Marttyyri-syndrooma: hetki hengellisen sairauden parissa

Marttyyri-oireyhtymä on erityinen, varmasti harvinainen, uskonnollissävytteinen narsismin ja kateuden muoto. Arkisessa kielenkäytössä sitä käytetään kuvaamaan myös tietynlaisen läheisriippuvuuden muotoa. Muita ilmiöitä kuvaavia sanoja ovat mm. marttyrismi tai marttyristinen. Merriam-Webster sanakirja määrittelee sanan martyristic ” exhibiting qualities that imitate the actions of a true martyr”. Mitä kyseinen käytös voisi pitää sisällään?

1. Kateus

Maailman monessa kolkassa uskonnollinen tai uskonnollisuuteen kohdistuva sorto on valitettavasti arkipäivää. Siihen syyllistyvät ja kohteena ovat monet eri uskontokunnat. Euroopassa asiat ovat kuitenkin tässä mielessä paremmin. Eurooppalainen marttyyri-oireilija tuntee tästä syystä kateutta uskonveljiään ja –siskojaan kohtaan. Miksi minua ei vainota, hän kysyy. Miksi minun uskonnollisuuteni ei ole riittävän hyvää, riittävän kelvollista, että minuakin ahdisteltaisiin? Nämä kysymykset iskevät suoraan hengellisen sydämeen.

On luonnollista, että lievittääkseen näiden kysymysten tuottamaa hengellistä epäilyä ja ahdistusta, marttyristi kehittää ympärilleen ihan omanlaisensa elämän kehikon, jonka sisäpuolelle hän maalaa monet kuvitellut uhat ja vainot. Siellä hän sitten seisoo uljaana, raamattu kädessä ja toinen käsi uhmakkaasti nyrkissä, kestäen kaikki pakanoiden ja kerettiläisten hyökkäykset. Tähän tuntuisi liittyvän myös vastahyökkäyksen fantasiointi. Retoriikka on vallan- , voiman- tai väkivallankäyttöön viittaavaa. Missä määrin raamatullisuuteen perustuva jyrkkyys on oman aggression tuottama reagointitapa?

2. Eskatologinen marttyrismi

Eskatologinen marttyrismi voi olla lähtöisin joko alemmuudentunnosta (sen kompensaatiosta) tai narsismista. Yhteistä näille on kuvitelmat siitä, että juuri he elävät lopunaikoja. Heidän vankkumaton uskonsa ja totuudellisuuden ymmärtäminen kertoo siitä, että juuri heidät on pistetty elämään maailman viimeiset ajat. Sillä viimeiset ajat ovat kovia, ja silloin tarvitaan erityisen erinomaisia uskovia ne kestämään.

He siis tuntevat itsensä sitä paremmiksi, mitä enemmän he näkevät maailman ympärillään rappion täyttämänä ja synnistä kiehuvana. Tavallinen läpi historian jatkunut inhimillisyys vikoineen ja hyveineen näyttäytyy heidän silmissään maailman lopun aikoina. Maailma roikkuu löysässä hirressä, kun uudet sukupolvet eskatologisia marttyyreja vuorollaan julistavat maailmanlopun tulevan. 

3. Oman elämänsä marttyristi

Yksilötason uskonnollisella marttyristille empatian kokeminen on vaikeaa. Hän kokee kyllä myötätuntoa, mutta vain oman viiteryhmänsä jäsenien puolesta, ja siitä syystä, että samaistaa itsensä kuuluvaksi heihin. Hänen myötätuntonsa kohdistuu toisin sanoen häneen itseensä.

Tämä viittaa siihen, että jopa hänen oman viiteryhmänsä ihmiset ovat hänelle välineitä oman narsismin toteuttamiseen. Mitä siis voimme arvioida oman viiteryhmä ulkopuolisten ihmisten merkitsevän hänelle? Vastaus on, että ilman heitä uskonnollinen marttyristi ei tulisi toimeen. Toiset ihmiset ovat hänelle viallisia, maailman tuhoon vieviä syntisiä ja jumalan kieltäjiä. Juuri siksi hän itse voikin olla niin pyhä ja oikeamielinen.

Tämä vuoksi onkin ongelmallista, jos joku haluaa tehdä hänen kanssaan rauhan, ottaa hänet vakavasti ja keskustella hänen lähtökohdistaan käsin. Hän ei pysty suhtautumaan siihen myönteisesti. Hän joko hermostuu entisestään (välitön reaktio) tai hän suhtautuu pilkallisella ”hyvä että sinäkin ymmärsit” - asenteella (harkittu reaktio). Yhdenmukaisuuden vaatimukset viedään niin pitkälle, etteivät ne ole toteutettavissa. Marttyyri voi pysytellä omalla korkealla jalustallaan.

Eletään mieluummin ennen kuolemaa kuin sen jälkeen

Tässä yksi teksti, jonka julkaisin eilen Kotimaa24:än blogissani. Kuten arvata saattaa, vastaanotto oli jäätävä.

Onko parempi elää kuten haluaa ennen kuin kuolee? Onko parempi elää ilman ajatusta kuoleman jälkeisestä tuomiosta? Vai pitäisikö ensin kuolla, että todellinen elämä voi alkaa? Tämän kirjoitukseni lähtökohtana on, että edellä mainittujen, fyysiseen elämään liittyvien, vaihtoehtojen rajalla kulkee ei-uskovan ja kristinuskoisen ero. Tarkastelen näiden kahden, sanoisinko elämäntotuuden, eroja sen vuoksi, että ihmisen hakeutumisessa jompaankumpaan panokset ovat kovimmat mahdolliset. En halua käyttää sanaa ”valitseminen”, mutta en myöskään ”ajautuminen”, joten käytän sanaa ”hakeutua”.

Aluksi kuitenkin muutama sana agendastani. Olen ensisijaisesti kiinnostunut siitä, miten toisen ihmisen usko ja uskonnon harjoittaminen vaikuttaa (haitallisesti) niihin, jotka eivät usko tai jotka eivät usko samalla tavoin kuin he. Edelleen olen kiinnostunut siitä, miten uskonnolliset ryhmittymät vaikuttavat heidän omiin jäseniinsä sekä ei-uskonnollisiin ryhmittymiin. Haluan kritisoida negatiivisia vaikutuksia. Tässä asiassa ”tasapuolisuus” on sitä, että ei pyritä olemaan pinnallisessa mielessä tasapuolisia. Tämä johtuu siitä, että negatiivisissa vaikutuksissa, teoissa ja puheissa, uskonnollinen puoli on useimmiten tekijä ja sekulaari osa väestöstä ja kulttuurista on kohde. Uskovat eivät varmastikaan koe asiaa näin. Väitteeni perusta on kuitenkin se, että sekulaarin väestön rajoittavat toimet uskonnollista väestöä kohtaan ovat reaktioita uskonnollisen väestön aktioihin. Vaikka uskonnon harjoittaminen on ihmiselle tyypillistä toimintaa, se ei ole luonnollista toimintaa, koska uskonto useinkin pyrkii rajoittamaan ihmistä.   

Onko siis parempi elää siten kuin haluaa ennen kuin kuolee? Siitä voimme olla varmoja, että ihminen elää ennen kuin kuolee. Ihminen, joka ei usko kuoleman jälkeiseen elämään, haluaa elää ainoan elämänsä mahdollisimman hyvin. Eikö olisi hyvä pyrkiä elämään siten, ettei tarvitse arvioida elämänsä merkitystä arvaamalla onko kuoleman jälkeinen elämä totta vai ei? Suurin mahdollinen rikos (surmaamisen jälkeen) ihmistä kohtaan, on houkutella hänet omaksumaan sellainen uskomus, jossa vasta kuoleman jälkeen saadaan todellinen palkinto, todellinen elämä. Millaisen hirvittävän vastuun saarnaaja tai käännyttäjä ottaakaan toisesta ihmisestä? Entä jos se ei ole totta?

Kun sanon, että ihmisen pitäisi elää siten kuin haluaa, tarkoitan hänen luonnollisia taipumuksiaan ja halujaan, jotka eivät ole ristiriidassa toisten ihmisten perusoikeuksien kanssa. Luonnollisella tarkoitan sekä synnynnäisiä että elämän kuluessa muovautuneita itsensä toteuttamisen muotoja.

Lukijan miettiessä tätä, teen digression ja osoitan syvän paheksuntani erästä teemaan liittyvää ilmiötä. Olen pari kertaa omin silmin todistanut sellaista puhetta, jossa uskova, vahingonilon suorastaan ryöpsähtäessä, hekumoi ajatuksella, että ei-uskova ihminen kuolinvuoteellaan ymmärtäisi olleensa väärässä. Minäkin osaan, ja olen valitettavasti joskus, ilkeä ja pahansuopa, mutta minulle ei tulisi mieleenikään ilkkua uskovalle, että olisinpa kärpäsenä katossa kuollessasi, jotta näkisin pettymyksesi kuolinhetkellä.

Palaan alkuperäiseen ongelmaan. Tuleeko todellinen elämä, viimeinen päämäärä, vasta kuoleman jälkeen? Tästä lähtökohdasta on syntynyt yksi erityinen syy (vai onko se motivaatiolisä?) olla kristitty. Nimittäin niin sanottu vakuutus-argumentti, jonka mukaan on parempi ottaa varman päälle siltä varalta, että kaikki esim. Kristinuskon väittämä on totta. Varsinkin silloin, kun tällainen argumentti esitetään keskustelussa, jossa toisena osapuolena on ei-uskova, se on tyypillinen esimerkki uhkaan perustuvasta argumentaation muodosta. Kyseisessä kontekstissa argumentti on nimittäin yhtä aikaa sekä lupaus että uhkaus (lupaus taivaasta ja uhkaus helvetistä). Tosin jos olen oikein ymmärtänyt, Kristinuskon parissa on myös sellaista käsitystä, jonka mukaan ei-kristittyjä kohtaa kristillisen ajattelun mukaan pahimmassa tapauksessa se sama, mikä ei-kristittyjä kohtaa joka tapauksessa heidän oman ajattelunsa mukaan, eli olemattomuus, olemasta lakkaaminen. On kyllä hyvin mahdollista, että olen väärinkäsityksen vallassa liittäessäni tällaisen näkemyksen kristinuskoiseen.

Kuten aiemmin mainitsin, katson että Kristinusko on elämää rajoittava voima. Uskovat ovat tietysti siitä eri mieltä. Erimielisyydestä huolimatta pidän heidän ajatteluaan silti usein fiksuna. Minä vain ymmärrän ihmisen siten, että hän on tavallaan elämän voiman spontaani manifestaatio. Tätä élan vitalia on pakko suitsia joltain osin, jotta voisimme elää yhdessä toisten kanssa hyvää elämää. Kristinusko sellaisena kuin se toteutuu, rajoittaa elämää suurelta osalta mielivaltaisesti. Lisään, että jokaisen uskonnon täytyy toteutua ihmisten kautta, ja se juuri on se valuvika, jonka yli minä en pääse.  Synkimpinä hetkinä ajattelen, että kaikki järjestäytynyt uskonnollinen toiminta on korruptoitunutta ja pilaantunutta, mutta se on toisen kirjoituksen aihe se.

Elämän rajoittamista on kaikki uskonnollinen väkivalta, henkinen väkivalta ja vallankäyttö. Tässä kohden on hyvä korostaa, että uskonnon rajoittava vaikutus ja uskonnon harjoittamisen rajoittava vaikutus ovat kaksi eri asiaa, vaikka ne ovatkin osin päällekkäisiä. Jälkimmäinen on haitallisempi, joten keskityn siihen. Skaalan toisessa ääripäässä on suora uskonnollinen väkivalta. On ilmiselvää, miten se rajoittaa elämää. Siirryttäessä henkisen väkivallan kautta kohti vallankäyttöä, joudumme katsomaan kohdetta yhä tarkkaavaisemmin ja keskittyneemmin, jotta ymmärrämme, mitä tapahtuu.

Uskonnolliseen toimintaan sisältyy valitettavan usein henkistä väkivaltaa ja aina vallankäyttöä. Ihmisten elämää puristetaan luonnottoman kokoisiin laatikoihin, joita on vallankäyttäjän helpompi siirrellä. Pahimmillaan se on pienissä yhteisöissä ja lahkoissa, joissa ihmisten elämään puututaan pikkutarkasti. Ei ole olemassakaan niin triviaalia asiaa, että raamattu tai raamatun tulkitsija ei sanoisi siitä jotain painavaa. Jokainen lillukanvarsi halutaan värittää juuri sillä omalla värillä, oman raamatuntulkinnan kautta. Toimintavaihtoehtojen rajoittaminen sekä asenteiden ja arvojen muuttaminen ovat kaksi vallan ilmenemismuotoa, joiden lopputuloksena on ns. sisäistetty valta eli tila, jossa hallittu pitää tottelemista velvollisuutena ja hallitsija vallankäyttöä oikeutenaan. Tämän vallankäytön mahdollistaa Kristinuskossa (ja muissa uskonnoissa, joissa ihminen tuomitaan tai punnitaan elämän jälkeen), manipulaation lisäksi, maallisen elämän päättymistä koskeva lupaus/uhka, jonka mainitsin aiemmin.

Ihmisen täytyy saada toteuttaa itseään, jotta hänen elämänsä élan vital tulisi käytettyä mahdollisimman täydellisesti. Tästä huolimatta sitä pitää rajoittaa joiltain osin, jotta voimme taata yhteiselämän muiden kanssa. Perusteena rajoittamiseen ei kuitenkaan saa olla sellainen elämän jälkeinen lupaus tai uhka, joka mahdollisesti voi toteutua tai olla toteutumatta. Jos niin tehdään, syyllistytään yksilön ainutkertaisen elämän tuhlaamiseen.

Ihminen tulee elämänsä aikana tehneeksi paljon asioita, joiden voidaan oikeutetusti katsoa lisänneen vain vähän, tai ei ollenkaan, lisäarvoa hänen elämäänsä. Niiden mielivaltainen rajoittaminen on kuitenkin eettisesti väärin, ja perversio (siinä mielessä, että se on luonnotonta).

Jumalan radio - lähetystä hulluuden rajoilta

Eräs henkilö kertoi minulle kerran olevansa ”Jumalan radio”. Tällä hän tarkoitti, että hän kokee olevansa suora väylä jumalan viesteille. Blogikirjoituksen lähtöpiste on tämän ihmettely. Eli jossittelemme vähän.

