Marjoe Gortner - helluntailainen lapsisaarnaaja ja huijari: Temppu ja miten se tehdään

4-vuotias kiharapäinen poika julistaa tulleensa lyömään Saatanalle kaksi mustaa silmää. Hänen vanhempansa väittävät hänen olevan nuorin pappisvihkimyksen saanut evankelista.  Nelivuotias saarnaa synneistä ja parannuksesta, vihkii aviopareja ja kerää rahaa. Marjoe Gortner on tullut kaupunkiin kiertävän sirkuksensa kanssa.

Vuonna 1944 syntyi pappisperheeseen poika, jolle annettiin kutsumanimeksi Marjoe (yhdistelmä Marystä ja Josephista). Pojan ollessa 4-vuotias, isä Vernon sai ajatuksen ruveta käyttämään hyväkseen pojan luontaista kykyä esiintymiseen ja näyttelemiseen.  Toistuvalla hukuttamiskidutuksella Marjoen päähän iskostettiin ajatusta, että hän olisi saanut jumalallisen viisauden kylpiessään. Häntä treenattiin pitämään mahdollisimman näyttäviä saarnoja ilmeineen ja eleineen. Vanhemmat kehittelivät myös lukuisia tehokkaita keinoja rahan keräämisen ja saarnaamisen yhdistämiseen.

Seuraavan n.12 vuoden aikana Marjoen vanhemmat olivat keränneet pojan avulla arviolta n.3 miljoonan dollaria. Marjoen täytettyä 16 vuotta, pappisisä Vernon päätti ottaa rahat ja kadota. Katkera teini muutti äitinsä kanssa San Franciscoon, missä hän eli hippielämää suhteessa huomattavasti vanhemman naisen kanssa. Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen Marjoe päätti rahapulassaan palata evankelistauralle. Hän loi suurieleisen evankeliointishown, jonka tähtenä hän kiersi maata kuin kuka tahansa a-luokan rocktähti.

 1970-luvun alkupuolella elämä ihmismassoja manipuloivana huijarina kävi liian raskaaksi Marjoelle, ja hän alkoi tuntea yhä enemmän syyllisyyttä ja väsymystä ihmisten rahojen viemisestä. Päätös lopettaa evankelioiminen oli jo kypsynyt, kun dokumentaristit Howard Smith ja Sarah Kernochan tiedustelivat häneltä mahdollisuutta seurata kameroiden kanssa hänen kiertueellaan. Marjoe Gortnerilla oli kuitenkin vielä parempi idea tarjottavanaan. Hän lupasi ottaa heidät jäähyväiskiertueelleen ja paljastaa kaikki alansa salat kameran edessä, niin hänen omat temppunsa, kuin myös tutuiksi tulleiden kollegoiden temput.

Marjoe kertoo, kuinka tietynikäiset vanhemmat naiset ovat otollista riistaa ja kuinka heidän äidillisiä viettejään voidaan käyttää hyväksi. Musiikkia käytetään harkitusti, välillä rauhoitetaan ja välillä sillä luodaan hedelmälliset olosuhteet ekstaattisille ”pyhän hengen virtaamisille”. Sitten tulevat rahankerääjät, jotka odottavat ihmisten nytkähtelyjen, vapinoiden ja huutojen rauhoittumista saadakseen rahat liikkeelle. Kuvatuista saarnauskokouksista hän osoittaa hetket, jolloin on paras aika kertoa Jeesuksen vierailleen henkilökohtaisesti, ja jolloin on otollisin pyytää rahaa. Marjoen oma suosikkitemppu oli maalata näkymättömällä musteella risti otsaansa. Puheen edetessä ja hien virratessa, hiki tuo ristin näkyviin aina yhtä vaikuttavasti ja yleisö on kypsä ”kauppojen lukkoonlyömiselle”.

Valmistunut dokumentti ”Marjoe” palkittiin vuonna 1972 parhaan dokumenttielokuvan Oscarilla. Mitään suurta vaikutusta evankelioimisbisnekseen sillä ei ole ollut. Jumalan rahamyllyt jauhavat edelleen mammonaa niille, jotka ovat riittävän kyynisiä käyttääkseen tavallisen ihmisen pelkoja ja epätietoisuutta hyväkseen. Dokumentin valmistumisen jälkeen Marjoe teki vaihtelevan uran b-luokan elokuvissa ja televisiossa (mm. Falcon Crest). Ennen eläkkeelle jäämistään hän järjesti hyväntekeväisyys-golfturnauksia julkkiksille ja raharikkaille n. 15 vuoden ajan, ja pääsi siten antamaan jotain takaisin yhteisölle, jota oli ollut käyttämässä hyväkseen.

Voimme ottaa oppia Marjoen tarinasta myös Suomen oloihin, vaikka meillä rahankeruu uskonnon varjolla on pientä verrattuna Yhdysvaltoihin. Kuitenkin aina, kun raha liikkuu, on syytä olla varuillaan. Kun saarnaamisen ja uskonnollisten puheiden yhteydessä annetaan tilinumeroita, on hyvin mahdollista, että takana on manipulaatiota ja harkittua retorista kikkailua. Lisäksi raha ei ole suinkaan ainoa ”palkinto”, johon huijarisaarnaaja pyrkii. Jotkut tekevät sitä saadakseen arvostusta ja statusta, jotkut tunteakseen itsensä tärkeiksi. Jotkut voivat saada henkiset kiksinsä toisten ihmisten tunteilla leikittelemisellä. Mahdollisia epäpuhtaita motiiveja on paljon. Kun uskonnollinen friikkisirkus tulee kaupunkiin, on mahdollista, että kateederilla on ammattilainen ja friikit ovat yleisössä. Uskonnon kuluttajan vastuuta on hyvä korostaa, mutta toisaalta ihmisellä taitaa olla luontainen taipumus uskoa uskoamiseen, halu uskoa vaikka mitä. Traagista, mutta totta.

Tästä linkistä pääsee katsomaan ”Marjoe”-dokumentin täyspitkän version. Valitettavasti sitä ei ole tekstitetty, joten englannin taito on tarpeen.

http://www.youtube.com/watch?v=CuX7OUrxWNA&feature=related

VL-liike ja hoitokokousten uusi tuleminen

Kotimaa24-blogin satoa.

VL-liikkeen sisällä on alkanut uusi hoitokokousten aalto, sanoo Lapin yliopiston tutkija Aini Linjakumpu. Syynä ovat hänen mukaansa erityisesti 1970-luvun hoitokokousten ja lähivuosina paljastuneen pedofiliaepidemian julkiset käsittelyt. Hoitokokouksilla pyritään kitkemään liikkeen sisältä kumpuava kritiikki johtoa ja rauhanyhdistyksiä kohtaan.

Linjakummun mukaan samankaltaista hengellistä väkivaltaa on myös muissa uskonnollisissa yhteisöissä. Ongelmaan tulisi hänen mielestään puuttua vahvemmin, ja kuitenkin hengellistä väkivaltaa vielä suurempi vaara ovat ihmisten asenteet siihen. Vieläkö joku väittää, että hoitokokoukset ovat mennyttä aikaa?

Pystyn ennakoimaan vastalauseet. ”Mutta täytyyhän uskonnonvapautta kunnioittaa”, sanoo yksi. ”Emme saa puuttua itsenäisten yhdistysten tai yhteisöjen asioihin”, sanoo toinen. ”Tästäkö alkaa meidän uskovien vaino?”, julistaa kolmas. ”Kasvattakaa selkäranka ja katsokaa totuutta silmiin”, sanon minä.

Miten kauan aiomme hyväksyä sen, että uskonnonvapaus ajaa moraalin edelle?

http://yle.fi/alueet/oulu/2012/04/hengellinen_vakivalta_koettelee_lestadiolaisyhteisoa_3417661.html

Taikausko hiipunut Norjassa eli lopunajat käsillä - taas

Tämä teksti on pakina liittyen K24:n uutispalvelun uutiseen "Taivasusko hiipunut Norjassa".

Kuulitte varmasti sen kohahduksen, joka kulki läpi koko kristityn maailman, kun K24:n uutispalvelu julkaisi uutisen ”Taikausko hiipunut Norjassa”. Paniikki oli valtava. Mikä on vienyt Norjan tähän tilanteeseen, joka uhkaa suistaa koko maailman tuhoon?

No se ”kaiken sallivuus” tietysti. Oli se sitten teologiaa, etiikkaa, moraalia tai mitä vaan. Vai pitäisikö se muotoilla toisin ”kaikille sallituksi”? Ehkä ongelma onkin se, että rappio on nykyisin sallittua kaikille. Ennen täytyi sentään olla etuoikeutetussa asemassa, niin kuin vaikka aateliset tai kirkonmiehet, voidakseen olla rappiolla. Lopunajan ihmiset ovat ”itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa rakastavia ja jumalisen ulkokuoren omaavia”. Ajatelkaa, ihminen on historiansa aikana nyt vasta tullut tuollaiseksi.

Norja on vauras ja onnellinen maa, tietääkseni. Siitäs saivat. Se on rangaistus siitä, kun ovat luopuneet uskosta taivaaseen ja helvettiin. Kärsikööt nyt onnessaan maan päällä. Norjalaiset ovat ulkoilmakansaa. Vapaa-ajalla he lähtevät metsiin ja vuorille perheineen nauttimaan toistensa seurasta, yksinkertaisesta ja maukkaasta ruuasta sekä luonnon kauneudesta. Punaisin poskin ja iloisina on mukava palata arkeen. Miten he kehtaavat? Kunnon ihminen ryömii syntisäkkinsä kanssa kirkkoon, itkee ja repii hiuksiaan, jotta saisi edes armon maistumaan vähän paremmalta. Kyllä kelpaa levittää balsamia, kun on ensin ruoskinut itsensä vereslihalle.

Tilanne ei ole kuitenkaan karannut kokonaan hallinnasta, sillä vaikka pohjoinen maallistuu, niin kristinuskon painopiste on siirtymässä itään ja etelään evankelikaalisten ja karismaattisten kristillisten liikkeiden voimalla. Tarvitsemmekin lisää köyhiä ja riistettyjä ihmisiä, joiden päät täytetään fanaattisella uskolla sekä erilaisilla karismaattisilla taikatempuilla. Siitähän seuraa aina hyvää, kun niin tehdään. Ehkä samankaltainen painopisteen siirtymä on havaittavissa myös Suomessa, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa? Vakaa harkinta vaihtuu holtittomaan heilumiseen, hoippumiseen, ekstaasin kautta väsähtämiseen ja siihen, että päässä jyskyttää, kuten vaikkapa transsimessussa. Vai oliko se sittenkin karismaattisen liikkeen normilauantai, jossa noin kävi? En muista enää.

No oli miten oli, se on selvää, että ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sillä mitä suurempi synti sitä suurempi rangaistus.

Syyllisyyttä, kieroutunutta anteeksiantoa ja moraalisen jännitteen raukeamista osa 1

Uskonnollisissa yhteisöissä esiintyy erityislaatuista kieroutunutta anteeksiantoa, vastuun osittaista mitätöimistä ja osittaista jakamista. Se ilmenee kahdella tapaa, yhteisöllisesti ja yksilöllisesti. Käsittelen tässä kirjoituksessa yhteisöllistä versiota esimerkin avulla. Yksilöllisestä versiosta kirjoitan oman blogin. Korostan mahdollisesti liikaa niiden uskonnollista luonnetta, sillä vastaavia mekanismeja löytyy kaikesta inhimillisestä kanssakäymisestä. Perustelen kantaani kuitenkin sillä, että uskonnollisessa kontekstissa sen seuraukset ovat erityisen haitallisia johtuen siitä, että uskonnolliselle ihmiselle hänen uskonnollinen viiteryhmänsä on aina kaikkein tärkein ja hänen elämänsä perusta. Tästä oletuksesta lähden, vaikka omaa kokemusta asiasta minulla ei ole.    

