Hyväksikäyttöä vai hyväksikäytöksi koettua?

Kotimaa24-palstan blogini tuorein postaus. Se on kommentti 24.5. A-talk -ohjelmaan, missä käsiteltiin Vanhoillislestadiolaisten hyväksikäyttötapauksia ja niiden salailua.

24.5. televisiossa näytettyä A-talk –ohjelmaa on jonkin verran jo kommentoitu, mutta nostan vielä lyhyesti esiin pari minua häiritsevää yksityiskohtaa.

Ohjelman loppupuolella esitetyssä insertissä haastateltiin vl-suurperheen vanhempia, jotka ovat varmasti kaikin puolin mukavia ihmisiä jne. Puheita kuitenkin ihmettelin. Ensinnäkin puhe siitä, kuinka ”mediakohu” vaikuttaa lapsiin ja nuoriin ja heidän arkeensa kielteisesti, oli tässä yhteydessä hieman erikoista. Tietysti kaikki omaan viiteryhmään kohdistuva negatiivinen uutisointi vaikuttaa kielteisesti, joskus aiheesta ja joskus myös aiheettomasti. Se ongelma on kuitenkin asia erikseen. Mikä oli motiivi sille, että ”mediakohun” vaikutuksista puhuttiin? Mitä motiivista/motiiveista seuraa, kun seuraamme jälkiä sylttytehtaalle?

Edellisen lisäksi kiinnitin huomiota siihen, mitä perheen äiti sanoi liittyen yhteisön anteeksipyyntöön. Hän totesi, että heidän, jotka ovat kokeneet, että ovat tulleet väärin kohdelluiksi, tulisi olla suoraan yhteydessä toiseen osapuoleen (sekä lisäksi viranomaisiin varmaan). Lienee selvää, että kun sanotaan jonkun ”kokeneen tulleensa kaltoin kohdelluksi”, sanotaan eri asia kuin silloin, kun sanotaan ”jonkun tulleen kaltoin kohdelluksi”. Ilmeisesti kyseinen perheenäiti ei vielä joko täysin usko siihen, mitä sanotaan tapahtuneen, hän pitää tekoja jollain tapaa monitulkintaisina tai hänestä tekojen (hyväksikäyttö, salailu) syy-suhteet, ja siten myös syylliset, ovat epäselvät.  Tuskin hän halusi tietoisesti vähätellä tapahtuneita.

Tämä paljastava kommentti on sinällään riittävä luomaan pessimismiä, mutta tästä voidaan vetää yhteys myös siihen keskusteluun, että onko koko yhteisö jollain tapaa vastuussa. Kenen pitäisi pyytää anteeksi? Onko olemassa kollektiivinen vastuu, jos ei seksuaalirikoksista, niin joka tapauksessa siitä, miten rikoksiin on liikkeessä suhtauduttu? Näyttäisi siltä on. Joka tapauksessa nuo ohjelmassa esiintyneet, sympaattisen oloiset, suurperheen vanhemmat liittyivät vastuullisten joukkoon viimeistään näillä kommenteillaan, tahtoivat sitä tai eivät.

Kirkko, epävarmat etsijät ja radikaalin fundamentalismi-konservatismin suuri virhe

Kotimaa24-palstan blogini tuorein päivitys.

Heittäydyn nyt hetkeksi ”teoreettisesti” kristityksi, ja olen huolissani uskossaan epävarmoista, etsijöistä ja ylipäätään heistä, jotka tuntevat elämänsä ja paikoilleen jämähtäneen kristillisen fundamentalismin tai sanoisinko radikaalin kristillisyyden välisen kuilun olevan jo auttamattoman leveä ja syvä.

Minä kun olen ulkopuolinen, niin voin tarkastella tätä "kriisiä" ikään kuin teoreettisesti. Sen vuoksi laitan seuraavan sisällön sulkuihin. Kirjoitan kuin uskoisin.

( Kuilu johtuu siitä, että tietty Kristinuskon tulkinta ei ole enää kosketuksissa ihmisten reaaliarjen kanssa. ”Fundamentalismikin” on siis tulkintaa, vaikka se kovasti yrittää muuta väittää.  Arjen ja opin täytyy muotoutua yhdessä.  Jos toinen yrittää ottaa ylivallan, niin toinen reagoi ja vastustaa. Yhteistyö ei jatku.  Kompromissi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että molemmat luopuisivat jostain oleellisesta, vaan se on päinvastoin. Oppi ottaa huomioon arjen moninaisuuden ja arki ottaa huomioon opin oleelliset vaatimukset.