Kun ihmisestä on tullut jumalallinen ”kasettimankka”, tuleeko viesti radiosta vai kasetilta? Eräässä aiemmassa kirjoituksessani päädyin siihen lopputulokseen, että ihminen ei voi saada raamatusta puhtaasti objektiivisia ohjeita, vaan hän lukee sitä aina oman tulkinnan kautta. Voidaan sanoa jopa niin, että jo ennen lukijalle saapumista, raamattu on moneen kertaan tulkittu. Ihminen ei saa raamatusta myöskään arvotietoa, vaan hän hakee sieltä vahvistuksen jo valmiina olevalle käsitykselleen. Radiosignaalin tapauksessa ei ole samankaltaista ongelmaa. Viesti välittyy kopioituna, ei tulkittuna.

Tässä näyttäisi olevan kolme vaihtoehtoa: a) hän todella saa ajatuksensa suoraan jumalalta selkeänä ja ilman tulkintaa, b) hän valehtelee uskovansa, että asia on niin, ja tämän hän tekee jostain patologisesta psykologisesta syystä, tai c) hän ei saa viestejä, mutta luulee saavansa, eli hän on kansankielellä sanottuna hullu.

Koska olen pragmaattinen agnostikko, suhtaudun kohtaan a) sanomalla, että epätodennäköistä, mutta mahdollista. Siis ”vahva ei varmaankaan.”

Jos kohta b) on totta, on se äärimmäisen haitallista hänen lähipiirilleen ja seurakunnalleen. Jumalan radiona toimiva väittää saaneensa jumalan armolahjana jumalan sanan, jolloin hän voi käyttää jumalan auktoriteettia omien tavoitteidensa ajamiseen siinä määrin, miten häntä uskotaan. Toisaalta näen tämänkaltaisen käytöksen takana tiettyä suuruudenhulluutta. Psykologisia motiiveja valehtelulla voisi luetella lukemattomia.

Karismaattisissa liikkeissä on suuri uskonnollisen vallan väärinkäyttömahdollisuus. Karismaattisia uskonnollisia tapahtumia voisi verrata spiritismiin karismaatikon ollessa meedio. Ero taitaa olla mielipide-ero, varsinkin jos määrittelee spiritismin laajasti koskemaan henkiä yleensä. Olen nähnyt kuvaa yhdestä televisioidusta karismaattisesta tapahtumasta (Nokia-missio). Sen suurin erikoisuus oli mielestäni sen maaginen luonne. Pyhää henkeä komennettiin hyvin tiukkaan sävyyn ilmestymään paikalle.

Kohta c) on niin ikään äärimmäisen haitallinen, mutta mittakaavan voisi kuvitella olevan suurempi. Panokset ovat siis korkeammat, koska aidosti itseensä uskova mielipuoli pystynee saamaan laajemman kannattajakunnan.

Seuraava on lopulta mielestäni keskeisin ongelma. Jossitellaan, että ihminen A saa suoraa viestiä jumalalta, ja ihminen A kertoo sen eteenpäin ihmiselle B. Mikä merkitys sillä voi olla ihmiselle B? Hän ei voi tietää, että mikä vaihtoehto (a, b vai c) on totta. Jätetään tieto sivuun, jolloin jäljelle jää usko. Jos jumala ei kerro ihminen B:lle, että ihminen A saa häneltä suoraa viestintää, niin ihminen B on uskon varassa sen suhteen. Tuolloin ihminen B:n usko kuitenkin kohdistuu siihen, mitä ihminen A väittää eli toisin sanoen ihminen B uskoo ihminen A:han eikä jumalaan. Näin ollen jumalan radion voisi sulkea, ja jäljelle jää normaali mielipiteiden vaihto ilman megalomaniaa

Päivi Räsänen - tuo seitsemästi unohdetun sanan peili

Sisäministerimme Päivi Räsänen on viime aikoina kovasti murehtinut. Ei kuitenkaan oman ministeriönsä asioita, mutta sen sijaan hän on murehtinut sitä, ettei kirkko ota riittävän äänekkäästi kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tai ehkä on sittenkin parempi, että hän ei murehdi sisäministerin vastuualueeseen kuuluvia asioita.

On äkkiseltään aika erikoista, että ministeri, vieläpä sisäministeri, ottaa näin voimakkaasti kantaa kirkon sisäisiin asioihin. Toisaalta puuttuihan Supokin tässä taannoin uskonnonopetukseen Tampereella. Millainen haloo nousisi, jos joku selkeästi kristillisyyden vastainen ministeri tekisi saman? Joku vitsiniekka voisi kysyä, että eikös niin juuri tapahtunut?

Uskovaisten parissa mielipiteet jakautuvat karkeasti kahteen leiriin konservatiivi-liberaali jaon mukaan. Sähköisellä kirkonmäellä asiasta on saatu kiivaat keskustelut aikaan. Samalla käydään konservatiivien ja liberaalien vääntöä monenkin eri aiheen kautta. Jos oikein tarkasti katsoo, näemme selvästi, että aiheella ei loppujen lopuksi taida olla väliä. Kyse on valtataistelusta. Joka tapauksessa näyttä siltä, että Päivi Räsänen mielipiteineen edustaa vain osaa kirkon jäsenistä. Vaikea sanoa, että miten suurta osaa.

 Itse en ole kristitty, mutta voin tietysti spekuleeraata, että mitä jos tulisin sellaiseksi. Pystyisinkö astumaan samaan huoneeseen konservatiivin tai liberaalin kanssa? Viimeaikaisten keskustelujen seuraaminen on ollut erittäin hyödyllistä. Kirjoitan piakkoin pienen tekstin uskonnollisesta konservatiivista.

Palataan Päivi Räsäseen. Eräässä Monty Pythonin sketsissä oli Hassun kävelyn ministeriö. Minusta Räsäsen voisi siirtää sisäministeriöstä pois ja antaa hänelle uusi, varta vasten hänelle tehty, ministerinsalkku. Uuden ministeriön nimi voisi olla vaikkapa ”istu nurkassa äläkä tee mitään” –ministeriö.

Seuraako kristitty raamattu vai raamattu kristittyä?

Filosofinen näkökulma raamattuun perustuvan elämän ongelmiin. Raamatun tilalle voisi tämän tekstin tarpeisiin vaihtaa jonkun toisenkin pyhän tekstin.  

Lähtökohtana on ajatus, että raamattu sisältää ristiriitaisuuksia. En ole niinkään kiinnostunut faktuaalista ristiriitaisuuksista, vaan ristiriitaisesta normatiivisen etiikan perustasta. Se ajatus taitaa olla uskovien joukossakin suurelta osin hyväksytty, että ns. raamattu-uskollisuus on subjektiivinen tapa elää. Raamatusta, tai mistään muusta tekstistä, ei ole ikään kuin suoraa yhteyttä lukijaan. Tekstin merkitys suodattuu aina lukijan tulkinnan kautta.

En oikein ymmärrä väitettä raamatusta jumalan sanana, jos raamattu on ihmisen mielivaltaisesti kokoama. Eikö se silloin ole jumalan sanana vääristynyt? Toisin sanoen tekstin sanat eivät tavoita tekstin sanomaa. Mielivaltaisuudella tarkoitan, että ihmiset ovat koonneet raamatun eri kirjoituksista siten, että valintaprosessissa ovat henkilökohtaiset ja valtapoliittiset vaikutteet olleet merkittävässä roolissa. Vaikka oletettaisiin, että raamatun eri kirjoitukset olisivat jumalan sanaa, niin mainittu mielivaltaisuus tekee kokonaisuudesta maallista.

