Olen suureksi ilokseni havainnut löytäneeni takaisin Richard
Wagnerin musiikin luo. Monta pitkää vuotta olin vihaisena poissa. Yksikään
Wagnerin säveltämä sointu tai melodia ei saanut aikaan mielihyvää, vaan pelkkää
pettymystä ja inhoa. Kummallisen sattuman kautta se oli jälleen satiiri, mikä
sai minut kokeilemaan, että kestääkö vatsani sitkeämmän sorttista apetta.
Nietzsche sanoi, että Wagnerin musiikista pitäminen on
myrkytystila. Olla wagneriaani on olla sairas. En tiedä tarkoittiko hän sitä tosissaan.
Heidän välirikkoonsa oli paljon syitä, enkä ole vakuuttunut siitä, oliko
Nietzschen muuttunut käsitys musiikista osasyy vai seuraus. Ehkä ”vanhan
satyyrin” myrkky vaikuttaa minussa jälleen tai sitten olen parantunut
esteettisen arvostelukyvyn vajaakuntoisuuden tilastani. Sovitaan, että
jälkimmäinen on totta.
Suunnilleen 13 vuotta sitten ostin (ja kuuntelin)
ensimmäisen Wagnerin oopperani. Ennakkokäsitykseni perustui mielikuvaan
elokuvasta ”Ilmestyskirja. Nyt”. Sen yhdessä kuuluisassa kohtauksessa yhdysvaltalaiset
helikopterit hyökkäävät vietnamilaiskylään ”Valkyyrioiden ratsastuksen”
soidessa taustalla. Kohtaus on rankan satiirinen ja sodanvastainen, mikä sopii
hyvin Valkyria-oopperan väkivallan vastaiseen eetokseen. Jostain kumman syystä
Wagnerin musiikkia pidetään sotaisana. Päätäni alkaa aina särkeä, kun törmään
sellaiseen käsitykseen.
Koska aloitin tutustumisen ”Parsifalista”, niin
ennakkokäsitykseni koki täydellisen tyrmäyksen. Sen musiikki oli kaikkea muuta,
kuin mitä olin odottanut. ”Parsifalin” kautta Wagnerin muutkin sävellykset
näyttäytyvät, ainakin minulle, ”oikein”. En tiedä olisivatko tulkintani olleet
toisenlaisia, jos tutustumispisteeni olisi ollut eri.
Wagner oli minulle monta vuotta hyvin vakava asia. Hänessä
on jotain, mikä vetää filosofian alan ihmisiä puoleensa. Hän oli myös
persoonana hyvin mielenkiintoinen ja äärimmäinen. Miten niin pikkumainen, ja
monessa mielessä vastenmielinen, ihminen kykeni ilmaisemaan itsensä musiikissa
aivan päinvastaisella tavalla? Tein seminaaritutkielmia ”Parsifalista” ja ”Reininkullasta”,
luin ja kuuntelin. Lopulta olin jo hyvää vauhtia tekemässä gradua Wagnerista ja
utooppisesta taiteesta Ernst Blochin ajatusten valossa, mutta sitten tuli
romahdus ja masennus. Gradu jäi kesken, ja ”se” musiikki alkoi maistua pahalta
ja epäonnistumiselta. Teema oli pakko hyvästellä ja haudata syvälle, ja
musiikki sen mukana.
Katsoin hiljattain mainion suomalaistekoisen
suurvaltapolitiikkaa satiirisesti käsittelevän natsiparodian ”Iron Sky”, jossa
oli käytetty runsaasti Wagner-lähtöistä musiikkia, erityisesti ”Götterdammerungista”
otettua. Siitä sain ajatuksen kokeilla, josko aika olisi kypsä, ja olihan se. Kaikki
negatiiviset mielleyhtymät, jotka olen vuosikaudet hänen musiikkiinsa
liittänyt, ovat poissa. Musiikista voi jälleen nauttia puhtaana
esteettis-filosofisena tai metafyysisenä kokemuksena. Tristan ja Isolde –oopperan
kuuluisa ”tristan-sointu” jää soimaan mielen sopukoihin vaatien täyttymystä
uudelleen ja uudelleen, mutta nyt se on jälleen hyvänlaatuinen vaatimus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti