihminen tuomitaan tai punnitaan elämän jälkeen), manipulaation lisäksi, maallisen elämän päättymistä koskeva lupaus/uhka, jonka mainitsin aiemmin.

Ihmisen täytyy saada toteuttaa itseään, jotta hänen elämänsä élan vital tulisi käytettyä mahdollisimman täydellisesti. Tästä huolimatta sitä pitää rajoittaa joiltain osin, jotta voimme taata yhteiselämän muiden kanssa. Perusteena rajoittamiseen ei kuitenkaan saa olla sellainen elämän jälkeinen lupaus tai uhka, joka mahdollisesti voi toteutua tai olla toteutumatta. Jos niin tehdään, syyllistytään yksilön ainutkertaisen elämän tuhlaamiseen.

Ihminen tulee elämänsä aikana tehneeksi paljon asioita, joiden voidaan oikeutetusti katsoa lisänneen vain vähän, tai ei ollenkaan, lisäarvoa hänen elämäänsä. Niiden mielivaltainen rajoittaminen on kuitenkin eettisesti väärin, ja perversio (siinä mielessä, että se on luonnotonta).