Tekstin jolla väitetään olevan normatiivista merkitystä, täytyy olla kokonaisuutensa osalta loogisesti koherentti. Muussa tapauksessa se on kaunokirjallisuutta. Raamatun ymmärtämisessä lukija törmää mielestäni seuraavaan paradoksiin. Raamattu-uskollinen eli raamatun kirjaimellisesti ottava uskova joutuu käyttämään raamatun ymmärtämiseen epäselvää ajatusvälineistöä. Myös kommunikaatio toisen uskovan (tai ei-uskovan) kanssa on vaikeaa. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa seuraavaa. Mitä kirjaimellisemmin raamattu ymmärretään sen runollisemmin siitä täytyy puhua. Pitää käyttää hämärää sumeaa logiikkaa ja sinne tänne poukkoilevaa esimerkkien valintaa, jonka voi ymmärtää vain runoudeksi. Sama pätee käänteisesti raamatun ymmärtämiseen enemmän kuvainnollisena. Silloin voidaan käyttää selkeämpää kieltä siitä keskustelemiseen.

No niin nyt pääsemme varsinaiseen asiaan. Yllä olevasta alustuksesta voin johtaa kaksi seurausta.

Ensimmäinen seuraus koskee tilannetta, jossa lähtökohtana on raamatun epäjohdonmukaisuus normatiivisen etiikan alalla ja erityisesti arvojen ohjaajana. Epäjohdonmukaisuuden takia uskova joutuu tekemään valintoja siitä, mitä raamatun kohtaa hän noudattaa. Siis uskonnolliset eettiset prinsiipit ovat sisäisesti ristiriidassa, ja uskova joutuu valitsemaan oman arvomaailmansa kautta sen eettisen ohjeen, jota noudattaa. Mikä on silloin uskonnon merkitys normatiivisessa etiikassa? Sen merkitys rajautuu pelkästään ehdotuskokoelmaksi, josta uskova sitten valitsee mieleisensä. Tietysti uskovan eettinen fakulteetti on muovautunut osittain raamattua lukiessa, mutta yhtälailla siihen on vaikuttanut henkilön persoona, henkilöhistoria ja ympäristö.   

Toinen seuraus koskee tilannetta, jossa lähtökohtana on raamattu johdonmukaisena ja loogisesti koherenttina eettisenä ohjeistona. Tuolloin voi uskova oikeutetummin sanoa, että teen tämän moraalisen päätöksen jumalan sanan pohjalta. Ongelmaksi jää silti se, että jumalan sana tulee hänelle tulkittuna sekä historiallisesti että uudelleen nykyhetkessä. En kykene näkemään sellaista vaihtoehtoa, jossa se jollain tapaa painettaisiin tai upotettaisiin sellaisenaan uskovan mieleen. On mielestäni virheellistä ja varsin omahyväistä sanoa, että seuraan jumalan sanaa, kun kyse on siitä, että seuraan jumalan sanaa sellaisena kuin sen ymmärrän.

Minulle on selvää, että raamatun normatiivisessa etiikassa on epäjohdonmukaisuuksia, ja toisaalta raamatun tekstien kasaaminen kokonaisuudeksi on ollut maallinen prosessi. Tästä seuraa mielestäni se, että kun kristitty on eettisen valintatilanteen edessä, hän ei voi todenmukaisesti sanoa tukeutuvansa raamattuun valinnassaan. Hän paremminkin valitsee raamatusta sellaisen kohdan, joka tukee päätöstä, jonka hän on jo aikaisemmin joko tietoisesti tai tiedostamatta tehnyt.

Vastauksena tämän kirjoituksen otsikossa esittämääni kysymykseen, minun täytyy tulla johtopäätökseen, että raamattu seuraa kristittyä.

Saippuasta veistetty Antikristus

Olen aiemmin syyttänyt kristillisiä keskustelijoita ylenpalttisesta turvautumisesta virheargumenttien käyttöön. Sittemmin olen päässyt hahmottelemaan kaksi uudentyyppistä keskustelijaa. Kutsun niitä ”väistelijäksi” ja ”saippuapapiksi”. Heidän on vaikea hyväksyä sitä, että joku keskeyttää sen omahyväisen rituaalin, joka esim. Kotimaa24-sivustolla on hyvin yleistä. Sitä voidaan kutsua vaikkapa julkiseksi selkääntaputtamiseksi tai sosiaaliseksi hieromiseksi (tätä ilmaisua siellä joku käyttikin)

Väistelijä on käärme. Häneen on mahdotonta osua rationaalisuudella tai uskonnollisilla argumenteilla. Hän osaa vaihtaa keskustelun fokusta vaivihkaa, kunnes epäjohdonmukaisuudet on suoristettu. Yhtäkkiä keskustelu onkin vaihtanut näkökulmaa tai keskustelijoiden asemat ovat kokonaan muuttuneet. Väistelijä on kuin velho, joka yrittää taikoa vastustajansa hypnoosiin. Dialogin tunnusmerkkejä ovat, että mitään ei tarkoitettu niin kuin on tulkittu ja aihetta vaihdetaan lennossa heti, kun arvot ja mielipiteet alkavat terävöityä taikauskosta ja illuusioista kohti todellisuutta.

Väistelijäkin on mahdollista vangita järjen valokeilaan riittävän pitkäksi aikaa, että voidaan julistaa hänen tappionsa. Silloin hän degeneroituu joko ivallisuuteen ilman takana olevaa ajatusta, tai hänestä tulee teologinen papukaija, joka hokee lähes sattumanvaraisesti kristillistä terminologiaa.

Saippuapappi on sykofantti, joka muovaa todellisuuden muistuttamaan kulloistakin ajatusmaailmaansa. Toisin sanoen hän vääristelee faktoja, kunnes saa ne tukemaan arvojaan ja pyrkimyksiään. Hänkin turvautuu viimeisinä keinoinaan joko hiljaisuuteen tai vihamielisyyteen, jos alkaa näyttää siltä, että rationaalisuuden armoton paljastava silmä pakottaisi hänet tunnustamaan jotain. Saippuapappi myös ikään kuin sulaa kesken keskustelun, jonka jälkeen hän luo itsensä uudelleen vastaamaan dialogin uutta fokusta.

Sekä väistelijä että saippuapappi ovat erittäin alttiita suuttumaan siitä, jos keskustelukumppani ilmoittaa olevansa kristinuskon ulkopuolinen tulkitsija eikä hyväksy sellaisten uskonnollisten kategorioiden käyttöä kuin ”synti” tai ”lankeemus”. Uskonnottomuus on heille kuin henkilökohtainen loukkaus.

Minulle he edustavat kristittyjen kaikkein halveksittavinta ryhmää.

Lutherista ja väkivallasta

Tässä jälleen yksi blogikirjoitus Kotimaa24:ään menevää tekstiä. Suurin osa tekstistä on ymmärrettävissä itsenäisesti ilman tietoa keskustelusta, johon siinä viitataan. Keskustelu koskee 1500-luvulla käytyjä Talonpoikaissotaa ja Münsterin kapinaa. Näissä kähinöissä tapahtuneeseen kidutukseen ja surmaamiseen Luther antoi siunauksensa sekä myöhemmin aktiivisen kannustuksen. Suuruusluokasta kertoo, että esim. Talonpoikaissodassa teloitettiin arviolta 100000 kapinallista talonpoikaa.

Keskustelu Lutherin suhteesta väkivaltaan on ollut minulle henkilökohtaisesti Kotimaa24 –sivuston viikonlopun parasta antia. Ajattelin, että on vielä paikallaan palata siihen hahmottelemalla yleisiä huomioita ja osoittamalla joitain keskustelun virheitä.