Otan ensiksi esimerkin yhteisöllisestä syyllisyyden jakamisesta. Muutama kuukausi sitten luin uutisen eräästä suomalaisesta pastorista, joka kärsittyään tuomion pedofiliasta, palasi takaisin seurakuntaansa yhdeksi kutsutuista vakiopuhujista. Hän oli katunut tekojaan, pyytänyt anteeksi ja tehnyt parannuksen. Sivumennen kysyn, että millainen on parannuksen (uskonnollisessa mielessä) tehnyt pedofiili? Kirjoitin uutisen pohjalta bloginkin tuolloin. Huomaan palaavani juuri tähän yksittäiseen tapaukseen yhä uudelleen, koska se on niin kuvaava. En voisi itse keksiä parempaa esimerkkiä asian havainnollistamiseksi.

Mitä edellä mainitussa tilanteessa sitten tapahtuu? On tietysti hyvä, jos tekijä pystyy aidosti pyytämään anteeksi uhrilta/uhreilta. Vielä parempi on, jos uhri pystyy aidosti antamaan anteeksi. Nyt kuitenkin oli niin, että myös yhteisö on antanut anteeksi tekijälle kutsumalla hänet puhujaksi takaisin, ja siten vieläpä ilmeisen kunnioitettavalla statuksella. Tässä kohden anteeksianto kieroutuu. Yhteisö puuttuu syyllisen ja uhrin väliseen syyllinen-uhri –suhteeseen ilman oikeutta, ja eettis-moraalisesti järkyttävin seurauksin. Yhteisö ikään kuin antaa anteeksi uhrin puolesta, ainakin sikäli kuin uhri edelleen kuuluu yhteisöön. Tähän sillä ei voi olla oikeutta. Tilanne on epäselvempi, jos uhri ei enää kuulu samaan yhteisöön. Itse olen sitä mieltä, että oikeutta toisen puolesta anteeksiantamiseen ei ole olemassa siinäkään tapauksessa.

Ajattelen niin, että syyllisyys, ts. vastuu jostain haitallisesta teosta, on määrältään vakio. Anteeksipyynnön tai –antamisen teot eivät sitä vähennä, vaikkakin ne auttavat kestämään sen kanssa. Jos yhteisö antaa uhrin puolesta anteeksi hyväksymällä syyllisen takaisin merkittävään rooliin, se siirtää syyllisyyttä pois syylliseltä edelleen uhrille. Voimme vain kuvitella, mitä uhri ajattelee tästä. Luulen osuvani melko lähelle, kun luulen hänen ajattelevan jotenkin tähän suuntaan: Minun kärsimykseni ei ollut oman yhteisöni mielestä riittävän suurta. Teinkö itse jotain väärin? Oliko minussa syytä? Miksi?

On mielestäni tervettä antaa kammottaviakin rikoksia tehneellä ihmisarvo. On sen sijaan epätervettä nostaa hänet esikuvaksi ja keulahahmoksi, sillä silloin mitätöidään hänen tekemänsä rikokset. Samalla tullaan mitätöineeksi, paradoksaalista kyllä, hänelle annettu anteeksianto ja tehtyä siitä sen itsensä irvikuva.

Taannoisessa blogissa kysyin muiden mielipiteitä uutisesta. Osa tuomitsi kategorisesti kyseisen pastorin paluun esikuvalliseen rooliin, osa keskittyi syyllisen tekemään parannukseen ja siihen, että hän on katumuksensa ansiosta ikään kuin sujut tekojensa kanssa. Jälkimmäisissä kommenteissa ei uhri juurikaan palstatilaa saanut. Miksihän?

Tarkoitukseni oli käsitellä samaa teemaa yksilöiden välisessä kanssakäymisessä, sekä siinä esiintyvää moraalisten väitteiden jännitteiden raukeamista. Tästä tekstistä tuli kuitenkin jo sen verran pitkä, että on parempi kirjoittaa siitä oma blogi myöhemmin.

Malmön noita, demonit ja uskonnonvapaus

Kirjoitin tämän tekstin Kotimaa24:än blogiini.

Malmössä Ruotsissa on tullut esiin pohjoismaisittain harvinainen uskonnollisen väkivallan tapaus. Kristillisen evankelistisen herätysliikkeen tiloissa on harrastettu reippaanlaista riivaajien karkoitusta, jossa on ollut mukana liikkeen papistoa ja muuta väkeä.

14-vuotiaan tytön isä ja äitipuoli luulivat hänen harrastavan noituutta ja olevan pahojen henkien riivaama, koska hän käyttäytyi ”henkisesti epävakaasti”. Tämän vuoksi he hakivat apua kyseisen herätysliikkeen papilta. Ennen varsinaista ammattilaisen tekemää manausta, isä ja äitipuoli (ilkeä äitipuoli?) olivat kokeilleet kotikonsteja riivaajien poistamiseen. Tyttöä pidettiin sidottuna ja eristettynä muusta perheestä lukkojen takana, ettei pahuus leviä perheen muihin lapsiin. Häntä mm. kidutettiin tulikuumalla veitsellä ja uhkailtiin tappamisella ja ruumiin paloittelemisella, ellei hän tunnusta syntejään.

Lopulta vanhemmat pyysivät apua papiltaan. Manauksen otti hoitaakseen 37-vuotias naispappi, jonka lisäksi parin muunkin papin epäillään olleen mukana. Tyttö lukittiin viikoksi liikkeen seurakuntataloon, jossa häntä pidettiin nälässä ja valvotettiin. Öisin olivat vuorossa manaukset. Tyttöä voideltiin, hänelle juotettiin öljyä, pisteltiin mm. varpaankynsillä. Riivaajien poistoyrityksiin sisältyi myös ns. manauspiiri, jossa tytön ympärille kerääntyneet seurakuntalaiset tönivät tyttöä kaataen häntä maahan. Tytön vangittuna pitämistä perhe ja seurakunnan jäsenet ovat perustelleet sillä, että he olivat kovasti pelänneet tätä teinityttöä.

Perheen puolustusasianajaja sanoo heidän kiistävän teot, mutta myöntävän pahojen henkien manauksen. Edelleen hän jatkaa toteamalla, että manaaminen ei ole rikos, vaan se kuuluu uskontoon, ja kuuluu siten uskonnonvapauden alaisuuteen.

Jätetään tapauksesta suoranainen väkivalta pois. Sen me kaikki varmasti tuomitsemme. Mielenkiintoisempi kysymys onkin tämä: Onko ”epävakaasti” (ts. normaalin teinin tavoin) käyttäytyvän teinin, tai kenen tahansa, epäileminen (ja häntä siitä syyttäminen) demonien riivaamaksi hyväksyttävä uskonnonvapauden nojalla? Ilmeisesti se ainakin katolisissa maissa on täysin hyväksyttyä, kunhan se tapahtuu salonkikelpoisesti ammattimanaajan tekemänä. Alla mainitun Usatoday.comin jutun mukaan asia on ajankohtainen myös nykypäivänä. 

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2012030115273058_ul.shtml

http://www.icenews.is/index.php/2012/03/03/parents-charged-after-teen-exorcism/#more-30838

Alla oleva juttu parin vuoden takaa antaa mielenkiintoista tietoa manauksista nykypäivänä.

http://www.usatoday.com/news/religion/2010-11-13-exorcists_N.htm

Lisää inhimillisyyttä, vähemmän ihmeitä ja klovneja

On se merkillistä. Jotkut väittävät, että kirkko pitäisi saada uudelleenhengistettyä. Pitäisi muka palata johonkin puhtaampaan ja yksinkertaisempaan, ”back to basics stupid”. Asiahan on aivan päinvastoin. Kirkon pitää maallistua, ettei se uudelleenhengästy. Uskonnollinen ja sekulaari voisivat liikahtaa toisiaan kohti ja tavata uudessa pisteessä. Siitä kohtaamisesta syntyisi uusi olemisen tapa, jota voisi kutsua vaikkapa inhimilliseksi yhteiskunnaksi.

Mistä pitäisi päästä eroon? Kirkon ei pitäisi olla pakopaikka ahdasmielisille, jotka hakevat uskonnosta tekosyyn henkiselle ja älylliselle formalismilleen. Heitä tulisi auttaa kasvamaan. Eikö meidän tulisi raitistuttaa myös hengestä riippuvaiset hurmosnarkkarit? Jotkut ovat tuijottaneet Raamattua niin kauan ja intensiivisesti, että heidän niskansa, ja koko yläruumiinsa, ovat täysin jumissa. He eivät enää pysty nostamaan katsettaan ylös ja näkemään ihmistä vieressään. Lähimmäinen on heille vain yksi esine muiden joukossa, turmeltunut este, joka pelkällä läsnäolollaan pilaa heidän hengistyneen elämäänsä.

Ja keitä ovat nämä hypnootikot ja kakkosluokan valemessiaat, joiden edessä ihmiset tungeksivat kuin heikkopäiset? Joku ihmettelee, olemmeko joutuneet sirkukseen, jossa klovnit taikovat toistensa eteen sudenkuoppia mielikuvituksestaan. Jonglöörit kopittelevat sieluilla kuin keiloilla. He luulevat, että jonkin metafyysisen klubin jäsenyys nostaa heidät itsensä, ja heidän oman arkisen elämänsä, yläpuolelle. Itsekritiikki ja itseironia auttaisivat moneen vaivaan. Sen olen itsekin huomannut.

Mitä tarvitsisimme lisää? Tarvitsemme lisää inhimillisyyttä ja havainnon herkkyyttä, kun katsomme toista ihmistä. Hänet pitää nähdä arjessaan ajattelevana, tuntevana ja heikkona, maailman henkisen ja fyysisen suhdeverkoston yhtenä pisteenä. Kirkko menisi oikeaan suuntaan, jos sen jäsenet tuomitsemisen sijaan miettisivät, että miten he voisivat auttaa ihmistä tässä maailmassa ja tässä elämässä. Maailma joka tapauksessa menee vääjäämättä eteenpäin omaa tietään hyvässä ja pahassa. Kirkko joko saa sen kiinni tai jää jälkeen. Maailma ei siitä piittaa, miten kirkon käy, mutta ihminen tarvitsisi kaiken mahdollisen avun.    

Kartanolaisuus - sadistista väkivaltaa, pedofiliaa ja kauniita maalaismaisemia

Kartanolaisuus on yksi suomalaisen uskonnollisen kulttuurin synkimmistä luvuista. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon satakuntalaisilla vainioilla eivät käyskennelleet vaaleat Elovena-tytöt ja komeat kulkurit, vaan hulluus ja itse Saatana. Rauhan ja idyllin tilalla oli seksiorjien asemassa olevia perheitä, pedofiliaa, sadistista väkivaltaa ja liikkeen ulkopuolisten ihmisten uhkailua ja terroria.

Tässä yhteydessä voimme todellakin puhua lahkosta sen oppikirjamaisessa esiintymisessä. Lahkon johto käytti jäseniään niin taloudellisesti kuin seksuaalisesti hyväksi, mutta takana oli samalla aito uskonnollinen vakaumus. Tästä meitä halusi muistuttaa mm. pastori A. Huovila, joka seurasi kartanolaisten elämää pitkään ja läheisesti. Hän tutki ensisijaisesti lahkon oppia, joten sen arki ja väärinkäytökset jäivät hänen tarkasteluissaan sivuosaan tai vähättelyn sävyisiksi. Toisaalta hän itsekin toteaa, että hän ei millään saata kertoa ääneen kaikkia ”iljettävyyksiä”, mille erityisesti nuoret lapset lahkossa alistettiin.

