Kevyt ruumiinavaus profetioista, lopunajoista ja omahyväisyydestä

Spekulaatiot lopunajoista, vainoista ja ”oikeellisuuden” vastustuksesta näyttävät nousevan aika ajoin keskusteluiden pintavesiin. Tämä maailmanlopun evankeliumi on keskeinen Kristinuskoa konstituoiva, ja sitä kantava, rakenne, mutta se usein pysyy näkymättömissä. Siitä syystä siihen täytyy tarttua silloin, kun eufemismien sumuverho hälvenee ja näemme ns. suoraan luuhun. En tarkoita tätä tekstiä vastaukseksi kenellekään tai mihinkään. Kunhan vain jäsennän asiaa itselleni kirjoittamisen kautta.

Väitteet lopunaikojen lähestymisestä, sikäli kuin sen merkkinä pidetään uskontoon kohdistetun vastustuksen tai kristittyihin kohdistuvan väkivallan, ovat osaksi kuvittelua, osaksi liioittelua ja osaksi (ilmeisesti) historiallista tietämättömyyttä. En tarkoita, ettei väkivaltaa olisi. Tarkoitan sitä, että tilanne ei ole pahentunut siten, jotta erilaisille lopunaikojen profetioille olisi katetta.  Pintapuolinenkin katsaus edeltäneen n. 2000 vuoden historiaan kertoo karusti tämän.

Näyttää siltä, ja se usein ilmaistaan myös suoraan, että lopunaikojen pikaisessa tulemisessa on kyse enemmän toiveesta kuin pelosta. Tämä antaa oivan lähtökohdan ensimmäiselle selitysmallille, jonka olen nimennyt ns. marttyyrisyndroomaksi. Kirjoitin samasta aiheesta viime helmikuussa. Marttyyrisyndrooman näen olevan eräänlaista omahyväisyyttä, mutta jossa yksilön ja toisten, ts. maailman, suhde on käänteinen. Omahyväinen ihminen tekee asioita ja näyttäytyy maailmalle saadakseen osakseen ihailua, ja hän vaatii sitä muilta. Marttyyrisyndroomaan ”sairastuneelle” on tärkeää, että maailma on häntä vastaan, vaikka konflikti onkin usein yksilön omaa keksintöä ja kuvitelmaa. Sillä millainen suhde maailmaan on, ei oikeastaan ole edes faktisesti merkitystä. Normaalit ”toisten” reaktiot ja se, miten he puolustavat omaa tilaansa, nähdään hyökkäyksinä joko henkilökohtaisesti tai viiteryhmää vastaan.

Toinen selitysmalli sille, miksi lopunaikoja nähdään joka kulman takana, laajentaa edellisen perspektiiviä. Järjestäytyneen uskonnon merkityksen vähenemisellä ja siitä seuranneella uskonnollisen vallan vähenemisellä (tarkoitan nyt lähinnä länsimaista kulttuuripiiriä) on ollut luonnollisesti vaikutuksensa siihen painoarvoon, mikä kirkolla tai uskovalla ihmisellä on. Jalustalta putoaminen tekee kipeää omanarvontunnolle.

 Se mikä on normaalia inhimillistä taipumusta kohti tasaveroisuutta, nähdään joidenkin uskonnollisten silmien läpi hyökkäyksenä, vaikka kyse on siis enemmänkin halusta nousta itse samalle tasolle. Sivumennen sanoen, siinä monella uskovalla onkin paljon parantamisen varaa, hyväksyvätkö he ei-uskovan viereensä seisomaan. Koska järjestäytyneellä uskonnolla ei enää ole sellaista poliittista valtaa, jolla se voisi itse sanella sosiaaliset hierarkiat, niin sen täytyy hyväksyä se tosiasia, että marginalisoituminen uhkaa, ellei asenne muutu. Kirkko ja moni uskonnolliseen viiteryhmään kuuluva onkin jo oikealla tiellä. Lopunaikojen manaajat sen sijaan eivät vielä ole kyenneet hyväksymään tätä tosiasiaa. Uskonnollisen ja ei-uskonnollisen välinen suhde muuttuu, mutta se muuttuu kohti parempaa tasapainoa, ellei uskonnollinen lukittaudu omaan kuviteltuun paremmuuteensa. Muutos nimittäin näyttää olevan subjektiivisesti ja suhteellisesti monelle ahdistavaa, kun se objektiivisesti ja absoluuttisesti johtaa parempaan. Eskatologia on suurelta osin eskapismia.