Mainitussa Luther-keskustelussa oli pohjimmiltaan kyse henkilökulttiin kohdistuvasta hyökkäyksestä. Tyypillistä tällaisille vuoropuheluille on, että siinä toiselle osapuolelle riittää totuus ja historialliset faktat, ja toisen osapuolen tehtäväksi jää yrittää niiden häivyttämistä erilaisilla retorisilla ja yksilöpsykologisilla keinoilla. Usein nimenomaan henkilökultin vastustajat käyttävät ensin mainittuja, eli totuutta ja historiallisia faktoja keinoinaan. Tämä johtuu nähdäkseni siitä, että henkilökultti on sisäisesti sairastunut tapa ymmärtää historiaa eikä kultin jäsenillä ole enää pääsyä faktoihin. Tämä ei tarkoita, että hyökkäävän osapuolen faktat olisivat aina oikein, vaan että puolustaja joutuu muokkaamaan faktoista tarinoita.

Kritiikin kohteena on siis henkilökultti nykyään, eikä tietyt tapahtumat historian aikajanassa. Tässä on vastaus niille, jotka ihmettelevät, miksi 500 vuoden takaiset tapahtumat kuumentavat tunteita. Sille on toinenkin syy, miksi vanhojen tapahtumien muisteleminen on meille elintärkeää, mutta siihen palaan myöhemmin.

Seuraavassa on muutama oleellisin keino, joita löytyy Puolustanpa Lutheria –temppusäkistä, ja yleisemminkin. Lista ei ole kattava.

Vähättely: Vähätellään syytöstä joko itse tapahtuman vähättelyllä tai puolustettavan osallistumisasteen pienentämisellä. Haetaan puolustettavalle jokin etäännyttävä tekosyy tai etsitään pakottava olosuhde.

Kiillotus: Pudistellaan syytökset pois merkityksettöminä tai ”sellaista oli elämä siihen aikaan” –tyyppisillä perusteluilla. Tavallaan pyyhitään lika ja pölyt kulttipatsaasta ja kiillotetaan se uudelleen. Korostetaan merkkimiehen positiivisia puolia ja saavutuksia. Noukitaan hyvä ja unohdetaan paha.

Vastahyökkäys: Hyökätään kritiikin esittäjää vastaan kyseenalaistamalla hänet henkilönä, hänen motiivinsa tai hänen esittämänsä faktojen lähde. Nämä ovat kaikki virheargumentaation muotoja. Lähdekritiikki on tärkeä asia, mutta ainoa seikka, joka saisi olla aluksi olla huomion keskipisteenä, on väitteen totuudenmukaisuus. Väitteestä pitää myös erottaa faktat ja johtopäätökset. Joissain tapauksissa lähteiden vähyys tekee faktasisällön todenmukaisuuden arvioimisen vaikeaksi.

Keskustelussa otettiin esille Lutherin kiivas ja melkoisen hurmeisiin visioihin yltävä anti-semitismi. Luther taidettiin mainita jopa jonkinlaisensa proto-natsina. On totta, että Hitlerille ja natseille Luther oli mieluisin teologi, ja ilmeisesti Kristalliyön väkivalta-aalto ajoitettiin tarkoituksella Lutherin syntymäpäivään. Luther ja Hitler jakoivat yhden yhteisen vihollisen, mutta muuten väitettä on vaikea hyväksyä. Luther ei ollut ensimmäinen anti-semitisti eikä Hitler viimeinen. Natsismi olisi toteutunut joka tapauksessa täysin riippumatta Lutherista tai hänen mielipiteistään. 

Yhdessä asiassa ko. Luther-keskustelu oli varsin rajoittunutta. Siinä ei taidettu ottaa (jos oikein muistan) lainkaan huomioon taloudellista aspektia. Talonpoikaissodan ja myöhemmin Munsterin tapahtumien syyt olivat taloudelliset. Ruhtinaat ja maanomistajat ottivat omansa takaisin ja tuhosivat uhan, joka halusi muun muassa yleisiä ja laajempia maankäyttöoikeuksia (metsästys, kalastus jne.) ja esim. maaorjuuden lakkauttamista. Toisin sanoen siinä maallinen valta ja taloudelliset intressit murskasivat uskonnollisista lähtökohdista syntyneen uudistushalun. Luther valitsi vallan ja voiman. Luther oli ruhtinaiden mielestä ollut luomassa asenneilmapiiriä, joka sai aikaan talonpoikaissodan, joten hänen täytyi valita puolensa. Minulla on hyvä käsitys siitä, mitä hän ajatteli rahasta ja millaisia köyhiä ja heikkoja hyödyttäviä uudistuksia hän halusi toteuttaa. Tiedän myös, että esivalta-ajattelu oli hänelle tärkeä. Minun on vaikea hyväksyä hänen päätöstään, vaikka en usko, että hänellä olisi ollut reaalisia mahdollisuuksia estää verilöylyjä. Valitsiko hän esivallan? Vai lyöttäytyikö hän opportunistisesti sille puolelle, jonka parhaiten katsoi voivan auttaa hänen muita suunnitelmiaan?

Olisiko niin, että kun uskonnolliset prinsiipit joutuvat sisäisesti ristiriitaan, niin valinta tehdään kuitenkin yksilön oman arvomaailman pohjalta? Jos näin olisi, niin silloin uskonnon merkitys arvovalinnoissa rajautuisi oleellisesti vain ehdotusten ja ristiriitaisten premissien muodostamiseen. Niillä ei olisi normatiivista sisältöä edes uskovalle itselleen. Tästä alkavan ajatteluketjun voi viedä vieläkin pidemmälle, mutta sitä täytyy kypsytellä lisää

Älyllistä rehellisyyttä keskusteluun lähetystyöstä

Tässä taas tekstiä Kotimaa24.fi blogistani. Se herätti kohtalaisesti keskustelua. Muutama keskustelija asettui selvästi minun kannalle, mutta suurin osa halusi näyttää eriasteista vastustusta. Päällimmäisenä siitä jäi mieleen haluttomuus tunnustaa kulttuuri-imperialismia ja nähdä se korkeintaan jonkin menneen ajan ongelmana. Toinen selkeä asia oli lähetystyön puolustaminen siitä näkökulmasta, ettei se ole käännyttämistä. He ikään kuin kuvittelevat menevänsä paikalle tasaveroisina ihmisinä paikallisten kanssa, viheltelevät viattomasti, jakavat vähän ruokaa ja lääkkeitä. Yhtäkkiä paikalliset ovatkin uskossa ja tehneet neitseellisen kääntymyksen kristinuskoon.

Närkästyksen ja toisaalta perustelujen vähyyden tulkitsen siten, että jokin epäilyksen siemen näillä lähettäjillä itää. H.P.Lovecraft kirjoitti osuvasti Uuden Englannin puritaaneista, että he ovat niin kiihkeän halukkaita salaamaan elämänsä ja toimiensa motiivit, että he alkavat käyttää yhä vähemmän hyvää makua siihen, mitä he salaavat.

---------------------- 

Onko lähetystyö käännyttämistä vai "kääntymistä". Historiallisesti kun ajattelee, niin lienee selvää, että se on ollut paljolti käännyttämistä. Ei siitä ole kuin vajaa sata vuotta, kun Suomessakin ajettiin roskaväeksi katsottua kansanosaa pistimillä kirkkoon (historiallisesti sata vuotta on mitätön aika).