Kartanolaisuuden vahvoja alueita olivat mm. Huittinen, Vampula ja Lavia. Muualta Suomesta kartanolaisuutta löytyi Etelä-Savosta ja Kymenlaaksosta. Jäseniä, lahkon arkea eläviä ihmisiä, heillä oli n. 200. Heidän tilaisuuksiinsa saattoi kuitenkin kokoontua parhaimmillaan yli tuhat ihmistä. Kartanolaisuus hajosi lopullisesti sen perustajien kuolemien myötä, mutta tietojen mukaan kartanolaisia on vielä nykyisinkin kourallinen.

Alma Kartano ja Tilda Reunanen

Liike on saanut nimensä perustajastaan Alma Kartanosta (1885-1953). Alman lapsuuden kodissa oli vahva uskonnollinen ilmapiiri, koska hänen äitinsä kuului ns. rukoilevaisiin. Vahvistamattomien tietojen mukaan Alman äiti kuoli mielisairaana, ja hänen veljensä tiedämme kuolleen mielisairaalassa. Oikeuspsykiatri Hannu Lauerman mukaan tiedot viittaisivat vahvasti siihen, että myös Alma Kartano olisi kärsinyt psyykkisistä häiriöistä, ts. grandioottis-paranoidisesta psykoosista. Nuorena tapahtuneen uskoontulon jälkeen, hän kierteli matkasaarnaajana Karjalassa ja Venäjällä, kunnes opiskeli kiertokoulunopettajaksi. Venäjältä hänen mukaansa tarttui erittäin kielteinen seksuaalietiikka, kun hän vieraili erikoisten uskonnollisten liikkeiden, kuten skoptsien ja hlystien parissa. Kartanon pasifismi ja punaisten kannatus aiheuttivat hänelle ongelmia sisällissodan aikana. Perimätiedon mukaan hän olisi onnekkaasti pelastunut teloitukselta.

Sodan jälkeen, ja opettajan työn jatkuessa, hän tapasi horrossaarnaaja Adam Härkösen, jonka kanssa hän yhdisti voimansa ja aloitti jälleen saarnaamisen. Härkönen alkoi kuitenkin pian pitää Kartanoa ja hänen seuraajikseen liittyneitä liian ”kurittomina”, joten heidän tiensä erosivat. Härkösen kautta Kartano kuitenkin tutustui kartanolaisuuden tulevaan toiseen voimahahmoon, Tilda Reunaseen. Tilda oli vampulalainen kutoja ja pyhäkoulunopettaja, jonka erikoisuutena oli unissasaarnaaminen. ”Välly-Tilda” tapasi maata sängyssään ja profetoida unenkaltaisessa horrostilassa. Adam Härkösen lähtiessä, ”Elias” (Tildan uusi nimi uskoonkääntymisen jälkeen) ja ”Mooses” (Alman uusi nimi) jäivät johtamaan kasvavaa seurakuntaa.

Kartanolainen uskonnollisuus

Kartanolaisuuden opinkappaleista ei ole säilynyt systemaattista tietoa tai kirjallista lähdeaineistoa kovin paljoa. Raamatun he tunnustivat Jumalan sanana, mutta lähes tasaveroisessa arvostuksessa olivat liikkeen johdon puheet. Erityisesti Tilda Reunasen horrosprofetiat olivat suoraa Jumalan sanaan. Raamatusta valikoitiin Vanha testamentti kokonaisuudessa, mutta Uudesta testamentista pelkästään ilmestyskirja. Perusteluna oli, että Uusi testamentti on ”liian syvällinen”. Raamatun 1938 käännös oli ”pirun raamattu” ja jopa syy Talvisodan alkuun. Oikea Raamatun käännös oli vuoden 1776 käännös.

Vaikka Raamattu on suoraan Jumalalta, niin sitä ei kuitenkaan pidä ottaa kirjaimellisesti. Raamattu tuli heidän mielestään tulkita kuvauksena yksilön sielun kehityksestä ja muutoksesta. Myös Jeesus on symboli, eikä historiallinen henkilö. Alma Kartano oli myös ymmärtänyt, että vain Suomen kielellä on mahdollista avata Raamatun kaikkein syvällisimmät merkitykset. Esimerkkinä vaikkapa ”Israel”, jonka Kartano selitti muodostuvat sanoista ”isältä raadeltu” (hengessään nöyrä). Liikkeen ulkopuolisille henkilöille kartanolaisilla oli kuitenkin eri versio opetuksista, Raamatun kirjaimellisempi tulkintatapa.

Kartanolaiset olivat vahvasti maailmanloppua odottava liike. Lopun aikojen ennustettiin tuleva ensiksi 1945 ja sitten 1955, mutta aina Jumala armahti ihmiset antamalla heillä lisäaikaa parannuksen tekemiseen. Liike oli vakavassa ristiriidassa ulkoisen maailman kanssa, jonka he katsoivat olevan läpeensä turmeltunut. Kartanolaisuus pysyi silti luterilaisen kirkon sisällä, vailla he halveksivatkin kirkkoa ja pappeja syvästi. Kaikki papit olivat perkeleestä ja ”helvetin takaseinä oli rakennettu pappien kalloista”. He itse olivat Jeesuksen lopunajan morsiusseurakunta, jonka Jeesus ottaisi omakseen, kun maailmaloppu vihdoin koittaa.

Voimakas kielteinen suhtautuminen seksuaalisuuteen oli kartanolaisille hyvin ominaista. Kaikki seksi oli syntiä, varsinkin avioliitossa tapahtuva seksi oli pahinta mahdollista huoruutta, ”laillistettua huoruutta”. Kaikkia epäiltiin ja syytettiin haureudesta, jopa niinkin nuoret lapset kuin nelivuotiaat, olivat jo haureudella alttiita. Parannuksen keskeinen osa oli oman syntisyyden tunnustaminen etenkin seksuaalisuuden osalta, ja jatkuvat tunnustukset sekä Jumalalle että liikkeen johdolle (julkisesti ja yksityisesti) olivat tärkeitä. Alma Kartanon opetusten mukaan silloinen maailma oli niin Perkeleen vallassa, että jo 4-vuotiaat olivat yhtä tietoisia seksuaalisuudesta kuin parikymppiset nuoren aikuiset.

Äärimmäisen kielteisen seksuaalietiikan rinnalla kulki ajatus ihmisen ruumiista Jumalan temppelinä, jonka alttarin muodostivat ihmisen keskellä olevat sukuelimet. Yksi heidän tärkeimmistä rituaaleistaan oli alttarisiunaus. Alttarisiunauksessa siunattava vietiin alastomana vuoteeseen, jossa Tilda siunasi ja puhdisti siunattavan ”alttarin". Muu seurakunta jatkoi sillä välin rukoilemista viereisessä huoneessa. Siunattavat olivat sekä aikuisia että lapsia, miehiä ja naisia. Tämä rituaali oli tarkoitettu vain oman väen tietoon.

Kartanolaisuus oli myös hyvin kuuluisa lapsisaarnaajistaan. Lapsia vietiin saarnaamaan jopa neljän vuoden iässä, koska Alma Kartano ajatteli heidän lisäävän kiinnostusta liikkeeseen. Tulevilla lapsisaarnaajilla oli oma fyysisen ja henkisen väkivallan värittämä koulutusohjelmansa.

Kartanolaista arkea

Kartanolaiset elivät hyvin askeettisesti ja pukeutuivat tiukan pukukoodin mukaan. Ravinto oli yksinkertaista maalaisruokaa. Lihan syönti oli kielletty, mutta muita eläinkunnan tuotteita sai käyttää. Alkoholi ja tupakka olivat luonnollisesti myös kiellettyjä. Alma Kartano ja Tilda Reunanen tosin ottivat salaisia erivapauksia. He söivät mitä halusivat, etenkin lihaa.

Liikkeen jäsenet elivät yhteisön omistamilla tiloilla, saivat palkakseen ruuan ja asunnon. Ylijäävät tulot ja varallisuus menivät johdolle. Myös liikkeen etäjäsenillä oli velvollisuus lähettää tarvikkeita ja rahaa johdolle. Radiot, kirjat, sanomalehdet yms. yhteydenpitovälineet ulkomaailmaan olivat kiellettyjä, koska kaikki ulkopuolinen oli pilalla ja turmeltunut. Tekniikan kieltäminen ulottui aluksi myös maatalouskoneisiin, mutta sotien jälkeen esim. traktoreita alettiin sallia.

Alma Kartanon pasifismi näkyi kartanolaisuudessa aseiden pidon kieltämisenä. Toisaalta nyrkkejä, ruoskia ja keppejä käytettiin surutta, niin liikkeen sisä- kuin ulkopuolellakin.

Arkea rytmittivät luonnollisesti myös liikkeen sisäiset uskonnolliset kokoukset ja tilaisuudet, jotka kestivät usein aamuun asti. Pitkään jatkuneet polvirukoukset johtivat usein ekstaasiin, jossa ihmiset profetoivat, näkivät näkyjä, huusivat, löivät päätä ja käsiä lattiaan ja seiniin väsymiseen asti.

Sadismi, pedofilia ja lasten kasvatus kartanolaiseen malliin

Lapsien kasvatukseen kuuluivat olennaisena osana jatkuva lyöminen, mielivaltainen piiskaaminen, nälässä pitäminen ja erilaiset rangaistukset. Kartano ja Reunanen tapasivat ottaa lapset perheistään joksikin aikaa itselleen, jotta saisivat oikeanlaisen kasvatuksen kunnolla käyntiin. Raamattua ja saarnoja opetettiin ulkoa, ja jos lapsi ei osannut läksyään, niin raippaa tuli. Tulevista lapsisaarnaajista tuli lihan himo ja huoruus hakata pois. Pieniäkin lapsia epäiltiin haureudesta. Yhden esimerkin mukaan erästä lasta roikotettiin ikkunasta jaloista, kunnes hän tunnusti huoruutensa, ja sitten hänet hakattiin rangaistukseksi. Lapsia saatettiin pitää ajaa pakkaseen, jotta lihanhimo jäähtyisi. Heitä istutettiin jääkylmässä vedessä ja uhattiin kuohitsemisella, elleivät he tunnusta syntisyyttään.

Kartanolaisten johto ajatteli, että ruoskiminen paljastaa salatut rikokset. Jokaista epäiltiin. Nuorta poikaa ruoskittiin tuntikaupalla, jotta hän tunnustaisi syyllistyneensä kuviteltuun eläimeen sekaantumiseen. Hymyillä ei saanut, eikä leikkiä. Toisaalta jos lapsen nähtiin olevan alakuloinen tai surullinen, niin hänelle annettiin selkäsauna rangaistuksesi siitä, että hän oli ”huoruuden sokaisema” ja niin synnin vallassa, ettei pystynyt olemaan pystypäin.

Tilda Reunasen pedofilia ilmeni alttarisiunauksissa, joissa hän suosi nuoria tyttöjä. Päälle satakiloinen Tilda asettui alastomana siunattavan päälle, jolloin siunattava puhdistui haureudesta. Alma Kartano tapasi mennä rituaalinomaisesti saunan lauteille alasti makaamaan ja käskeä lapset lyömään häntä raivokkaasti saunavihdoilla. Toisaalta ihmisen päälle asettumista harjoitettiin yleisesti muutenkin. Niin sanotussa Jumalan kivet –rangaistuksessa joko Alma tai Tilda asettuivat kuria kaipaavan lahkolaisen päälle, jotta hän tuntisi päällään Jumalan vihan painon. Joidenkin tietojen mukaan tällä rangaistuksella olisi aiheutettu pysyviä vammoja lapsille, mutta siitä ei ole varmistusta. Voidaan kuitenkin helposti kuvitella, kuinka tukalaa on pienillä lapsilla ollut maatessaan tuntikausia hyvin kookkaiden Alman tai Tildan alla.

Kartanolaiset käyttivät myös joukkoväkivaltaa. Eräässä tapauksessa kartanolaisen talon pojan ja talossa asuvan nuoren naisen välillä epäiltiin olleen seksuaalista kanssakäymistä. Mies hakattiin joukolla niin pahasti, että hänen liikuntakykynsä heikkeni merkittävästi. Nainen ruoskittiin tajuttomaksi, mutta hänet saatiin rukoilemalla virvoitettua henkiin. Merkittävin sairaudenhoitoväline kartanolaisilla olikin rukoilu. Lääkäriä he eivät halunneet kutsua missään tapauksessa.

Lopun alku

Vuodesta 1935 eteenpäin liike alkoi saada yhä enemmän huomiota ja nimenomaan kielteistä sellaista. Viranomaisten puuttuminen oli vaikeaa, sillä liikkeen jäsenet pitivät rivinsä tiukasti kiinni. Jos joku ulkopuolinen syytti heitä jostain, niin kartanolaiset yksinkertaisesti kumosivat väärillä todistuksilla hänen väitteensä, ja syytökset kääntyivät itseä vastaan. Syyttäjä joutuikin itse syytetyksi jostain tekaistusta rikkeestä. Viranomaisten asettama selvitysmies ei löytänyt liikkeestä moitittavaa, vaikka totesikin, että ruumiillista kuritusta käytetään paljon. Kirkkoa ei juurikaan ollut kiinnostanut tutkia Satakunnassa kantautuneita huhuja. Ilmeisesti papiksi opiskeleva P.E. Norri kirjoitti heistä tutkielman 1930-luvun lopulla, mutta sen sävy oli vain lievästi kriittinen siitäkin huolimatta, että hän nähtävästi oli tietoinen alttarisiunauksista ja fyysisestä väkivallasta. Norri näki kartanolaisuudessa aineksia terveeseen ja siveelliseen hengellisyyteen, jos Alma Kartanon vaikutus vähenisi.

Sanomalehti Lallin julkaisemat kriittiset artikkelisarjat sekä Eino Hosian kirjoittama romaani ”Tulipunaiset ratsastajat” toivat julki lisää epäkohtia. Lopulta kaikki tuli julki. Erään Juha Voimalan avioeroa käsiteltiin oikeudessa. Hän oli hakenut eroa, koska vaimo ja muu perhe oli liittynyt kartanolaisiin. Voimalan puolesta todistamaan tulivat Laitisen sisarukset, jotka viimein kertoivat kaiken, mitä olivat nähneet ja kokeneet eläessään lahkon ytimessä. He olivat joitain vuosia aiemmin paenneet kotoaan polkupyörillä yön selkään, estettyään ensin takaa-ajon puhkomalla muiden pyörien renkaat. Leevi Laitinen on kertonut, kuinka kovasti kauhuissaan he olivat olleet. Heidät oli kasvatettu uskomaan, että kaikkia pakenijoita odottaa kuolema. Jumalan miekka surmaa luopiot puolen kilometrin pakomatkan jälkeen. Jumalan miekka ei kuitenkaan koskaan pudonnut taivaalta.

Alma Kartano kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1953. Kertoman mukaan hänellä oli ruumis täynnä mustia ja märkiviä haavoja. Tilda Reunanen kuoli vuonna 1965 sairaalassa. Eräs häntä katsomassa käynyt vanha kartanolainen mies kertoi, kuinka Tilda oli ennen kuolemaansa vaellellut itkuisena käytävillä hokien, että ”kyllä olen niin montaa ihmistä pettänyt, mutta nyt on liian myöhäistä”

Marttyyri-syndrooma: hetki hengellisen sairauden parissa

Marttyyri-oireyhtymä on erityinen, varmasti harvinainen, uskonnollissävytteinen narsismin ja kateuden muoto. Arkisessa kielenkäytössä sitä käytetään kuvaamaan myös tietynlaisen läheisriippuvuuden muotoa. Muita ilmiöitä kuvaavia sanoja ovat mm. marttyrismi tai marttyristinen. Merriam-Webster sanakirja määrittelee sanan martyristic ” exhibiting qualities that imitate the actions of a true martyr”. Mitä kyseinen käytös voisi pitää sisällään?

1. Kateus

Maailman monessa kolkassa uskonnollinen tai uskonnollisuuteen kohdistuva sorto on valitettavasti arkipäivää. Siihen syyllistyvät ja kohteena ovat monet eri uskontokunnat. Euroopassa asiat ovat kuitenkin tässä mielessä paremmin. Eurooppalainen marttyyri-oireilija tuntee tästä syystä kateutta uskonveljiään ja –siskojaan kohtaan. Miksi minua ei vainota, hän kysyy. Miksi minun uskonnollisuuteni ei ole riittävän hyvää, riittävän kelvollista, että minuakin ahdisteltaisiin? Nämä kysymykset iskevät suoraan hengellisen sydämeen.

On luonnollista, että lievittääkseen näiden kysymysten tuottamaa hengellistä epäilyä ja ahdistusta, marttyristi kehittää ympärilleen ihan omanlaisensa elämän kehikon, jonka sisäpuolelle hän maalaa monet kuvitellut uhat ja vainot. Siellä hän sitten seisoo uljaana, raamattu kädessä ja toinen käsi uhmakkaasti nyrkissä, kestäen kaikki pakanoiden ja kerettiläisten hyökkäykset. Tähän tuntuisi liittyvän myös vastahyökkäyksen fantasiointi. Retoriikka on vallan- , voiman- tai väkivallankäyttöön viittaavaa. Missä määrin raamatullisuuteen perustuva jyrkkyys on oman aggression tuottama reagointitapa?

2. Eskatologinen marttyrismi

Eskatologinen marttyrismi voi olla lähtöisin joko alemmuudentunnosta (sen kompensaatiosta) tai narsismista. Yhteistä näille on kuvitelmat siitä, että juuri he elävät lopunaikoja. Heidän vankkumaton uskonsa ja totuudellisuuden ymmärtäminen kertoo siitä, että juuri heidät on pistetty elämään maailman viimeiset ajat. Sillä viimeiset ajat ovat kovia, ja silloin tarvitaan erityisen erinomaisia uskovia ne kestämään.

He siis tuntevat itsensä sitä paremmiksi, mitä enemmän he näkevät maailman ympärillään rappion täyttämänä ja synnistä kiehuvana. Tavallinen läpi historian jatkunut inhimillisyys vikoineen ja hyveineen näyttäytyy heidän silmissään maailman lopun aikoina. Maailma roikkuu löysässä hirressä, kun uudet sukupolvet eskatologisia marttyyreja vuorollaan julistavat maailmanlopun tulevan. 

3. Oman elämänsä marttyristi

Yksilötason uskonnollisella marttyristille empatian kokeminen on vaikeaa. Hän kokee kyllä myötätuntoa, mutta vain oman viiteryhmänsä jäsenien puolesta, ja siitä syystä, että samaistaa itsensä kuuluvaksi heihin. Hänen myötätuntonsa kohdistuu toisin sanoen häneen itseensä.

Tämä viittaa siihen, että jopa hänen oman viiteryhmänsä ihmiset ovat hänelle välineitä oman narsismin toteuttamiseen. Mitä siis voimme arvioida oman viiteryhmä ulkopuolisten ihmisten merkitsevän hänelle? Vastaus on, että ilman heitä uskonnollinen marttyristi ei tulisi toimeen. Toiset ihmiset ovat hänelle viallisia, maailman tuhoon vieviä syntisiä ja jumalan kieltäjiä. Juuri siksi hän itse voikin olla niin pyhä ja oikeamielinen.

Tämä vuoksi onkin ongelmallista, jos joku haluaa tehdä hänen kanssaan rauhan, ottaa hänet vakavasti ja keskustella hänen lähtökohdistaan käsin. Hän ei pysty suhtautumaan siihen myönteisesti. Hän joko hermostuu entisestään (välitön reaktio) tai hän suhtautuu pilkallisella ”hyvä että sinäkin ymmärsit” - asenteella (harkittu reaktio). Yhdenmukaisuuden vaatimukset viedään niin pitkälle, etteivät ne ole toteutettavissa. Marttyyri voi pysytellä omalla korkealla jalustallaan.

Mitä jos Jeesuksen äiti olikin vammainen?

Kotimaa24:än eräs blogisti kirjoitti mielenkiintoista spekulaatiota siitä, että olisiko Jeesuksen äiti Maria ollut jollain tapaa ulkoiselta olemukseltaan vammainen. Spekulaaatio lähti siitä, että Maria kuului pappissukuun, ja olisi ollut ajalle tavallista, että hänet olisi naitettu oman suvun sisällä papistoon kuuluvalle henkilölle. Sen sijaan hän meni naimisiin pitkään naimattomana olleelle rakennusmiehelle Joosefille. Mooseksen laki määräsi, että pappien tuli olla ruumiillisesti virheettömiä samoin kuin todennäköisesti heidän vaimojensa. Ajatusketju etenee tästä siihen, että Maria olisi vammaisuuden takia joutunut menemään naimisiin suvun ulkopuolelle.

Blogistin spekulaatiossa oli ilmeisesti osa herättelyä ja osa ajatusriihimäistä idean pallottelua, mutta hän esitti tärkeän kysymyksen uskovaisille. Miten Marian mahdollinen vammaisuus vaikuttaisi heidän jumalakuvaansa? Vahvistaisiko vai heikentäisikö se kristinuskon ilosanomaa uskovien kannalta?

Minäkin kiinnostuin keskusteluketjusta, koska vastaukset (rehelliset) olisivat hyvin informatiivisia. Toisaalta myös minunlaiselleni paatuneelle agnostikolle ajatus siitä, että Jeesus olisi tullut maailmaan jonkin epätäydellisen kautta, oli kiehtova ja jollain tapaa herkistävä.

Suhtautuminen spekulaatioon oli melko maltillista, mutta mielipide-erot tulivat kuitenkin hyvin selvästi esiin. Toiset näkivät ajatuksessa sen kauneuden. Toiset taas moittivat, että heille Maria on pyhä, ja hänen esittäminen vammaiseksi on loukkaavaa. Eräs vanhempi naispappi ilmaisi tämän kannan selvimmin kirjoittamalla, että Maria on kaikkien uskovaisten äitien esikuva ja hänet täytyy pitää sinä lempeänä, kauniina ja rakastavana, minä he ovat hänet aina kuvitelleet. Kysyin eikö myös vammainen ihminen voisi olla kaikkea tuota, mutta väistelevän vastauksen takana oleva viesti oli, että ei voi.

Yllä oleva herättää monta kysymystä. Voiko pyhä olla epätäydellinen? Mikä on oleellista epätäydellisyyttä? Miksei vammainen voisi olla yhtä lailla ”lempeä”, ”kaunis” ja ”rakastava”? Jälkimmäinen on minun kannaltani kiinnostavin kysymys.

Yksi vastausehdotus voisi olla, että uskovalla on tarve uskoa nimenomaan johonkin itseään täydellisempään. Koko rakennelman eheyden kannalta on välttämätöntä, että sen jokainen osa on täydellinen. Jos yksikin osa on vajavainen, niin mikä tahansa muu osa voisi olla vajavainen. Toisaalta uskova korottaa uskonsa kohteen (ev.luterilaisille Maria on ilmeisen tärkeä, vaikkei hänen asemansa olekaan sama kuin katolisessa kirkossa) mahdollisimman korkealle, jotta saisi oikeutuksen itsensä kohottamiselle koko luomakunnan yläpuolelle. Osallistumisessa pyhään ihmisestäkin tulee pyhä. Ehkä näin.

Vai onko totuus raadollisempi? Marian mahdollisen fyysisen vajavaisuuden vastustuksessa nousee pintaan oma asenteellisuus. Jo se, että Marian mahdollinen vammaisuus koetaan haukkumiseksi, kertoo, miten asia on. Kristityn on mahdollista suhtautua hyvin myötätuntoisesti vammaiseen, mutta kristitty ei koskaan voi olla, eikä hän halua olla, samassa maailmassa vammaisen kanssa. Kristinusko siihen pystyisi, ja myös siihen kehottaa, mutta kristitty ei siihen pysty.

Tämä on vaikea ja kiehtova kysymys. Täytyy miettiä lisää. 

Ne Sodomkyläläiset ja Gorsnäsiläiset

Tässä on tiivistettynä sähköisen kirkonmäen, Kotimaa24:än, tämän viikon keskusteluissa ilmoille heitettyjä ajatuksia. Niiden avulla voimme nähdä, miten kaukana toisistaan eri ihmisten uskonnolliset näkemykset voivat olla.

Vasemmassa sarakkeessa on Pertti Peruskristityn puheenvuoroja ja oikealla puolella sanansa sanovat Sepeteus Sodomkylästä ja Gabriel Gorsnäsistä. Kaikki yhtäläisyydet todellisiin henkilöihin tai paikkoihin ovat sattumanvaraisia.

Seuraan raamattua = Muovaan raamatun omien asenteideni mukaiseksi

Jumala on rakkaus = Minun jumalalleni rakkaus on syntiä

Sorretulla on oikeus puolustautua = Sorretun puolustaminen on vihapuhetta

Kristityn tulee elää kristillisesti = Riittää kun sanoo olevansa kristitty ja vihaa homoja

Asioista tulisi keskustella objektiivisesti = Objektiivisuutta on, että on samaa mieltä kanssani

Lopunajat ovat käsillä = Lopunajat ovat käsillä, lällällää

Myötätunto on Kristinuskon parhaita asioita = En usko ihmisten väliseen myötätuntoon

Ihmisen seksuaalisuus on yksityisasia = Toisten homoseksuaalisuus on minulle idée fixe

Ihmisiä ei saa ahdistella = Se on niiden oma vika

Olen eri mieltä kanssasi = Sinä olet peevelin asialla

Jumala on = Minä ja jumala olemme

Minä olen yhtä maailman kanssa = Minä, minä ja minä olemme yhtä minun kanssani

Meidän kaikkien vastuulla on huolehtia köyhistä ja kurjista = Heitän köyhille tähteitä pöydästäni, jos jotain jää

Yhdysvaltojen Michiganissa laillistettiin koulukiusaaminen

Jos joku ajattelee, että Suomessa on meno mennyt liian liberaaliksi ja hyväntahtoiseksi, niin onhan meillä aina Ameriikan Yhdysvallat, jonka elämän menosta voi lukea ja hakea lohtua.

Michiganin osavaltiossa on tehty laki koulukiusaamista vastaan, mutta eihän Amerikka olisi Amerikka, jos siinä ei olisi jokin jippo. Laki sai alkunsa 2002 tapahtuneesta Matt Epling –nimisen nuoren itsemurhasta. Hän päätyi traagiseen ja lopulliseen päätökseensä pitkään jatkuneen koulukiusaamisen seurauksena. Yleinen tuohtumus tapahtunutta kohtaan sai aikaan lakialoitteen, jolla oli tarkoitus estää koulukiusaamista.

Yllättäen (vai?) vastaan hangoittelivat konservatiivikristityt, jotka halusivat erioikeuden kiusata uskonnollisin perustein. Valitettavasti tämä ei ole vitsi. He vastustivat kiivaasti sitä, että lakiin kirjattaisiin kielto kiusata koulutoveria tämän seksuaalisuuden takia. Vuosien lobbauksen ja viivyttelyn jälkeen he saivat tahtonsa läpi, ja lakiin tehtiin seuraavanlainen klausuuli:

  "This section does not prohibit a statement of a sincerely held religious belief or moral conviction of a school employee, school volunteer, pupil, or a pupil's parent or guardian."

Tämä tarkoittaa, että “vilpitön uskonnollinen vakaumus” oikeuttaa sanomaan esim. homoseksuaaliselle nuorelle, että hän on ”syntinen”, ”menossa helvettiin”, ”epänormaali”, ”luonnonvastainen” jne. yms. Lakiin pettyneet kriitikot sanovatkin, nyt tehtiin sellainen laki joka, vastoin alkuperäistä tarkoitustaan, antaa kiusaajille välineet, joilla he voivat henkisesti kiduttaa uhrejaan lain suojalla. He voivat aina vedota siihen, että heillä nyt on tämmöinen uskonnollinen vakaumus, ja heillä on oikeus tuoda se julki.

Alla on linkit yhteen tapausta koskevaan uutiseen sekä kyseiseen lakitekstiin.

http://www.huffingtonpost.com/2011/11/04/michigans-matts-safe-schools-law-allows-bullying_n_1076494.html

http://www.legislature.mi.gov/documents/2011-2012/billengrossed/Senate/htm/2011-SEBS-0137.ht

Eletään mieluummin ennen kuolemaa kuin sen jälkeen

Tässä yksi teksti, jonka julkaisin eilen Kotimaa24:än blogissani. Kuten arvata saattaa, vastaanotto oli jäätävä.

Onko parempi elää kuten haluaa ennen kuin kuolee? Onko parempi elää ilman ajatusta kuoleman jälkeisestä tuomiosta? Vai pitäisikö ensin kuolla, että todellinen elämä voi alkaa? Tämän kirjoitukseni lähtökohtana on, että edellä mainittujen, fyysiseen elämään liittyvien, vaihtoehtojen rajalla kulkee ei-uskovan ja kristinuskoisen ero. Tarkastelen näiden kahden, sanoisinko elämäntotuuden, eroja sen vuoksi, että ihmisen hakeutumisessa jompaankumpaan panokset ovat kovimmat mahdolliset. En halua käyttää sanaa ”valitseminen”, mutta en myöskään ”ajautuminen”, joten käytän sanaa ”hakeutua”.

Aluksi kuitenkin muutama sana agendastani. Olen ensisijaisesti kiinnostunut siitä, miten toisen ihmisen usko ja uskonnon harjoittaminen vaikuttaa (haitallisesti) niihin, jotka eivät usko tai jotka eivät usko samalla tavoin kuin he. Edelleen olen kiinnostunut siitä, miten uskonnolliset ryhmittymät vaikuttavat heidän omiin jäseniinsä sekä ei-uskonnollisiin ryhmittymiin. Haluan kritisoida negatiivisia vaikutuksia. Tässä asiassa ”tasapuolisuus” on sitä, että ei pyritä olemaan pinnallisessa mielessä tasapuolisia. Tämä johtuu siitä, että negatiivisissa vaikutuksissa, teoissa ja puheissa, uskonnollinen puoli on useimmiten tekijä ja sekulaari osa väestöstä ja kulttuurista on kohde. Uskovat eivät varmastikaan koe asiaa näin. Väitteeni perusta on kuitenkin se, että sekulaarin väestön rajoittavat toimet uskonnollista väestöä kohtaan ovat reaktioita uskonnollisen väestön aktioihin. Vaikka uskonnon harjoittaminen on ihmiselle tyypillistä toimintaa, se ei ole luonnollista toimintaa, koska uskonto useinkin pyrkii rajoittamaan ihmistä.   

Onko siis parempi elää siten kuin haluaa ennen kuin kuolee? Siitä voimme olla varmoja, että ihminen elää ennen kuin kuolee. Ihminen, joka ei usko kuoleman jälkeiseen elämään, haluaa elää ainoan elämänsä mahdollisimman hyvin. Eikö olisi hyvä pyrkiä elämään siten, ettei tarvitse arvioida elämänsä merkitystä arvaamalla onko kuoleman jälkeinen elämä totta vai ei? Suurin mahdollinen rikos (surmaamisen jälkeen) ihmistä kohtaan, on houkutella hänet omaksumaan sellainen uskomus, jossa vasta kuoleman jälkeen saadaan todellinen palkinto, todellinen elämä. Millaisen hirvittävän vastuun saarnaaja tai käännyttäjä ottaakaan toisesta ihmisestä? Entä jos se ei ole totta?

Kun sanon, että ihmisen pitäisi elää siten kuin haluaa, tarkoitan hänen luonnollisia taipumuksiaan ja halujaan, jotka eivät ole ristiriidassa toisten ihmisten perusoikeuksien kanssa. Luonnollisella tarkoitan sekä synnynnäisiä että elämän kuluessa muovautuneita itsensä toteuttamisen muotoja.

Lukijan miettiessä tätä, teen digression ja osoitan syvän paheksuntani erästä teemaan liittyvää ilmiötä. Olen pari kertaa omin silmin todistanut sellaista puhetta, jossa uskova, vahingonilon suorastaan ryöpsähtäessä, hekumoi ajatuksella, että ei-uskova ihminen kuolinvuoteellaan ymmärtäisi olleensa väärässä. Minäkin osaan, ja olen valitettavasti joskus, ilkeä ja pahansuopa, mutta minulle ei tulisi mieleenikään ilkkua uskovalle, että olisinpa kärpäsenä katossa kuollessasi, jotta näkisin pettymyksesi kuolinhetkellä.

Palaan alkuperäiseen ongelmaan. Tuleeko todellinen elämä, viimeinen päämäärä, vasta kuoleman jälkeen? Tästä lähtökohdasta on syntynyt yksi erityinen syy (vai onko se motivaatiolisä?) olla kristitty. Nimittäin niin sanottu vakuutus-argumentti, jonka mukaan on parempi ottaa varman päälle siltä varalta, että kaikki esim. Kristinuskon väittämä on totta. Varsinkin silloin, kun tällainen argumentti esitetään keskustelussa, jossa toisena osapuolena on ei-uskova, se on tyypillinen esimerkki uhkaan perustuvasta argumentaation muodosta. Kyseisessä kontekstissa argumentti on nimittäin yhtä aikaa sekä lupaus että uhkaus (lupaus taivaasta ja uhkaus helvetistä). Tosin jos olen oikein ymmärtänyt, Kristinuskon parissa on myös sellaista käsitystä, jonka mukaan ei-kristittyjä kohtaa kristillisen ajattelun mukaan pahimmassa tapauksessa se sama, mikä ei-kristittyjä kohtaa joka tapauksessa heidän oman ajattelunsa mukaan, eli olemattomuus, olemasta lakkaaminen. On kyllä hyvin mahdollista, että olen väärinkäsityksen vallassa liittäessäni tällaisen näkemyksen kristinuskoiseen.

Kuten aiemmin mainitsin, katson että Kristinusko on elämää rajoittava voima. Uskovat ovat tietysti siitä eri mieltä. Erimielisyydestä huolimatta pidän heidän ajatteluaan silti usein fiksuna. Minä vain ymmärrän ihmisen siten, että hän on tavallaan elämän voiman spontaani manifestaatio. Tätä élan vitalia on pakko suitsia joltain osin, jotta voisimme elää yhdessä toisten kanssa hyvää elämää. Kristinusko sellaisena kuin se toteutuu, rajoittaa elämää suurelta osalta mielivaltaisesti. Lisään, että jokaisen uskonnon täytyy toteutua ihmisten kautta, ja se juuri on se valuvika, jonka yli minä en pääse.  Synkimpinä hetkinä ajattelen, että kaikki järjestäytynyt uskonnollinen toiminta on korruptoitunutta ja pilaantunutta, mutta se on toisen kirjoituksen aihe se.