Edelliseen täytyy vielä jatkaa sen verran, että olen huomannut paljon puhuvan eron lopunaikojen puolestapuhujien ja muiden välillä. Edellisille näyttäisi suhde maailmaan määrittyvän negatiivisesti. Tarkoitan sitä, että heille yksilön ja maailman suhde määrittyy sen kautta, miten maailma kohtelee heitä ja miten se rajoittaa heitä sen sijaan, että se määrittyisi sen kautta, miten he kohtelevat maailmaa ja miten he toimivat siinä.

Mainitsin edellä, että lopunaikoja nähtävästi pikemminkin odotetaan kuin pelätään. Syy lienee lupaus palkinnosta, mikä odottaa tuonpuoleisessa. Pohjavire on kuitenkin paljon synkempi. Lopunaikojen marttyyrius, aikojen ja kohtelun koventuminen jne. tuovat uskovan lähemmäs Jeesusta ja hänen ristinkuolemaansa. Olisikin tarpeen rehellisesti ja ankarasti tarkastella kristityn suhdetta toisaalta ristinkuolemaan ja toisaalta ylösnousemukseen. Jos siinä päästäisiin vastoin odotuksia johonkin rehelliseen lopputulokseen, niin se (lopputulos) voisi olla pysäyttävä. Ei siitä kuitenkaan nyt enempää.   

Lopunaikojen profeetat menevät joskus niin pitkälle, että he aivan kuin hurmiossa ilmaisevat haaveilevansa, kuinka taivaalliset sotajoukot laskeutuvat alas kylvämään kuria ja väkivaltaa, mutta samanlaisia ajatuksia saattaa nähdä myös mitä lempeimpien ihmisten kirjoituksissa. Minäkin olen muutamaan otteeseen todistanut näitä toiveita. Maailmanlopun ennustamisessa onkin aimo annos kostonhalua mukana. Mitä sitten halutaan kostaa? Vastaus löytynee niissä sosiaalisen hierarkian ja voimasuhteiden muutoksissa, joista kirjoitin edellä. Luulen kuitenkin, että se ei ole koko totuus.

”Viimeisten aikojen” retoriikka kuuluu olennaisesti kristilliseen diskurssiin, eikä vähiten siitä syystä, että se sijoittuu saman latentin ylärakenteen alle, johon ovat kuuluneet niin ristiretket, noitavainot kuin inkvisition kidutukset vain pari mainitakseni. Vai mistä muusta on kyse, jos toivotaan (käytännössä), että maailma hukkuisi tuleen ja vereen? Tästä syystä joskus näyttää siltä, että uskonnollisen väkivallan vähyys (länsimaissa) johtuu pelkästään uskonnollisen yhteisön, laajasti ymmärrettynä, vallan vähyydestä.

Toki muitakin syitä maailmanloppu-retoriikkaan on olemassa, jotka eivät olleet nyt käsittelyssä. Mainittakoon vaikka tapa, jolla sitä käytetään erilaisissa lahkonomaisissa yhteisöissä sisäisen vallan vahvistamistarkoituksessa. Lahkon minäkuva määrittyykin usein myös negatiivisesti eli sen kautta, miten ympäristö suhtautuu lahkoon.

En pyrkinyt mihinkään ”lopulliseen totuuteen”. Kuvaamani selitysmallit voivat myös esiintyä niin vierekkäin kuin päällekkäinkin. Mielelläni lukisin lukijoiden omia ajatuksia asiaan liittyen.