Kääntymisen tulisi tapahtua täysin itsellisenä tapahtumana, jos sitä haluttaisiin siksi kutsua. Lähetystyössä kuitenkin vaikutetaan toiseen siten, että käännytettävän ulkopuolelta tulee jonkinlainen impulssi. Vaikka henkilö tekee viime kädessä päätöksen kääntymisestä tai se tapahtuu vääjäämättömästi (uskoon tulemisena), on lähetystyöllä vaikutettu häneen. Ei ole merkitystä, oliko se pakottamista, uskonnollisten merkkien ja rituaalien tuomista hänen arkeensa tai vaikkapa sitä, että hänelle kuvaillaan kokonaan uusi maailmankatsomus.

On hyvin yksinkertaistavaa ajatella käännytyksen olevan pelkästään pakottavaa tai väkivaltaista. Sen keinoihin kuuluu yhtä lailla uhkailu ja myös piilotettu sellainen, propaganda, suostuttelu ja manipulointi.

Kulttuuri-imperialismin näkökulma on myös otettava huomioon. Länsimainen ihminen tulee ylivertaisen teknisen tietotaitonsa ja äärimmilleen hiotun kulttuurisen manipulaation tukemana paikalle. Sitten hän esittää ei-kristitylle täysin uuden metafyysisen todellisuuden, joka sisältää kuoleman jälkeiseen elämään sidoksissa olevan syy-seuraus - ja motivointijärjetelmän. Tuo kaikki saadaan aikaan jo pelkästään Kristinuskon neutraalilla esittelyllä. On naivia kuvitella, että tämän jälkeen voisi edes tapahtua jokin sellainen kääntymisen prosessi, jossa ei ole käännytystä mukana. Tämä ei ole millään tavoin "kehitysmaiden" vähättelyä. Heillä on vastassaan ylivoimainen voima. Käytän "kehitysmaita" lainausmerkeissä sen vuoksi, että se on niin arvovärittynyt ilmaus, joka kaiken lisäksi perustuu naturalistiseen virhepäätelmään.

Korostan vielä, että mielestäni lähetystyö tekee paljon hyvää humanitaarista työtä eikä se uskonnollinenkaan puoli ole yksiselitteisesti pahasta. On luonnollisesta, että uskonto haluaa levittäytyä. Asioista pitää kuitenkin puhua niiden omilla nimillä eli lähetystyön käännytyselementti täytyy tunnustaa rehdisti.

Voiko kristitty olla loogisesti terve: yksi näkemys ideaaleista ja mahdottomuudesta

Kirjoitan ideaalien sovittamisen mahdottomuudesta. Kristinuskoon sisältyy kolme keskeistä periaatetta, joiden yhdistämisen näen mahdottomana. Ne ovat yksinkertaistettuna teismi, Jeesuksen lähimmäisenrakkauden eetos ja autoritaarisuus. Niiden yhdistämisyritys johtaa joko epäonnistumiseen tai arvojen skitsofreniaan. Ihminen, joka haluaa olla kristitty, joutuu ristipaineeseen, josta hänen ei ole mahdollista selviytyä.

Teismi pakottaa kristityn välttämättä poliittisesti oikealle. Tämä johtuu osin siitä, että poliittisella vasemmalla puolella hallitsee ateismi. Tai ainakin näin kristitty ajattelee. Ateismi vaatii samankaltaista vakaumusta ja uskoa kuin teismikin. Kuinka monella ihmisellä lopulta on viitseliäisyyttä olla ateisti? Uskova vasemmistolainen ei ole minulle käsitteellinen mahdottomuus. Päinvastoin historia tuntee paljon uskonnollisia yhteisöjä, joissa on ollut aidosti vasemmistolainen arvomaailma. Kirkon pitäisi muuttua radikaalisti, jotta sen voisi kiskoa edes poliittiseen keskimaastoon. Luulen, että suurin osa vasemmiston kristinuskoa kohtaan tuntemasta vastenmielisyydestä kohdistuu nimenomaan kirkkoon ja pappeihin.

Kristinusko on autoritaarista. Sen esivaltaoppi on niin vahva, että kristityn kansalaisen oma tahto on täysin murrettu. Ei riitä, että hän itse pidättäytyy auktoriteettien arvostelusta tai vastustamisesta. Hän haluaa myös kieltää muita tekemästä niin. Konservatismissa on myös pitkälti kyse siitä, että esivaltaa ei haluta epäillä.

Autoritaarisuus ja ateismin vastustaminen ovat vieneet kristinuskon oikealle. Oikeistolaisuus on vienyt kristinuskon viime kädessä kapitalismiin ja kulutusyhteiskuntaan. Autoritaarisuus yrittää estää seurakunnan jäseniä kyseenalaistamatta ja tekemättä toisin. Konservatismi estää kansalaisia eroamasta kirkosta. Näinhän kaikki sujuisi kirkossa hyvin ja ongelmitta.

Epäharmoniaa aiheuttaa kuitenkin kristinuskon kiusallinen ristiriidan kylväjä eli Jeesus. Hänenkin opetuksensa pitäisi ottaa huomioon. Tässä kohdin tuo niin huolella koottu rakennelma hajoaa. Miten Jeesus voitaisiin sovittaa oikeistolaiseen teismiin ja toisaalta autoritaarisuuteen? Vastaus onkin, että se ei onnistu mitenkään. Vaihtoehdot ovat luopuminen kristinuskosta tai arvojen jakomielitauti. Jokainen tämän päivänkin kristitty on valinnut näistä vaihtoehdoista toisen joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Kirkko sisällissodassa vuonna 1918 osa 2

Keskustelu aiheesta jatkuu. Tässä viimeisin postaus heille, joita kiinnostaa.

Palaisin vielä tuohon kysymykseen kirkon äänestä ja siitä, miten monitahoinen tai yhtenäinen se oli. Arkkipiispa Johanssonin lisäksi piispa O.J.Colliander (myös ankara beckiläinen) suhtautui äärimmäisen kielteisesti sosialisteihin. Mainitsemani vaatimukset teloituksista ja pakkotyöhön passittamista olivatkin juuri Collianderin ääneen esittämiä ajatuksia (Huhta 2009 s.32-33). Sodan aikana Colliander työskenteli aktiivisesti valkoisen suomen puolesta ja yritti saada Mannerheimin omaksumaan hänen oman näkemyksensä sisällissodan uskonnollisesta luonteesta. Colliander vaati myös, että sisällissodan voittamisen jälkeen sotatoimia oli jatkettava ”hyökkäys- ja valloitussotana” Venäjää vastaan, kunnes Suur-Suomen luonnollinen itä-raja olisi saavutettu (Huhta 2009 s.32).  

Marraskuun 1917 yleislakon levottomuuksien huolestuttamana Oulun piispa Koskimies halusi, että piispat ja arkkipiispa yhdessä laatisivat paimenkirjeen, jossa kehotettaisiin sovintoon ja ongelmien rauhanomaiseen ratkaisuun. Koskimiehen laatima tekstipohja oli osoitettu yhteiskunnan omistavalle luokalle ja poliittiselle eliitille. Johansson ja Colliander tyrmäsivät ehdotuksen, ja Porvoon piispa Råberg piti sitä kirkkolain vastaisena ja vaarallisena politikointina. Johansson ei halunnut, että sovintoa tarjottaisiin sosialisteille, ”murhaajille ja pilkkaajille”. Collianderin mielestä Koskimiehen ehdotus oli vain ”epäraamatullinen fraasi”, jolla osoitetaan rakkautta jumalan valtakunnan vihollisille (Huhta 2009 s.30). Emme tietenkään voi tietää, mikä vaikutus tämän kaltaisella kannanotolla olisi ollut, mutta itse uskon, että tuossa yhteiskunnallisessa tilanteessa, loppuvuodesta 1917, sisällissota oli jo vääjäämätön.