Monesti he, jotka kovimmalla äänellä peräänkuuluttavat ”perinteistä kristillisyyttä”, erityisesti täällä K24:ssä, ovat niitä, joille muotoseikat ja laki ovat tärkeitä. Jos tarkoitus on, että etsijät ja epävarmat saataisiin ns. sanan ääreen, niin tapa, jolla fundamentalisti-konservatiivit siihen pyrkivät, on totaalisen väärä.

Tuleeko lukijalle heidän kirjoituksistaan sellainen tuntu, että he välittävät Jumalan sanaa eteenpäin? Ei tule. Lukijalle tuntee, että siinä puhuu tuo yksittäinen ihminen, vihaisena, katkerana ja tuomitsevana. Joku samoin uskova tietysti sanoo, että kyllä he näkevät heidän sanoissaan olevan hengen, mutta korostan, että nyt oli puhe siitä, mitä etsijät ja epävarmat näkevät.  Eräässä viikonlopun kommentoiduimmassa blogissa eräs julistaja kirjoitti suunnilleen tähän tyyliin, että ”kyllä hän voi rakastaa saastaista ihmistä, vaikka vihaakin hänen saastaisia tekojaan.”

Ajatteleeko joku, että onpas hienoa ja avarasydämistä, että hän rakastaa saastaista ihmistä. Varmaan ajatteleekin.  Tämäkö on se lähtökohta, mistä ihmisen tulisi aloittaa sydämensä avaaminen Jumalalle? Että etsijä tulee saastaisena ihmisen luo, joka ajattelee hänen olevan saastainen ja lisäksi vielä ylentää itsensä niin korkealle, että kaikesta saastasta huolimatta HÄN pystyy etsijää rakastamaan, kunhan tämä vain alkaa uskoa samoin kuin hän.

Kirjoitan edelleen täysin teoreettisesti. Ajatellaan kristillisessä kontekstissa, että on olemassa hyvä ja on olemassa paha. Hyvä ajaa hyvää ja paha pahaa. Kumman osapuolen etu on, jos nämä tuomionjulistajat karkottavat epävarmat epäilijät ja etsijät pois kirkosta ja seurakuntien tilaisuuksista?)

Ja sulut kiinni. Onpa suuri helpotus palata takaisin uskonnottoman agnostikon minään.

Missä Saatana luuraa?

Saatana asuu kristityn identiteetissä. Nyt en kirjoita pahuudesta yleensä, en banaalista pahuudesta en Zimbardosta, enkä siitä, mikä on ”paha” teko, vaan Saatanasta ja siitä, missä käyttötarkoituksessa se (tai kontekstin mukaisesti hän) on. Heikki Hilvon Saatana-blogin keskustelu innoitti minua esittämään muutamia huomiota aiheesta. Tämä teksti ei ole vastaus kyseiseen blogiin eikä se ole tarkoitettu kohdistetuksi henkilökohtaisesti häneen.

Aluksi tarvitsemme pikaisen ryhtiliikkeen, koska keskustelu on vaikeaa käsitteiden ollessa epäselviä. Saatanasta, saatananpalvonnasta ja satanismista puhutaan sekaisin, ja joillekin vielä kaikki pakanallinenkin on saatananpalvontaa. Ota siitä sitten selvä, mistä kukin kulloinkin puhuu. Saatananpalvontaa harjoitetaan täysin riippumatta siitä, onko Saatanaa tosiasiassa olemassa, eikä persoonallisen pahan palvonta todista persoonallisen pahan olemassaolosta. Eihän sekään todista Jumalan olemassaolosta, että Jumalaa palvotaan. Satanismi taas on eetos, joka oikeuttaa yksilön voiman ja tahdon rajattoman toteuttamisen suhteesssa toisiin ihmisiin. Arkisemmin kyse on vahvemman oikeuden periaatteesta, ei mistään sen mystisemmästä. Joillekin (harvoille) sen symboli on Saatana, toiset käyttävät symbolina jotain vuorineuvosta, mutta samasta asiasta on kyse.

Sitten pääsemme hieman spekuloottemahan. Saatananpalvontaa määritellään usein sanomalla, että se on käänteistä Kristinuskoa, mitä se tietysti onkin. Väitän kuitenkin, että Saatana on enemmänkin Kristinuskon identiteettiin kuuluva, kuin sitä vastustava. Saatanan ”keksiminen” on ollut historiallisesti Kristinuskolle välttämätöntä uskonnon aseman, uskonnollisen sekä maallisen vaikutusvallan kannalta. Ei Kristinusko tietenkään yksin ole ollut ulkoistamassa pahaa, päinvastoin. Kyllä sen muutkin ovat keksineet.