Elämän rajoittamista on kaikki uskonnollinen väkivalta, henkinen väkivalta ja vallankäyttö. Tässä kohden on hyvä korostaa, että uskonnon rajoittava vaikutus ja uskonnon harjoittamisen rajoittava vaikutus ovat kaksi eri asiaa, vaikka ne ovatkin osin päällekkäisiä. Jälkimmäinen on haitallisempi, joten keskityn siihen. Skaalan toisessa ääripäässä on suora uskonnollinen väkivalta. On ilmiselvää, miten se rajoittaa elämää. Siirryttäessä henkisen väkivallan kautta kohti vallankäyttöä, joudumme katsomaan kohdetta yhä tarkkaavaisemmin ja keskittyneemmin, jotta ymmärrämme, mitä tapahtuu.

Uskonnolliseen toimintaan sisältyy valitettavan usein henkistä väkivaltaa ja aina vallankäyttöä. Ihmisten elämää puristetaan luonnottoman kokoisiin laatikoihin, joita on vallankäyttäjän helpompi siirrellä. Pahimmillaan se on pienissä yhteisöissä ja lahkoissa, joissa ihmisten elämään puututaan pikkutarkasti. Ei ole olemassakaan niin triviaalia asiaa, että raamattu tai raamatun tulkitsija ei sanoisi siitä jotain painavaa. Jokainen lillukanvarsi halutaan värittää juuri sillä omalla värillä, oman raamatuntulkinnan kautta. Toimintavaihtoehtojen rajoittaminen sekä asenteiden ja arvojen muuttaminen ovat kaksi vallan ilmenemismuotoa, joiden lopputuloksena on ns. sisäistetty valta eli tila, jossa hallittu pitää tottelemista velvollisuutena ja hallitsija vallankäyttöä oikeutenaan. Tämän vallankäytön mahdollistaa Kristinuskossa (ja muissa uskonnoissa, joissa ihminen tuomitaan tai punnitaan elämän jälkeen), manipulaation lisäksi, maallisen elämän päättymistä koskeva lupaus/uhka, jonka mainitsin aiemmin.

Ihmisen täytyy saada toteuttaa itseään, jotta hänen elämänsä élan vital tulisi käytettyä mahdollisimman täydellisesti. Tästä huolimatta sitä pitää rajoittaa joiltain osin, jotta voimme taata yhteiselämän muiden kanssa. Perusteena rajoittamiseen ei kuitenkaan saa olla sellainen elämän jälkeinen lupaus tai uhka, joka mahdollisesti voi toteutua tai olla toteutumatta. Jos niin tehdään, syyllistytään yksilön ainutkertaisen elämän tuhlaamiseen.

Ihminen tulee elämänsä aikana tehneeksi paljon asioita, joiden voidaan oikeutetusti katsoa lisänneen vain vähän, tai ei ollenkaan, lisäarvoa hänen elämäänsä. Niiden mielivaltainen rajoittaminen on kuitenkin eettisesti väärin, ja perversio (siinä mielessä, että se on luonnotonta).

Jumalan radio - lähetystä hulluuden rajoilta

Eräs henkilö kertoi minulle kerran olevansa ”Jumalan radio”. Tällä hän tarkoitti, että hän kokee olevansa suora väylä jumalan viesteille. Blogikirjoituksen lähtöpiste on tämän ihmettely. Eli jossittelemme vähän.

Kun ihmisestä on tullut jumalallinen ”kasettimankka”, tuleeko viesti radiosta vai kasetilta? Eräässä aiemmassa kirjoituksessani päädyin siihen lopputulokseen, että ihminen ei voi saada raamatusta puhtaasti objektiivisia ohjeita, vaan hän lukee sitä aina oman tulkinnan kautta. Voidaan sanoa jopa niin, että jo ennen lukijalle saapumista, raamattu on moneen kertaan tulkittu. Ihminen ei saa raamatusta myöskään arvotietoa, vaan hän hakee sieltä vahvistuksen jo valmiina olevalle käsitykselleen. Radiosignaalin tapauksessa ei ole samankaltaista ongelmaa. Viesti välittyy kopioituna, ei tulkittuna.

Tässä näyttäisi olevan kolme vaihtoehtoa: a) hän todella saa ajatuksensa suoraan jumalalta selkeänä ja ilman tulkintaa, b) hän valehtelee uskovansa, että asia on niin, ja tämän hän tekee jostain patologisesta psykologisesta syystä, tai c) hän ei saa viestejä, mutta luulee saavansa, eli hän on kansankielellä sanottuna hullu.

Koska olen pragmaattinen agnostikko, suhtaudun kohtaan a) sanomalla, että epätodennäköistä, mutta mahdollista. Siis ”vahva ei varmaankaan.”

Jos kohta b) on totta, on se äärimmäisen haitallista hänen lähipiirilleen ja seurakunnalleen. Jumalan radiona toimiva väittää saaneensa jumalan armolahjana jumalan sanan, jolloin hän voi käyttää jumalan auktoriteettia omien tavoitteidensa ajamiseen siinä määrin, miten häntä uskotaan. Toisaalta näen tämänkaltaisen käytöksen takana tiettyä suuruudenhulluutta. Psykologisia motiiveja valehtelulla voisi luetella lukemattomia.

Karismaattisissa liikkeissä on suuri uskonnollisen vallan väärinkäyttömahdollisuus. Karismaattisia uskonnollisia tapahtumia voisi verrata spiritismiin karismaatikon ollessa meedio. Ero taitaa olla mielipide-ero, varsinkin jos määrittelee spiritismin laajasti koskemaan henkiä yleensä. Olen nähnyt kuvaa yhdestä televisioidusta karismaattisesta tapahtumasta (Nokia-missio). Sen suurin erikoisuus oli mielestäni sen maaginen luonne. Pyhää henkeä komennettiin hyvin tiukkaan sävyyn ilmestymään paikalle.

Kohta c) on niin ikään äärimmäisen haitallinen, mutta mittakaavan voisi kuvitella olevan suurempi. Panokset ovat siis korkeammat, koska aidosti itseensä uskova mielipuoli pystynee saamaan laajemman kannattajakunnan.

Seuraava on lopulta mielestäni keskeisin ongelma. Jossitellaan, että ihminen A saa suoraa viestiä jumalalta, ja ihminen A kertoo sen eteenpäin ihmiselle B. Mikä merkitys sillä voi olla ihmiselle B? Hän ei voi tietää, että mikä vaihtoehto (a, b vai c) on totta. Jätetään tieto sivuun, jolloin jäljelle jää usko. Jos jumala ei kerro ihminen B:lle, että ihminen A saa häneltä suoraa viestintää, niin ihminen B on uskon varassa sen suhteen. Tuolloin ihminen B:n usko kuitenkin kohdistuu siihen, mitä ihminen A väittää eli toisin sanoen ihminen B uskoo ihminen A:han eikä jumalaan. Näin ollen jumalan radion voisi sulkea, ja jäljelle jää normaali mielipiteiden vaihto ilman megalomaniaa

Ryyppäämistä alttarilla, poliisit kirkkoon!

Seinäjoella kokoontunut Raittiuden ystävät ry aikoi ehdottaa ehtoollisviinin alaikäiselle tarjoilemisen kieltämistä. Tai paremminkin he aikoivat ehdottaa, että alkoholilakia noudatettaisiin myös kirkoissa. Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikkokin sen sitten kysyttäessä myönsi, että todellakin ehtoollisviinin anniskelu alaikäiselle on rikos.

Uskonnollisissa piireissä asiasta nousi kova haloo, eikä ollut yllättävää, kun tänään uutisoitiin Raittiuden ystävät yhdistyksen peruneen ehdotuksensa. Vaikka yhdistys ei ole näkyvästi uskonnollinen raittiusjärjestö, ilmeisesti he kuitenkin paskoivat housuihinsa, kun helvetintulen polte alkoi lähestyä.

Ehdotuksen vetäminen takaisin ei poista sitä faktaa, että lakia joka tapauksessa rikotaan. Kyselin asiasta Kotimaa24-sivuston asiantuntijoilta (siis papeilta) ja sain kuulla, että ehtoollisviini onkin tujua ainetta, n.15 % väkevöityä viiniä. Vahvan viinin käyttöön annettiin syyksi mm. perinteet sekä se, että viini on välimeren alueen luonteva juhlajuoma ja siksi sopii kirkonmenoihin. Myös käytännöllisiä syitä oli, kuten vahvan viinin parempi säilyvyys ja parempi maku (siis sokeripitoisuus verrattuna kitkerämpään kuivaan viiniin).

Alkoholihaittojen ehkäisyn kannalta asia ei ehkä ole kovin merkittävä, vaikka toisenlaisiakin mielipiteitä olen lukenut. Periaatehan on myös tärkeä. Lisäksi on kovin erikoista, että ev.lut. kirkko voi toimia yksiselitteisesti Suomen lain vastaisesti.

Nyt siis voisi joku energinen vääräleuka soittaa poliisit paikalliseen kirkkoon ehtoollisaikaan ja sanoa, että siellä rikotaan anniskelulakia. Lain mukaanhan poliisin pitäisi toimia. Eikö näin ole? Ei muuta kuin salakapakka kiinni.

Minulle riittää se, kun saan hykerrellen makustella tätä herkullista ironiaa. Uskovaiset ja raittiusväki kerrankin eri puolilla barrikaadia alkoholiasioissa.

Ironikkoja on hemmoteltu tänään toisellakin uutisella. Terveydenhuollon valvonta- ja lupaviranomaisen Valviran ylijohtaja Marja-Liisa Partanen on vastustanut viimeiseen asti, valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti, suunnitelmia rakentaa vammaisten hoitokoti hänen kotitalonsa naapuriin. Partasen mukaan kyse ei kuitenkaan ollut ”ei minun takapihalleni” –ajattelusta, mutta uskokoon ken tahtoo. Perustelut kuulostivat aika ontoilta. Niin ja sitten se varsinainen ironia. Valvirahan on myös se viranomainen, joka valvoo vammaisten palveluita. Kai tämäkin pitää vielä sanoa. Olisipa Partanen tutkinut samalla innolla niitä lääkärien ja hoitajien kelpoisuuksia

Bethlemin tallin haju

Eräs sympaattisen oloinen vanhempi vanhoillislestadiolainen naispappi mietti blogissaan sitä, miksi hänen nuoruudessaan ikätoverit karttoivat häntä, vaikka hän oli omien sanojensa mukaan iloinen ja mukava ihminen. Uskon kyllä, että näin onkin ollut ja on vieläkin. Sama ilmiö oli seurannut häntä myöhemminkin eli ei-uskovat ihmiset ovat hänen seurassaan varautuneita.  

Yleisemmälle tasolle siirrettynä ongelma on, mitä toisen usko implikoi sille, joka ei usko. Kristinusko perimmäinen ja ihmisen kannalta (siis kristityn mielestä) merkittävin sanomahan on, että uskomalla pelastuu kadotukselta. Kaikki muu on reunahuomautusta. Jotkut moukat uskovat sanovat suoraan, että sinä menet helvettiin, koska et usko. Hienotunteisemmat vihjailevat, ja jotkut eivät huomaa, mitä epäsuorasti tarkoittavat.

Mainitsemani pappi kertoi, jonkun lohduttaneen häntä siten, että muiden ihmisten varautuneisuus ja välttely johtuu ”Jeesuksen sanoman hajusta”, joka hänestä leviää ympärilleen. Bethlehemin tallin haju karkottaa ihmiset, jotka haluavat kapinoida isää jumalaa vastaan.