Colliander muodosti toisen ääripään kirkossa ja toisen ääripään taas mainitut ns. punikkipapit. Suurin osa oli tietysti jotain siltä väliltä. Yksittäisissä tilanteissa papit toimivat varmaankin omantuntonsa mukaan. Ilkka Huhta kirjoittaa näin: ”Aiemman tutkimuksen pohjalta siis tiedetään, että arkipiispan tavoin hänen virkaveljensä ja suuri osa papistoa antoivat joko näkyvästi tai hiljaisesti tukensa valkoisen Suomen tavoitteille (Huhta 2009 s.10). Tämä uusin tutkimus loiventaa sitä näkemystä aavistuksen mm. naisseurakuntalaisen näkökulman kautta. Suurin osa kirkkokansasta oli naisia, ja aiemmassa tutkimuksessa on ilmeisesti tehty yksinkertaistuksia siitä, että kirkossa käyvät naiset olisivat olleet yksistään valkoisia.

Beckiläisyyteen Suomessa täytyy tutustua paremmin. Yllä mainitsemani lainaus ”epäraamatullisesta fraasista” on hyvä aloituspiste. Miten he ovat selittäneet pois Jeesuksen väkivallattomuuden ja opetukset? Millä perusteilla ankarasti raamattuun perustuva oppi valikoi vain tietyt raamatun kohdat kivijalakseen?

Sisällissodan ajan naisten ja kirkon suhteeseen pitää palata joskus myöhemmin tarkemmin. Luin kuvauksen mielenkiintoisesta nelikentästä, joka on rakennettavissa tuon ajan naiskuvasta. Ylimpänä ja ”parhaimpina” ovat siveelliset naiset. Toisena arvoasteikossa tulevat siveelliset miehet. Toisena he ovat sen takia, että miehet ovat luonnostaan vaikutusalttiimpia houkutuksille ja lankeamiselle. Kolmantena ovat langenneet miehet, jotka on saatu houkuteltua epäsiveellisyyteen. Viimeisen ja halveksitumman ryhmän muodostavat epäsiveelliset naiset. Heidät samaistettiin implisiittisesti tiettyyn yhteiskuntaluokkaan eli työläisväestöön. Tässähän on mielenkiintoinen jako niin sanotusti pyhimyksiin ja toisaalta prostituoituihin jos kärjistetään. Välimallin naisia ei olisi. Onko sellaista ajattelua vieläkin kirkon piirissä, vaikka sitä ei kukaan uskalla ääneen sanoa? Muissa uskonnoissa miesten ”vastuuvapauden” huomaa helposti. Toisin sanoen, jos mies saa seksuaalisia ajatuksia naisen paljaasta olkapäästä tms., se on vika naisen siveettömässä pukeutumisessa.    

Kirkko sisällissodassa vuonna 1918

Olen aloittanut blogin pitämisen Kotimaa24-sivustolla osana tutkimustani. Kotimaa24 on sähköinen kirkonmäki. Tässä asiapitoista tekstiä, jota kirjoittelin tänään sinne.


Sisällissodan jälkeisen Suomen yhteiskunnallinen muisti on ollut varsin yksimielinen siitä, mihin Evl.lut. kirkko tuolloin asemoitui. Punaisia sympatiseeraavat ovat pitäneet sitä sortokoneiston osana, ja valkoisten kannattajat taas sankarillisena jumalallisen yhteiskuntajärjestyksen puolustajana. Totuus ei kuitenkaan ollut aivan näin jyrkästi rajautunut. Lukuisia kysymyksiä herää. Pohjaan tiedot vuonna 2009 ilmestyneeseen, Ilkka Huhdan toimittamaan, kirjaan ”Sisällissota 1918 ja kirkko”.

Punaisilla ei ollut sodan aikana varsinaista kirkon tai uskonnon vastaista ohjelmaa. Sodassa taistelivat enemmän yhteiskunnalliset ja sosiaaliset näkemyserot kuin ideologiset tekijät. Toki sodan voit-tamisen jälkeen suunnitelmissa oli kirkon aseman murentaminen, veronkanto-oikeuden poistaminen ja omaisuuden siirtäminen kunnille ilman korvausta. Sodan aikana seurakuntiin ja pappeihin kohdistui väkivallantekoja (mm. pahoinpitelyjä n.35kpl ja pappien surmia 10kpl) sekä kiinteistöjen vahingoittamisia kuten pappiloiden ja kirkkojen ryöstöjä tai polttamisia. Näiden voidaan kuitenkin katsoa johtuneen paikallisesti ja henkilökohtaisesti koetuista vääryyksistä ja kaunoista. Tämän valossa on ymmärrettävää, että paikoitellen uskonnollinen elämä jatkui myös lähes normaalina myös Suomen punaisella puolella.

Kirkon toimet sodassa olivat maltillisempia kuin on ajateltu, mutta kirkon ylin johto oli lähes yksimielinen siitä, että sisällissota johtui pelkästään jumalattomuudesta ja harhaisesta kapinasta esivaltaa vastaan, Esivalta oli luonnollisesti saanut valtuutuksensa jumalalta. Asenteet olivat paikoin erittäin kovia. Punaisten ns. harhaan johdetut rivisotilaat tuli lähettää Saksaan pakkotyöhän loppuelämäkseen. Johto ja agitaattorit sen sijaan piti teloittaa. Erityisen ankarasti suhtauduttiin punaisten puolella aseeseen tarttuneisiin naisiin. Heidät tuli ilman armoa teloittaa. Nämä olivat siis kirkon kantoja. Sovintoa ja anteeksiantoa toivovia kannanottojakin kirkon piiristä tosin kuultiin. Niiden pontimena olivat kuitenkin enemmän armahduksen ja koston hillitsemisen teemat. Niissä haluttiin myös jo pedata sodan jälkeistä aikaa. Haettiin keinoja jälleenrakentamiseen ja yhdessä elämiseen. Oikeudenmukaisuuden vaatimustensa kanssa punaiset olivat varsin yksin.

Esivalta-ajatus pohjautuu varmasti Paavaliin, mutta miten on ymmärrettävä ristiriita Jeesuksen opetusten ja näiden teloitusvaatimusten välillä? Esivalta-ajatteluun sopi hyvin haaveet Suomesta monarkiana ja aikeet hakea Saksasta Suomelle kuningas. Sekin on myös hieman kummastuttavaa, ettei Euroopassa jo satoja vuosia hyväksyttyä ajatusta vallan legitimiteetistä tuotu esiin. Empiirinen legitimiteetti riippuu siitä, hyväksyykö kansa kulloisenkin valtajärjestelmän. Kansalla olisi siis oikeus suistaa valtaapitävä eliitti, jos yhteiskunnalliset olot siihen pakottavat.