Saatana tuntuu olevan keskeinen osa myös yksittäisen kristityn identiteettiä. Niin omia kuin toisten tekoja peilataan sen kautta. Pahoja tekoja tehdään suhteessa Saatanaan, ei tekoina itsessään. Sen olemassaolo Jumalan/Jeesuksen vastapoolina mahdollistaa yksilön vastuunsiirron. Pahat teot voidaan saada anteeksi ilman maallistä hyvitystä, kunnes paha saa jälleen vallan ja paha teko tehdään uudelleen. Kristillisen kontekstin.ulkopuolella nimittäisin tuota kierteenomaista prosessia henkilökohtaisen vastuun pakoiluksi.

Havainnollistan asiaa kysymällä teoreettisesti, että olisiko Saatanan kuolema Kristinuskolle kohtalokkaampaa kuin Jumalan kuolema.

M. Scott Peck kirjoitti kirjassaan ”Pahan psykologia” mm. siitä, että pahuus pyrkii sisälle sellaisiin ympäristöihin, kuten kirkkoon, joissa se voi piiloutua hyvän sisälle. Sieltä se voi iskeä joko huomaamatta tai hyvyyden varjolla. Tarkennettakoon, että pahuus on tässä pelkästään ihmisten pahoja tarkoituksia ja tekoja, ei mikään konkreettinen entiteetti. Peckin ajatuksen voi viedä pidemmälle. Paha ei ”mene” tai piiloudu” minnekään, vaan se on jo siellä.

Koko jutun pääpointti yhtenä virkkeenä on, että pahuus on pelkästään meissä ihmisissä, ja että Kristinusko tekee karhunpalveluksen hyvälle, jos se ulkoistaa edes osan pahuudesta pois ihmisestä.

Demonien ja persoonallisten pahojen henkien olemassaolon korostamisesta luopuminen on hyvä merkki siitä, että oikeaan suuntaan ollaan menossa.

Lopuksi vielä neuvo heille, jotka näkevät saatananpalvontaa vähän joka puolella. Jos kyky kyseisen ilmiön tunnistamiseen on sillä tasolla, että jokaisessa ”Lordissa” tai heavy-rock –yhtyeessä nähdään merkki Saatanan vaikutuksesta, niin suosittelen jättämään demonien jahtaamisen vähemmälle ja keskittymään muihin asioihin. Huvittavia ovat myös ne kommentit, joissa kirjoittaja väittää kohdanneensa vaikka mitä, mutta ei voi niistä kertoa, koska ”niillä voimilla ei kannata leikkiä”. Tulee mieleen huonot, ja vähän paremmatkin agenttileffat, joissa usein sanotaan, että ”En voi kertoa, mitä tiedän, sillä se saattaisi sinut suureen vaaraan” tai mikä vielä parempi, ”jos kerron, mitä tiedän, joudun surmaamaan sinut”. 

Ovatko heikot julmia vai ovatko julmat heikkoja?

”Opin, että heikot ovat julmia, ja että lempeyttä voi odottaa vain voimakkailta” kertoo eräs lentävä lause.

Kyseinen virke esiintyy Yleisradion tekemässä lyhyessä täyteohjelmassa nimeltään ”Sinun tarinasi” muodossa ”Muista, että heikot ovat julmia...”. Se on musiikkivideoksi tehty elämänilon ylistys. Hienoa, vaikkakin paikoitellen paatoksen puolelle menevää, asiaa. Sitten tulee se iso ”mutta”, tuo kokonaisuuteen nähden räikeässä ristiriidassa oleva virke. ”Mitäs paskapuhetta tämä nyt on?”, kysyisi roomalainen runoilija Horatius (lempisitaattejani muuten, käytän usein).

Onko tämä nyt sitä kokoomusvetoisen uuden Ylen linjaa? Katsoja lietsotaan makustelemaan, miten hienoa elämä ja eläminen ovat, ja sitten äkkiarvaamatta lyödään oikeistomoukarilla päähän. Mistä tuo virke on löytänyt tiensä kyseiseen tekstiin? Olisiko Bror Wahlroos ollut täyttelemässä maataloustukiaisten hakulomakkeita, ja saanut päähänsä kastaa sulkakynän vielä kerran ja kirjoittaa jotain kuolematonta viisautta?