Jokin haju ilmassa on, mutta se taitaa olla paljon rikinkatkuisempi. Hänkin lopetti bloginsa siihen, että hän toivoisi jokaisen löytävän Jeesuksen, sillä eihän hän halua, että kukaan joutuisi kadotukseen. Kärjistäen voisimme kuvitella hänen sanovan jollekin kylänmiehelle paikallisessa marketissa, että ”siunattua joulua teille. Toivottavasti näemme joulukirkossa, sillä enhän halua, että kukaan joutuu kadotukseen.” Niin että hyvää joulua vaan. 

Kovaa peliä Tampereella

Yksi viime aikojen omituisimpia uutisia on ollut, että Tampereella on Suojelupoliisi puuttunut islamin opetukseen koulussa ja toiminut välittäjänä lasten vanhempien ja koulun välillä. Muslimivanhemmat olivat hermostuneet, koska olivat katsoneet, että heidän lapsilleen annettava uskonnonopetus ei ole ollut koraanin mukaista. Aamulehden nettisivuilla olleen jutun mukaan opettaja oli mm. opettanut, että lapset voivat uskoa mihin haluavat, eivätkö vanhemmat saa puuttua siihen. Opettaja oli myös opettanut, että sianliha on sallittua ruokaa muslimeille, eikä hän ollut tiennyt keskeisiä asioita islamista, kuten päivittäistä viittä rukoilukertaa.

Supon puuttuminen tapaukseen on hyvin erikoista ja aiheuttaa kaiken laisia spekulaatioita. Aamulehden mukaan supo olisi saanut ”vihiä” asiasta ja siksi kiinnostunut asiasta. Toisaalla on uutisoitu, että Tampereen islamilainen yhteisö olisi ottanut supoon yhteyttä ja pyytänyt sitä mukaan selvittämään asiaa.

Ongelma on nyt ratkaistu siten, että islamilaisille uskonnontunneillte on palkattu islamin asiantuntija opettajan avuksi. Kun vanhempien ja koulun välillä on riitaa, niin luulisi tavallisen poliisin pystyvän turvaamaan koulurauhan, vaikka uhkaukset yltäisivätkin väkivallan tasolle. Supon rooli taas viittaisi siihen, että on ollut jokin kansallinen uhka. Jos on totta, että islamilainen yhteisö on ollut aktiivinen supon suuntaan, sekin viittaisi siihen, että he maltillisina haluavat estää sellaiset tapahtumat, jotka merkittävästi heikentävät kantasuomalaisten ja muslimien välisiä suhteita.

Toisaalta supo ilmeisesti pyrkii ehkäisemään myös yhteiskunnallisesti merkittävää viharikollisuutta. Ehkä näkyvissä oli uhka, että suomalainen ääriaines olisi puuttunut muslimien ja koulun väliseen vihanpitoon, toisin sanoen he olisivat saaneet siitä keppihevosen omiin tavoitteisiinsa. Mielenkiintoista spekulaatiota.

Minä jos kuka suhtaudun äärimmäisen kielteisesti kaikkeen uskonnolliseen indoktrinaatioon kouluissa. Uskonnon opetus pitäisi korvata elämänkatsomustiedolla sekä vertailevalla uskontotieteellä. Täytyy kuitenkin ihmetellä kohun keskellä olevan opettajankin tekemisiä. Jos kerran opetussuunnitelmaan sisältyy, että muslimit saavat opetusta omasta uskonnostaan, niin tekisi sitten työnsä neutraalisti ja kunnolla. Vaikuttaa nimittäin siltä, että tällä opettajalla on ollut aika paha asenneongelma. Tietämättömyyteen on turha vedota, kun kyseessä on aivan perusasiat.

Omilta kouluvuosilta muistan, että uskonnonopettajat (teknisen työn opettajien ohella) olivat kaikkein häiriintyneimpiä tyyppejä. Omat kokemukset luonnollisesti rajoittuvat vain puoleen tusinaan tapauksia. Yllättävää tietämättömyyttäkin opettajakunnasta todistetusti löytyy. Arvelen kuitenkin, että Tampereen tapauksessa on ollut kyse nimenomaan kristillisestä asennevammasta.

Seuraako kristitty raamattu vai raamattu kristittyä?

Filosofinen näkökulma raamattuun perustuvan elämän ongelmiin. Raamatun tilalle voisi tämän tekstin tarpeisiin vaihtaa jonkun toisenkin pyhän tekstin.  

Lähtökohtana on ajatus, että raamattu sisältää ristiriitaisuuksia. En ole niinkään kiinnostunut faktuaalista ristiriitaisuuksista, vaan ristiriitaisesta normatiivisen etiikan perustasta. Se ajatus taitaa olla uskovien joukossakin suurelta osin hyväksytty, että ns. raamattu-uskollisuus on subjektiivinen tapa elää. Raamatusta, tai mistään muusta tekstistä, ei ole ikään kuin suoraa yhteyttä lukijaan. Tekstin merkitys suodattuu aina lukijan tulkinnan kautta.

En oikein ymmärrä väitettä raamatusta jumalan sanana, jos raamattu on ihmisen mielivaltaisesti kokoama. Eikö se silloin ole jumalan sanana vääristynyt? Toisin sanoen tekstin sanat eivät tavoita tekstin sanomaa. Mielivaltaisuudella tarkoitan, että ihmiset ovat koonneet raamatun eri kirjoituksista siten, että valintaprosessissa ovat henkilökohtaiset ja valtapoliittiset vaikutteet olleet merkittävässä roolissa. Vaikka oletettaisiin, että raamatun eri kirjoitukset olisivat jumalan sanaa, niin mainittu mielivaltaisuus tekee kokonaisuudesta maallista.

Tekstin jolla väitetään olevan normatiivista merkitystä, täytyy olla kokonaisuutensa osalta loogisesti koherentti. Muussa tapauksessa se on kaunokirjallisuutta. Raamatun ymmärtämisessä lukija törmää mielestäni seuraavaan paradoksiin. Raamattu-uskollinen eli raamatun kirjaimellisesti ottava uskova joutuu käyttämään raamatun ymmärtämiseen epäselvää ajatusvälineistöä. Myös kommunikaatio toisen uskovan (tai ei-uskovan) kanssa on vaikeaa. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa seuraavaa. Mitä kirjaimellisemmin raamattu ymmärretään sen runollisemmin siitä täytyy puhua. Pitää käyttää hämärää sumeaa logiikkaa ja sinne tänne poukkoilevaa esimerkkien valintaa, jonka voi ymmärtää vain runoudeksi. Sama pätee käänteisesti raamatun ymmärtämiseen enemmän kuvainnollisena. Silloin voidaan käyttää selkeämpää kieltä siitä keskustelemiseen.

No niin nyt pääsemme varsinaiseen asiaan. Yllä olevasta alustuksesta voin johtaa kaksi seurausta.

Ensimmäinen seuraus koskee tilannetta, jossa lähtökohtana on raamatun epäjohdonmukaisuus normatiivisen etiikan alalla ja erityisesti arvojen ohjaajana. Epäjohdonmukaisuuden takia uskova joutuu tekemään valintoja siitä, mitä raamatun kohtaa hän noudattaa. Siis uskonnolliset eettiset prinsiipit ovat sisäisesti ristiriidassa, ja uskova joutuu valitsemaan oman arvomaailmansa kautta sen eettisen ohjeen, jota noudattaa. Mikä on silloin uskonnon merkitys normatiivisessa etiikassa? Sen merkitys rajautuu pelkästään ehdotuskokoelmaksi, josta uskova sitten valitsee mieleisensä. Tietysti uskovan eettinen fakulteetti on muovautunut osittain raamattua lukiessa, mutta yhtälailla siihen on vaikuttanut henkilön persoona, henkilöhistoria ja ympäristö.   

Toinen seuraus koskee tilannetta, jossa lähtökohtana on raamattu johdonmukaisena ja loogisesti koherenttina eettisenä ohjeistona. Tuolloin voi uskova oikeutetummin sanoa, että teen tämän moraalisen päätöksen jumalan sanan pohjalta. Ongelmaksi jää silti se, että jumalan sana tulee hänelle tulkittuna sekä historiallisesti että uudelleen nykyhetkessä. En kykene näkemään sellaista vaihtoehtoa, jossa se jollain tapaa painettaisiin tai upotettaisiin sellaisenaan uskovan mieleen. On mielestäni virheellistä ja varsin omahyväistä sanoa, että seuraan jumalan sanaa, kun kyse on siitä, että seuraan jumalan sanaa sellaisena kuin sen ymmärrän.

Minulle on selvää, että raamatun normatiivisessa etiikassa on epäjohdonmukaisuuksia, ja toisaalta raamatun tekstien kasaaminen kokonaisuudeksi on ollut maallinen prosessi. Tästä seuraa mielestäni se, että kun kristitty on eettisen valintatilanteen edessä, hän ei voi todenmukaisesti sanoa tukeutuvansa raamattuun valinnassaan. Hän paremminkin valitsee raamatusta sellaisen kohdan, joka tukee päätöstä, jonka hän on jo aikaisemmin joko tietoisesti tai tiedostamatta tehnyt.

Vastauksena tämän kirjoituksen otsikossa esittämääni kysymykseen, minun täytyy tulla johtopäätökseen, että raamattu seuraa kristittyä.

Traagisen ihmisen pyhää kuluttamista

Katsoin uutisraportteja Yhdysvalloista mustasta perjantaista (miten osuvasti nimetty). Millaisia vellovia ihmismassoja, mitä sitoutuneisuutta, määrätietoisuutta ja kiihkoa näissä ostohurmoksen valtaamissa ihmisissä olikaan? Hakematta tulee mieleen muslimien pyhiinvaellukset Mekkaan, joissa liiallisen väenpaljouden takia usein on ihmishenkiä vaativia onnettomuuksia. Näitä uutisia luemme myös esim. Intiasta. Samanlaista hurmahenkisyyttä on jo Suomessakin. Jonkin lelukaupan tai kodinkoneliikkeen avajaisiin jonotetaan tuntikausia. Ei siinä ole pelkästään alennuksista tai muutaman kympin säästämisestä kyse, vaan ihmisen perimmäisistä olemisen tavoista.

Kapitalismi on luonut kulutusyhteiskunnan, jota ilman kapitalismi ei voi pärjätä. Siitä mikä ennen oli metafyysistä, ts. jumala, on sen rinnalle luotu uusi metafyysinen perusta, alkaen teollisuudesta ja päätyen rahamarkkinoihin. Teollisuuden sanansaattajat, rahamarkkinat ja markkinointi, vetävät tätä uutta metafyysistä todellisuutta ihmiskunnan päälle kuin peittoa. Rahamarkkinat on sanansaattaja, mutta samalla abstraktio, jonka omnipotentti voima häilyy kaiken taustalla. Kaikkeen se kuulemma vaikuttaa, mutta mitenkään se ei näy eikä siihen pääse mitenkään käsiksi. Tietysti jumalakin on suurelle osalle ihmisistä vielä olemassa, mutta sen rinnalle on tullut uusia pyhiä.  

Moni aikamme ihminen on ylpeä siitä, että he tunnistavat olevansa kulutusmaterialisteja. Heille saattaa tulla järkytyksenä, että he kuuluvatkin uuteen uskontoon.  Uskonto voidaan määritellä, toisin sanoen rajata, kolmella eri tavalla: Yliluonnollisen kautta, pyhä/profaani –erottelun kautta tai niin sanotun perimmäisen huolenaiheen kautta. Lähestyn asiaa viimeisenä mainitun määritelmätavan kautta.

Tässä on muutama erilainen muotoilu. Lainaukset ovat Helsingin yliopiston Yleisen Teologian esittelysivuilta.

"Uskonto on tila, jossa ollaan perimmäisen huolenaiheen valtaamia, huolen, joka asettaa kaikki muut huolet alisteisiksi ja joka itse sisältää vastauksen kysymykseen elämämme tarkoituksesta". (Paul Tillich, 1886-1965)

"Uskonto on kaikkein yleistasoisin mekanismi, joka integroi merkityksen ja motivaation toimintasysteemissä. Soveltuu kaiken tyyppisiin toimintasysteemeihin, ei ainoastaan koko yhteiskuntiin tai niiden ryhmiin". (Robert Bellah, 1941-)

"Uskonto on symbolien järjestelmä, joka toimii saadakseen aikaan voimakkaita, laaja-alaisia ja pitkäaikaisia mielialoja ja motivaatioita ihmisissä muodostamalla käsityksiä olemassaolon yleisestä järjestyksestä ja antamalla näille käsityksille sellaisen asiallisuuden olemuksen, että mielentilat ja motivaatiot tuntuvat erityisen realistisilta".(Clifford Geertz, 1926-)

"Uskonto on orientoitumista, ja uskonnot orientoitumisjärjestelmiä. Orientoitumisjärjestelmä tekee ihmiselle mahdolliseksi löytää tiensä elämässä ja maailmassa tietyn merkitystä antavan viitekehyksen puitteissa". (Jacques Waardenburg, 1935-)

Robert Bellahin määritelmä on ehkä helpoiten ymmärrettävissä, joten käytän sitä. Ihmisen yhteiskunnallinen oleminen ja paikka määräytyvät nykyisin kulutuksen kautta (on jo pitkään määräytynyt eri asteisesti). Tietoinen kuluttamisesta kieltäytyminen on myös itsensä sijoittamista samassa kuluttamisen kontekstissa. Yllä olevasta seuraa, että kulutus on ”mekanismi, joka integroi merkityksen ja motivaation toimintasysteemissä”. Kuluttaminen on uskonto. Kulutusyhteiskunnan uskonto on looginen seuraus käytännön Kristinuskosta eli siitä, miten Kristinusko on käytännössä toteutunut.

Mitä tästä kaikesta seuraa? Kulutusyhteiskunta sairastuttaa ihmisen. Sen luonteeseen kuuluu olennaisesti kilvoittelu, joka on tuttu kristillisestä retoriikasta. Samaa retoriikkaa käyttää luultavasti jokainen uskonto, vaikka minulla ei ole tästä varmaa tietoa. Uskonnollinen kilvoittelu tarkoittaa kulutususkonnon tapauksessa, että yhä enemmän pitäisi käyttää rahaa kulutukseen ja toisaalta, että se tulisi tehdä kiihkeämmin ja hurskaammin (ts. aidommin ja sitoutuneemmin). Jotta ihminen voisi käyttää enemmän rahaa, hänen täytyy ansaita sitä enemmän, tehdä enemmän töitä. Köyhien paaria-luokkakin pidetään kulutususkonnon seurakunnassa mukana niin kauan kuin heidän toivotaan kykenevän nousemaan kilvoitteluun mukaan. Heidän toinen hyötynsä on antaa tarvittavaa painetta ylempiin kerroksiin, jotta nämä ponnistelisivat enemmän. 

Tämän uskonnollisen totuuden, siis tavan ymmärtää olemisensa, arvostelu on hyvin vaikeaa, koska sen kannattajilla on tukenaan absoluuttinen kapitalismista kasvanut monoliitti. Monoliitin täysin sileään pintaan on kritiikin vaikea tarttua. Parhaimmatkin älylliset ponnistelut kimpoavat siitä ilman näkyvää vaikutusta.

Tämä uusi uskonto johtaa katastrofiin, mutta traagista siitä tekee se, että ihmisellä olisi mahdollisuus valita toisinkin. Lopulta ihminen päätyy valitsemaankin, mutta silloin olemisen reunaehdot ovat jo aivan toiset kuin nyt. 

Voiko kristitty olla loogisesti terve: yksi näkemys ideaaleista ja mahdottomuudesta

Kirjoitan ideaalien sovittamisen mahdottomuudesta. Kristinuskoon sisältyy kolme keskeistä periaatetta, joiden yhdistämisen näen mahdottomana. Ne ovat yksinkertaistettuna teismi, Jeesuksen lähimmäisenrakkauden eetos ja autoritaarisuus. Niiden yhdistämisyritys johtaa joko epäonnistumiseen tai arvojen skitsofreniaan. Ihminen, joka haluaa olla kristitty, joutuu ristipaineeseen, josta hänen ei ole mahdollista selviytyä.

Teismi pakottaa kristityn välttämättä poliittisesti oikealle. Tämä johtuu osin siitä, että poliittisella vasemmalla puolella hallitsee ateismi. Tai ainakin näin kristitty ajattelee. Ateismi vaatii samankaltaista vakaumusta ja uskoa kuin teismikin. Kuinka monella ihmisellä lopulta on viitseliäisyyttä olla ateisti? Uskova vasemmistolainen ei ole minulle käsitteellinen mahdottomuus. Päinvastoin historia tuntee paljon uskonnollisia yhteisöjä, joissa on ollut aidosti vasemmistolainen arvomaailma. Kirkon pitäisi muuttua radikaalisti, jotta sen voisi kiskoa edes poliittiseen keskimaastoon. Luulen, että suurin osa vasemmiston kristinuskoa kohtaan tuntemasta vastenmielisyydestä kohdistuu nimenomaan kirkkoon ja pappeihin.

Kristinusko on autoritaarista. Sen esivaltaoppi on niin vahva, että kristityn kansalaisen oma tahto on täysin murrettu. Ei riitä, että hän itse pidättäytyy auktoriteettien arvostelusta tai vastustamisesta. Hän haluaa myös kieltää muita tekemästä niin. Konservatismissa on myös pitkälti kyse siitä, että esivaltaa ei haluta epäillä.

Autoritaarisuus ja ateismin vastustaminen ovat vieneet kristinuskon oikealle. Oikeistolaisuus on vienyt kristinuskon viime kädessä kapitalismiin ja kulutusyhteiskuntaan. Autoritaarisuus yrittää estää seurakunnan jäseniä kyseenalaistamatta ja tekemättä toisin. Konservatismi estää kansalaisia eroamasta kirkosta. Näinhän kaikki sujuisi kirkossa hyvin ja ongelmitta.

Epäharmoniaa aiheuttaa kuitenkin kristinuskon kiusallinen ristiriidan kylväjä eli Jeesus. Hänenkin opetuksensa pitäisi ottaa huomioon. Tässä kohdin tuo niin huolella koottu rakennelma hajoaa. Miten Jeesus voitaisiin sovittaa oikeistolaiseen teismiin ja toisaalta autoritaarisuuteen? Vastaus onkin, että se ei onnistu mitenkään. Vaihtoehdot ovat luopuminen kristinuskosta tai arvojen jakomielitauti. Jokainen tämän päivänkin kristitty on valinnut näistä vaihtoehdoista toisen joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Kirkko sisällissodassa vuonna 1918 osa 2

Keskustelu aiheesta jatkuu. Tässä viimeisin postaus heille, joita kiinnostaa.

Palaisin vielä tuohon kysymykseen kirkon äänestä ja siitä, miten monitahoinen tai yhtenäinen se oli. Arkkipiispa Johanssonin lisäksi piispa O.J.Colliander (myös ankara beckiläinen) suhtautui äärimmäisen kielteisesti sosialisteihin. Mainitsemani vaatimukset teloituksista ja pakkotyöhön passittamista olivatkin juuri Collianderin ääneen esittämiä ajatuksia (Huhta 2009 s.32-33). Sodan aikana Colliander työskenteli aktiivisesti valkoisen suomen puolesta ja yritti saada Mannerheimin omaksumaan hänen oman näkemyksensä sisällissodan uskonnollisesta luonteesta. Colliander vaati myös, että sisällissodan voittamisen jälkeen sotatoimia oli jatkettava ”hyökkäys- ja valloitussotana” Venäjää vastaan, kunnes Suur-Suomen luonnollinen itä-raja olisi saavutettu (Huhta 2009 s.32).  

Marraskuun 1917 yleislakon levottomuuksien huolestuttamana Oulun piispa Koskimies halusi, että piispat ja arkkipiispa yhdessä laatisivat paimenkirjeen, jossa kehotettaisiin sovintoon ja ongelmien rauhanomaiseen ratkaisuun. Koskimiehen laatima tekstipohja oli osoitettu yhteiskunnan omistavalle luokalle ja poliittiselle eliitille. Johansson ja Colliander tyrmäsivät ehdotuksen, ja Porvoon piispa Råberg piti sitä kirkkolain vastaisena ja vaarallisena politikointina. Johansson ei halunnut, että sovintoa tarjottaisiin sosialisteille, ”murhaajille ja pilkkaajille”. Collianderin mielestä Koskimiehen ehdotus oli vain ”epäraamatullinen fraasi”, jolla osoitetaan rakkautta jumalan valtakunnan vihollisille (Huhta 2009 s.30). Emme tietenkään voi tietää, mikä vaikutus tämän kaltaisella kannanotolla olisi ollut, mutta itse uskon, että tuossa yhteiskunnallisessa tilanteessa, loppuvuodesta 1917, sisällissota oli jo vääjäämätön.

Colliander muodosti toisen ääripään kirkossa ja toisen ääripään taas mainitut ns. punikkipapit. Suurin osa oli tietysti jotain siltä väliltä. Yksittäisissä tilanteissa papit toimivat varmaankin omantuntonsa mukaan. Ilkka Huhta kirjoittaa näin: ”Aiemman tutkimuksen pohjalta siis tiedetään, että arkipiispan tavoin hänen virkaveljensä ja suuri osa papistoa antoivat joko näkyvästi tai hiljaisesti tukensa valkoisen Suomen tavoitteille (Huhta 2009 s.10). Tämä uusin tutkimus loiventaa sitä näkemystä aavistuksen mm. naisseurakuntalaisen näkökulman kautta. Suurin osa kirkkokansasta oli naisia, ja aiemmassa tutkimuksessa on ilmeisesti tehty yksinkertaistuksia siitä, että kirkossa käyvät naiset olisivat olleet yksistään valkoisia.

Beckiläisyyteen Suomessa täytyy tutustua paremmin. Yllä mainitsemani lainaus ”epäraamatullisesta fraasista” on hyvä aloituspiste. Miten he ovat selittäneet pois Jeesuksen väkivallattomuuden ja opetukset? Millä perusteilla ankarasti raamattuun perustuva oppi valikoi vain tietyt raamatun kohdat kivijalakseen?

Sisällissodan ajan naisten ja kirkon suhteeseen pitää palata joskus myöhemmin tarkemmin. Luin kuvauksen mielenkiintoisesta nelikentästä, joka on rakennettavissa tuon ajan naiskuvasta. Ylimpänä ja ”parhaimpina” ovat siveelliset naiset. Toisena arvoasteikossa tulevat siveelliset miehet. Toisena he ovat sen takia, että miehet ovat luonnostaan vaikutusalttiimpia houkutuksille ja lankeamiselle. Kolmantena ovat langenneet miehet, jotka on saatu houkuteltua epäsiveellisyyteen. Viimeisen ja halveksitumman ryhmän muodostavat epäsiveelliset naiset. Heidät samaistettiin implisiittisesti tiettyyn yhteiskuntaluokkaan eli työläisväestöön. Tässähän on mielenkiintoinen jako niin sanotusti pyhimyksiin ja toisaalta prostituoituihin jos kärjistetään. Välimallin naisia ei olisi. Onko sellaista ajattelua vieläkin kirkon piirissä, vaikka sitä ei kukaan uskalla ääneen sanoa? Muissa uskonnoissa miesten ”vastuuvapauden” huomaa helposti. Toisin sanoen, jos mies saa seksuaalisia ajatuksia naisen paljaasta olkapäästä tms., se on vika naisen siveettömässä pukeutumisessa.