Kenties hämmentävintä on, että sisällissodanajan kirkon historian tutkimuksessa on niin vähän käsitelty omaisuutta ja taloudellisia seikkoja. On mielestäni hieman naivia nähdä kirkko ideaalisena eli sellaisena, että sen toimia ja kannanottoja ohjaisi pelkästään uskonnollinen perusta. Kirkko on aina huolehtinut omaisuudestaan mustasukkaisesti (ehkä poislukien aivan alkuajat) ja nähnyt vaivaa et-siäkseen sille oikeutusta. Oman yhteiskunnallisen ja taloudellisen vallan säilyttäminen oli näin ollen yksi merkittävä syy valkoisten puolelle asettumisessa. Kokonaisuutena ajatellen kirkolta ei liiennyt myötätuntoa niille sosiaalisille uudistuksille, joita punaiset ajoivat. Kirkon sosiaalinen sanoma jäi hyvin heikoksi ja kaukaiseksi Jeesuksen ajatuksista. Voihan olla, että käsitykseni siitä, mitä kirkko haluaa olla, on väärä. Eli kirkko on toteuttanut omaa luontoaan onnistuneesti, eikä se edes haluaisi vahvistaa vaikutustaan yllä mainitulla tavalla.

Nykyajan kirkon sosiaalisen sanoman koen niin ikään kovin laimeana. Diakonit tekevät tärkeää työtä, ja ylimmältä johdolta tulee ajoittain kannanottoja joihinkin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Voisiko kirkko tehdä kuitenkin enemmän? Kaipaisin selkeitä kantoja kulutusyhteiskunnan haittoihin kuten työstressiin, masennukseen, psykologisiin ongelmiin, tuloerojen kasvuun yms. Liike-elämän edus-tajat (Eva, Björn Wahlroos) saavat ilman vastakommentteja lyödä heikkoja ja epätoivottuja kansanosia. Ehkä kirkolla olisi tässäkin keskustelussa paikkansa? Tietysti jo ateismin vastustamisen nimissä kirkko asettuu poliittisen kentän oikealle puolelle, ja ehkä sen takia työväestön puolustaminen jää kovin näennäiseksi. Värittääkö kirkon asennetta köyhälistöön enemmän almu-ajattelu kuin oikeu-denmukaisuuden pohdinta? Olenko väärässä tässä?      

Moni varmasti väittää, että kirkon pääasiallinen rooli on puhtaasti uskonnollinen. Riittää, jos se toteuttaa sen hyvin. Kirkon edustajien ei myöskään tarvitse osallistua muuhun keskusteluun kuin siihen, joka koskee opillisia asioita ja raamatun tulkintaa. Itse näen kirkon kuitenkin myös yhteiskunnallisena ja sosiaalisena toimijana. Miten se voisi muuta ollakaan? Näin ollen kirkkoa voidaan arvioida yhtä lailla sen maallisen roolin kautta. Katselen tosin asiaa kirkon ja kristinuskon ulkopuolisena tarkkailijana, mutta ei sen yhteyttä yhteiskuntaan pysty kiistämään.

Kannibalismia ja komiikkaa

Mietin hiljattain ehtoollista, ja ennen kaikkea ihmisiä, jotka niihin osallistuvat. Jostain syystä minua häiritsi tavattoman paljon, että miksi kukaan ei-uskovainen haluaisi osallistua sellaiseen näytökseen, joka pohjimmiltaan on komiikkaa. Komiikkaa se on silloin, kun ehtoollisen vastaanottaja ei ole kovinkaan uskonnollinen. Mitä syitä siihen voi olla? Jätän huomioimatta siis niin sanotusti tosiuskovaiset, joiden syyt ovat ilmeiset. En nyt myöskään tässä yhteydessä syvenny väitteisiin ehtoollisesta symbolisena kannibalismina tai uhrirituaalina.

Osa ehtoollisella käyvistä on varmasti kaappiuskovaisia. Lopuilla motiivit rajoittuvat yhteiskunnallisiin ja/tai sosiaalisiin syihin. Kristinusko on meillä vahva yhteiskunnallisen olemisen muoto. Erilaiset kristilliset pyhät jaksottavat vuotta ja antavat välietappeja sen kulkuun. Todella uskovien joukko on tietysti varsin pieni, mutta pelkkä kirkkoon kuuluminen ja pyhäpäivien huomioinenkin riittää. Seurakuntalainen, vaikka olisi ateisti, asettaa itsensä välttämättä yhteiskunnan kirkolliseen maastoon. Nykyinen yhteiskunta ja kirkko ovat kyenneet löytämään täydellisen symbioosin. Koska kirkkoon kuuluminen on yhteiskunnallisesti niin olennaista, ihmiset pysyvät seurakuntiensa jäseninä, vaikka heille pyhä on jo jotain aivan muuta. Kastijako kirkkoon kuuluvien ja kuulumattomien välillä on edelleen varsin jyrkkä. Tämä takaa kirkolle hyvät kirkollisverotulot. Nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle taas on edullista, että niin pieni joukko on tosiuskovaisia ja suuri joukko tavan vuoksi kirkkoon kuuluvia. Suuret määrät hurskaita ihmisiä vähentäisi talouden kasvua merkittävästi. Nimellinen kristinuskon tunnustaminen edistää myös konservatiivisia pyrkimyksiä, jotka aina ovat eliitin mieleen.

Sosiaalisilla syillä tarkoitan sitä, millaisena ihminen haluaa näyttäytyä kanssaihmisilleen. Kun tapakristitty käy joka sunnuntai kirkossa, on se sitä itseään. Tutussa seurakunnassa näyttäytyminen on sosiaalista toimintaa. Katso sinä olet täällä ja niin olen minäkin. Olemme samanlaisia, ja vieläpä erityisen kunniallisia kansalaisia. Entä jos ehtoolliselle osallistuminen tapahtuu vieraassa seurakunnassa? Silloin tarvitaan aivan erityistä patologiaa, jos joku haluaa esittää joukolle vieraita ihmisiä ja käy ikään kuin tekemässä lyhyen pantomiimin alttarilla tuntemattomille.

Viimeinen syy on yhteiskunnallinen. He haluavat ehtoollisella käymisellään osallistua nimenomaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Se on tietoinen tai tiedostamaton kannanotto konservatismin puolesta, sen vahvistamista pienellä panoksella. Samalla se on hyökkäys järkeä vastaan, vaikkakin voiveitsen tapaisella aseella tehty. Tällainen mekaaninen näytelmä ei missään vaiheessa käy uskonnollisen alueella, vaan se on konemaisella tarkkuudella tehtyä maltillista porvarillista propagandaa. Toisin sanoen se on halua pystyttää ihmisen ja arjen näköiskuvia, siis kulisseja. Porvarillinen etiikka on kiinnostunut vain siitä, miltä asiat näyttävät, ei siitä miten asiat ovat.

Alussa mainitsin, että ehtoollinen on komiikkaa. Yksi komiikan lajeista on siirtymä profaanista pyhään tai juhlalliseen, tai toisin päin. Yllä mainitun kaltaisessa ehtoollisessa tapahtuu siirtymä arkisesta pyhään. Ehtoolliselle osallistumisen motiivit ovat puhtaasti arkiset. Toisaalta ehtoollisen pitäjän, siis kirkon ja papin, motiivit ovat uskonnollisia. Tämä ristiriita tekee siitä koomisen. Arkiset motiivit ja tavoitteet törmäävät pyhään. Kuten Spede aikoinaan sanoi: ”This is humor”. Käännetään suhde toisin päin, jolloin tilanteen koomisuus aukeaa paremmin. Kuvitellaan tilanne, jossa pappi tulee pitämään hautajaistoimitusta talviaikana kirkkoon ja jostain syystä lausahtaa seurakunnalle alttarilta, että ”vittu kun on kylmä”. Kun pyhä äkillisesti esiintyykin profaanina, saadaan jo parodiaa