Erilaisten ajatusmaailmoiden ja näkökulmien ihanteista huolimatta, kontekstistaan irrotettuna, tuo virke on vastenmielinen ja kyseiseen ohjelmaan upotettuna suorastaan rikollinen. Voisi jopa sanoa, että se on epäkristillinen, mutta enhän minä siihen junaan nouse. Siellä kun on näitä tohkeissaan nyrkkejä nostelevia kovan linjan oikeistokristittyjä ja tyytyväisenä myhäileviä, rikkaiden ja voimakkaiden jaloissa liehakoivia sykofantteja.  

Unohdetaan kokonaisuus ja sovelletaan myötätuntoista lukutapaa. Virke on osa ohjelman tekstiä ilman mainintaa sen alkuperästä. Sitaatti on oikeasti peräisin Yhdysvaltoihin muuttaneelta puolalaiselta näytelmäkirjailijalta Leo Rostenilta (1908-1997), joka oli aikansa arvostetuimpia humoristeja. Häneltä on jäänyt elämään sellaisia aforismeja kuin ”konservatiivi on sellainen, joka arvostaa radikaaleja muutama vuosisata heidän (radikaalien) kuoleman jälkeen” ja ”elämäntarkoitus ei ole tulla onnelliseksi. Elämäntarkoitus on olla hyödyksi, olla kunniallinen. Sen tarkoitus on olla myötätuntoinen. Sen tarkoitus on, että ihminen merkitsisi jotain, että hänen elämällään olisi ollut jokin vaikutus”. Toisesta kuuluisasta humoristista, W.C. Fieldsistä, Rosten oli sanonut, että ”mies joka vihaa sekä koiria että vauvoja, ei voi olla täysin paha”. Suomennokset ovat omiani ja varsin vapaita.

Edellisen valossa tulkitsen virkkeen ” Opin, että heikot ovat julmia, ja että lempeyttä voi odottaa vain voimakkailta” tarkoittavan samaa kuin että ”julmat ovat heikkoja ja lempeät ovat voimakkaita”. Sanoma muuttuu täysin.

Joka tapauksessa varsinainen ongelma jää. Onko ohjelman tekstin käsikirjoittaja osannut tulkita virkkeen ”oikein”? Se kai on selvää, että satunnainen ohjelman katsoja ymmärtää virkkeen kirjaimellisesti. Mutta niinhän se menee, että minä paheksun tällaista, ja joku muu paheksuu jotain muuta. Valitettavasti. Siks oon mä suruinen, kuten laulussakin sanotaan.

Videon voi käydä katsomassa täältä. Sieltä voi lukea myös sen tekstin kokonaisuudessaan.

http://www.errolchin.com/vs/Cnc-Machines/video/Rsjgw_C97v4/Yle-Sinun-tarinasi.html

Kun Sepeteus uskoon tuli

Tässä taas yksi Kotimaa24-palstan blogini postaus. Teksti avautunee täysin vain K24-palstaa seuraaville.

Kaikkihan me tiedämme, mitä kristillinen kilvoittelu on. Siinä kilpaillaan keskenään, kuka onkaan ihmisistä se paras kristitty. Kerro kerro kuvastin, ken on Suomenmaassa kaikkein hurskahin, kuuluu monen papin kammiosta, puhumattakaan maallikkohurskaista.

Sepeteus, hyvä tuttuni, on vanha mestari siinä lajissa. Hän halusikin tutustua sähköisen kirkonmäen kirjoitteluun nähdäkseen, joko hänelle olisi tulossa haastajia. Ajattelin, että mikä ettei.

Tutustuimme uutiseen Jaakko Löytyn kappaleesta, mutta kappaletta ei enää löytynyt. Siinä kuulemma siunataan seksuaalivähemmistöjä. Ajattelimme arvioida sen silti, koska eihän sitä moni muukaan ollut nähnyt, ja silti heillä oli painavaa asiaa. Kovasti näytti olevan paheksuntaa ja syytöksiä synnin siunaamisesta ilmoilla. Sepeteus lueskeli kommentteja hyväksyvästi nyökytellen ja tokaisi, että juuri tuolla tavalla hänkin olisi ennen ajatellut, mutta sittenhän hän tuli uskoon ja toisiin aatoksiin.

Ohimennen Sepeteus avasi erilaisten kommenttien salattuja tarkoituksia. ”Nyt tarvitaan esirukousta” esimerkiksi tarkoittaa yleensä, että ”nyt tarvitsen vähän huomiota ja 20 kilvoittelupistettä”. ”Harhautuneet ovat, surullista” taasen tarkoittaa, että ”eri mieltä olen, ei oikeasti harmita, kunhan ilmoitin, että minä menen oikeaan suuntaan”.

