Spekulaatiot lopunajoista, vainoista ja ”oikeellisuuden”
vastustuksesta näyttävät nousevan aika ajoin keskusteluiden pintavesiin. Tämä
maailmanlopun evankeliumi on keskeinen Kristinuskoa konstituoiva, ja sitä
kantava, rakenne, mutta se usein pysyy näkymättömissä. Siitä syystä siihen
täytyy tarttua silloin, kun eufemismien sumuverho hälvenee ja näemme ns.
suoraan luuhun. En tarkoita tätä tekstiä vastaukseksi kenellekään tai
mihinkään. Kunhan vain jäsennän asiaa itselleni kirjoittamisen kautta.
Väitteet lopunaikojen lähestymisestä, sikäli kuin sen
merkkinä pidetään uskontoon kohdistetun vastustuksen tai kristittyihin
kohdistuvan väkivallan, ovat osaksi kuvittelua, osaksi liioittelua ja osaksi
(ilmeisesti) historiallista tietämättömyyttä. En tarkoita, ettei väkivaltaa
olisi. Tarkoitan sitä, että tilanne ei ole pahentunut siten, jotta erilaisille
lopunaikojen profetioille olisi katetta.
Pintapuolinenkin katsaus edeltäneen n. 2000 vuoden historiaan kertoo
karusti tämän.
Näyttää siltä, ja se usein ilmaistaan myös suoraan, että
lopunaikojen pikaisessa tulemisessa on kyse enemmän toiveesta kuin pelosta.
Tämä antaa oivan lähtökohdan ensimmäiselle selitysmallille, jonka olen nimennyt
ns. marttyyrisyndroomaksi. Kirjoitin samasta aiheesta viime helmikuussa.
Marttyyrisyndrooman näen olevan eräänlaista omahyväisyyttä, mutta jossa yksilön
ja toisten, ts. maailman, suhde on käänteinen. Omahyväinen ihminen tekee
asioita ja näyttäytyy maailmalle saadakseen osakseen ihailua, ja hän vaatii
sitä muilta. Marttyyrisyndroomaan ”sairastuneelle” on tärkeää, että maailma on
häntä vastaan, vaikka konflikti onkin usein yksilön omaa keksintöä ja
kuvitelmaa. Sillä millainen suhde maailmaan on, ei oikeastaan ole edes
faktisesti merkitystä. Normaalit ”toisten” reaktiot ja se, miten he puolustavat
omaa tilaansa, nähdään hyökkäyksinä joko henkilökohtaisesti tai viiteryhmää
vastaan.
Toinen selitysmalli sille, miksi lopunaikoja nähdään joka
kulman takana, laajentaa edellisen perspektiiviä. Järjestäytyneen uskonnon
merkityksen vähenemisellä ja siitä seuranneella uskonnollisen vallan
vähenemisellä (tarkoitan nyt lähinnä länsimaista kulttuuripiiriä) on ollut
luonnollisesti vaikutuksensa siihen painoarvoon, mikä kirkolla tai uskovalla
ihmisellä on. Jalustalta putoaminen tekee kipeää omanarvontunnolle.
Se mikä on normaalia
inhimillistä taipumusta kohti tasaveroisuutta, nähdään joidenkin uskonnollisten
silmien läpi hyökkäyksenä, vaikka kyse on siis enemmänkin halusta nousta itse
samalle tasolle. Sivumennen sanoen, siinä monella uskovalla onkin paljon
parantamisen varaa, hyväksyvätkö he ei-uskovan viereensä seisomaan. Koska järjestäytyneellä
uskonnolla ei enää ole sellaista poliittista valtaa, jolla se voisi itse
sanella sosiaaliset hierarkiat, niin sen täytyy hyväksyä se tosiasia, että
marginalisoituminen uhkaa, ellei asenne muutu. Kirkko ja moni uskonnolliseen
viiteryhmään kuuluva onkin jo oikealla tiellä. Lopunaikojen manaajat sen sijaan
eivät vielä ole kyenneet hyväksymään tätä tosiasiaa. Uskonnollisen ja ei-uskonnollisen
välinen suhde muuttuu, mutta se muuttuu kohti parempaa tasapainoa, ellei
uskonnollinen lukittaudu omaan kuviteltuun paremmuuteensa. Muutos nimittäin
näyttää olevan subjektiivisesti ja suhteellisesti monelle ahdistavaa, kun se
objektiivisesti ja absoluuttisesti johtaa parempaan. Eskatologia on suurelta
osin eskapismia.
Edelliseen täytyy vielä jatkaa sen verran, että olen
huomannut paljon puhuvan eron lopunaikojen puolestapuhujien ja muiden välillä.
Edellisille näyttäisi suhde maailmaan määrittyvän negatiivisesti. Tarkoitan
sitä, että heille yksilön ja maailman suhde määrittyy sen kautta, miten maailma
kohtelee heitä ja miten se rajoittaa heitä sen sijaan, että se määrittyisi sen
kautta, miten he kohtelevat maailmaa ja miten he toimivat siinä.
Mainitsin edellä, että lopunaikoja nähtävästi pikemminkin
odotetaan kuin pelätään. Syy lienee lupaus palkinnosta, mikä odottaa
tuonpuoleisessa. Pohjavire on kuitenkin paljon synkempi. Lopunaikojen
marttyyrius, aikojen ja kohtelun koventuminen jne. tuovat uskovan lähemmäs
Jeesusta ja hänen ristinkuolemaansa. Olisikin tarpeen rehellisesti ja ankarasti
tarkastella kristityn suhdetta toisaalta ristinkuolemaan ja toisaalta
ylösnousemukseen. Jos siinä päästäisiin vastoin odotuksia johonkin rehelliseen
lopputulokseen, niin se (lopputulos) voisi olla pysäyttävä. Ei siitä kuitenkaan
nyt enempää.
Lopunaikojen profeetat menevät joskus niin pitkälle, että he
aivan kuin hurmiossa ilmaisevat haaveilevansa, kuinka taivaalliset sotajoukot
laskeutuvat alas kylvämään kuria ja väkivaltaa, mutta samanlaisia ajatuksia
saattaa nähdä myös mitä lempeimpien ihmisten kirjoituksissa. Minäkin olen
muutamaan otteeseen todistanut näitä toiveita. Maailmanlopun ennustamisessa
onkin aimo annos kostonhalua mukana. Mitä sitten halutaan kostaa? Vastaus
löytynee niissä sosiaalisen hierarkian ja voimasuhteiden muutoksissa, joista
kirjoitin edellä. Luulen kuitenkin, että se ei ole koko totuus.
”Viimeisten aikojen” retoriikka kuuluu olennaisesti
kristilliseen diskurssiin, eikä vähiten siitä syystä, että se sijoittuu saman latentin
ylärakenteen alle, johon ovat kuuluneet niin ristiretket, noitavainot kuin
inkvisition kidutukset vain pari mainitakseni. Vai mistä muusta on kyse, jos
toivotaan (käytännössä), että maailma hukkuisi tuleen ja vereen? Tästä syystä
joskus näyttää siltä, että uskonnollisen väkivallan vähyys (länsimaissa) johtuu
pelkästään uskonnollisen yhteisön, laajasti ymmärrettynä, vallan vähyydestä.
Toki muitakin syitä maailmanloppu-retoriikkaan on olemassa,
jotka eivät olleet nyt käsittelyssä. Mainittakoon vaikka tapa, jolla sitä
käytetään erilaisissa lahkonomaisissa yhteisöissä sisäisen vallan
vahvistamistarkoituksessa. Lahkon minäkuva määrittyykin usein myös
negatiivisesti eli sen kautta, miten ympäristö suhtautuu lahkoon.
En pyrkinyt mihinkään ”lopulliseen totuuteen”.
Kuvaamani selitysmallit voivat myös esiintyä niin vierekkäin kuin
päällekkäinkin. Mielelläni lukisin lukijoiden omia ajatuksia asiaan liittyen.