Sitten Sepeteus silminnähden vakavoitui ja alkoi puhua siunaamisesta. Hän harmitteli, että joskus on vaikea erottaa harjoittaako ulkoisesti kristitty Kristinuskoa vai jotain kuolemankulttia. Kaikenlaista kuollutta ja väljähtänyttä siunataan, liikehuoneistoja ja muita rakennuksia, aseita ja sorron välineitä pyhitetään. Huomautin väliin, että nythän on Faaraoiden maassa ehdotettu lakia, jonka mukaan aviomies saisi siunata vaimoaan vielä kuusi tuntia tämän kuoleman jälkeenkin. Sepeteus ei näyttänyt juurikaan arvostavan vitsailuani, vaan jatkoi, että odotas vain, kun pitäisi rakkautta siunata, niin johan alkaa Antikristus nostaa päätä ja Belsepuubin lehtolapsia kurkkia joka nurkan takana. Miten ne näyt ovatkaan joillain niin helposti saatavilla? Mistähän sekin kertoo?

Hyvää ystävääni alkoi siinä vaiheessa jo väsyttää, mutta näytin vielä yhtä juttua. Hän hymyili vienosti lukiessaan tekstiä jumalattomien nuhtelemisesta, pyhien solvaamisesta ja kilvoittelusta erämaassa. Sitten hän kysyi minulta, että tiedänkö minä, mikä erämaassa kilvoittelussa on tärkeintä. Ei se, että lähtee, vaan se, että kertoo lähtevänsä. Tiesinhän minä sen. Sepeteus ilmoitti nyökkäämällä keskustelun olevan ohi, ja alkoi ensin hyräillä, sitten laulaa hiljaisella äänellä. En tunnistanut säveltä, mutta sanat menivät jotenkin näin:

Joos jumalatonta sää nuuhtelet, saat sä soolvauksen

Joos omahyväistä sää oojennat, hään pilkkaa vain suua 

Velvoittaako uskovaista poliisia maallinen laki ja moraali?

Hiljattain ilmestyneessä Maijan tarina –kirjassa, seksuaalisen hyväksikäytön uhri väittää kertoneensa häneen kohdistuneista kauheuksista oman uskonnollisen yhteisönsä maallikkopuhujalle, joka on siviiliammatiltaan poliisi. Maija joutui järkyttymään syvästi poliisin suhtautumisen vuoksi.

Maijan kertoman mukaan kyseinen uskovainen poliisi oli todennut, että raiskauksista pitää vaieta. Hän kertoo, että ”puhuja sanoi, että tekijät ovat kukin tahollaan voineet pyytää asiaa anteeksi, joten siitä ei silloin voi eikä kannata puhua.” Poliisi oli niin ikään todennut, että seksuaalirikokset olivat Jumalan tarkoitus, kuten kaikki muukin, mitä ihmiselle elonsa aikana tapahtuu.

Iltalehti on haastatellut Poliisihallituksessa laillisuusvalvontaa valvovaa poliisiylitarkastajaa Pertti Sihvosta. Hänen mukaansa lähtökohta on selkeästi se, että jos tämänkaltainen rikos tulee poliisin tietoon, on hänen pakko ilmoittaa siitä eteenpäin esimiehelle tai tehtävä rikosilmoitus. Ilmoituksen tekemättä jättäminen johtaa usein poliisirikos-tutkintaan. Tähän yksittäiseen tapaukseen hän ei halunnut ottaa kantaa, ennen kuin on tarkemmin perehtynyt asiaan.

Laki siis sanoo noin. Ainakin oma moraalini on lain kanssa täysin samaa mieltä. Huomautettakoon, että kyse on toistaiseksi vakavasti otettavista väitteistä. On myös mahdollista, että mahdollinen poliisirikos on vanhentunut.

Jätetään tämä väitetysti tapahtunut kammottava yksittäistapaus sikseen. Ongelma on yleiselläkin tasolla mielenkiintoinen. Velvoittaako poliisia maallinen laki ja moraali, jos ne ovat ristiriidassa uskonnollisten käskyjen tai uskonnollisen yhteisön edun kanssa? Miten arvon lukijoiden mielestä tällaiseen tapaukseen tulisi suhtautua? Onko tämä edes yksittäistapaus, vai onko se yleisempääkin, että uskovainen viranomainen toimii vastoin virkavelvollisuuttaan oman maailmankatsomuksensa hyväksi, jos ne ovat ristiriidassa?

Blogi perustuu Iltalehden nettiuutiseen, jonka linkki on tässä.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012042615499590_uu.shtml

Hengellinen väkivalta ja julma "mitäs tulit tänne" -argumentti

Aina kun on puhetta uskonnollisten yhteisöjen hengellisestä väkivallasta, esitetään argumentti, jonka mukaan kenenkään ei ole pakko kuulua mihinkään sellaiseen yhteisöön, jossa häntä kiusataan tai kohdellaan hengellisesti väkivalloin. Tämä vapaus ikään kuin kumoaa kiusaamisen.

Yritän miettiä, mikä kyseisessä ajattelussa on pielessä, mutta sitä ennen kysyn kysymyksen, jonka pitäisi olla meille kaikille ensisijainen: Miksi ylipäätään jotkut kokevat tarpeelliseksi puolustaa itsenäisen yhteisön oikeutta kiusata, tai kiusaamalla karkottaa epämieluisan jäsenensä?

Suurin syy on luultavasti se, että kun kaikki ulkopuolinen puuttuminen nähdään uhkana, ei haluta kiinnittää huomiota asioihin, joihin ulkopuolelta halutaan puuttua. Oli ongelma mikä tahansa, se helposti torjutaan suoralta kädeltä. Uskonnollisissa piireissä on selvästi näkyvissä poikkeuksellinen yliherkkyys, jopa paranoidisuus, rajoituksia kohtaan, mikä entisestään pahentaa asiaa.

Sitten on heitä, jotka eivät halua luopua oikeudestaan syyttää ja tuomita ihmisiä. He ovat tottuneet siihen, että heillä on tuo valta. Yhteiskunnan ei sovi sitä valtaa kaventaa. He pelkäävät, että heiltä kielletään saarnaaminen ja evankeliointi, jos ne tuottavat ihmisille pahaa oloa. Pitäisikö kieltää? Riippuu täysin tilanteesta, sisällöstä, ihmisistä, mutta kyllä myös sellaista saarnaamista ja evankeliointia tapahtuu, mitkä ovat hengellistä väkivaltaa, ja mitkä näin ollen tulisi kriminalisoida.

Sitten tämä ”mitäs läksit”, tai paremminkin ”mitäs tulit tänne”- argumentti. Ne lukuisat tilanteet, joissa hengellisen väkivallan kohde on syntynyt uskonnolliseen yhteisöön, ja jossa uhrin perhe, suku, ystävät kuuluvat siihen, täytyy jättää pois. On absurdia ottaa ”mitäs tulit tänne” –argumentti esiin sellaiseen tilanteeseen.

Sellaiset yhteisöt, joihin ihmiset ovat tulleet vapaaehtoisesti ilman verisiteitä, voivat olla jäsenilleen myös se kaikkein tärkein osa elämää, niin terveessä kuin sairaassa mielessäkin. Jos sitten joku yhteisön jäsen nostetaan tikun nokkaan mollattavaksi, on äärimmäisen julmaa todeta, että eihän sinua täällä kukaan pakota olemaan. Lähde pois, ei sinua täällä kaivata. Uhri sitten joko jättää tuon hänelle niin keskeisen tärkeä yhteisön tai yrittää sinnitellä niin kauan, kunnes hengellisen väkivallan paine käy sietämättömäksi (tai häntä kiusaavat henkilöt jättävät yhteisön).

Hengellisesti väkivaltainen yhteisö ja siinä pysyminen ovat yksi asia, mutta hengellisen väkivallan teko on toinen. Esimerkiksi pahamaineisessa hoitokokouksessa murrettu ihminen valittaa kohdanneensa hengellistä väkivaltaa, ja hänelle sanotaan, että ei kukaan sinua pakota olemaan meidän yhteisömme vaikutuspiirissä, lähde pois. Hän lähtee, ja hyvä niin. Kokemus ei toistu. Tämähän ei kuitenkaan poista tapahtunutta, sitä hengellisen väkivallan tekoa. Sanotaanko puistossa raiskatulle naiselle, että mitäs menit sinne. Ei kukaan sinua pakota kulkemaan tuon kyseisen puiston läpi. Ei hänelle niin sanota, vaan tekijä otetaan kiinni (jos hänet saadaan kiinni) ja tekijää rangaistaan. Miksi hengellisen väkivallan suhteen olisi toisin?