Missä Saatana luuraa?

Saatana asuu kristityn identiteetissä. Nyt en kirjoita pahuudesta yleensä, en banaalista pahuudesta en Zimbardosta, enkä siitä, mikä on ”paha” teko, vaan Saatanasta ja siitä, missä käyttötarkoituksessa se (tai kontekstin mukaisesti hän) on. Heikki Hilvon Saatana-blogin keskustelu innoitti minua esittämään muutamia huomiota aiheesta. Tämä teksti ei ole vastaus kyseiseen blogiin eikä se ole tarkoitettu kohdistetuksi henkilökohtaisesti häneen.

Aluksi tarvitsemme pikaisen ryhtiliikkeen, koska keskustelu on vaikeaa käsitteiden ollessa epäselviä. Saatanasta, saatananpalvonnasta ja satanismista puhutaan sekaisin, ja joillekin vielä kaikki pakanallinenkin on saatananpalvontaa. Ota siitä sitten selvä, mistä kukin kulloinkin puhuu. Saatananpalvontaa harjoitetaan täysin riippumatta siitä, onko Saatanaa tosiasiassa olemassa, eikä persoonallisen pahan palvonta todista persoonallisen pahan olemassaolosta. Eihän sekään todista Jumalan olemassaolosta, että Jumalaa palvotaan. Satanismi taas on eetos, joka oikeuttaa yksilön voiman ja tahdon rajattoman toteuttamisen suhteesssa toisiin ihmisiin. Arkisemmin kyse on vahvemman oikeuden periaatteesta, ei mistään sen mystisemmästä. Joillekin (harvoille) sen symboli on Saatana, toiset käyttävät symbolina jotain vuorineuvosta, mutta samasta asiasta on kyse.

Sitten pääsemme hieman spekuloottemahan. Saatananpalvontaa määritellään usein sanomalla, että se on käänteistä Kristinuskoa, mitä se tietysti onkin. Väitän kuitenkin, että Saatana on enemmänkin Kristinuskon identiteettiin kuuluva, kuin sitä vastustava. Saatanan ”keksiminen” on ollut historiallisesti Kristinuskolle välttämätöntä uskonnon aseman, uskonnollisen sekä maallisen vaikutusvallan kannalta. Ei Kristinusko tietenkään yksin ole ollut ulkoistamassa pahaa, päinvastoin. Kyllä sen muutkin ovat keksineet.

Saatana tuntuu olevan keskeinen osa myös yksittäisen kristityn identiteettiä. Niin omia kuin toisten tekoja peilataan sen kautta. Pahoja tekoja tehdään suhteessa Saatanaan, ei tekoina itsessään. Sen olemassaolo Jumalan/Jeesuksen vastapoolina mahdollistaa yksilön vastuunsiirron. Pahat teot voidaan saada anteeksi ilman maallistä hyvitystä, kunnes paha saa jälleen vallan ja paha teko tehdään uudelleen. Kristillisen kontekstin.ulkopuolella nimittäisin tuota kierteenomaista prosessia henkilökohtaisen vastuun pakoiluksi.

Havainnollistan asiaa kysymällä teoreettisesti, että olisiko Saatanan kuolema Kristinuskolle kohtalokkaampaa kuin Jumalan kuolema.

M. Scott Peck kirjoitti kirjassaan ”Pahan psykologia” mm. siitä, että pahuus pyrkii sisälle sellaisiin ympäristöihin, kuten kirkkoon, joissa se voi piiloutua hyvän sisälle. Sieltä se voi iskeä joko huomaamatta tai hyvyyden varjolla. Tarkennettakoon, että pahuus on tässä pelkästään ihmisten pahoja tarkoituksia ja tekoja, ei mikään konkreettinen entiteetti. Peckin ajatuksen voi viedä pidemmälle. Paha ei ”mene” tai piiloudu” minnekään, vaan se on jo siellä.

Koko jutun pääpointti yhtenä virkkeenä on, että pahuus on pelkästään meissä ihmisissä, ja että Kristinusko tekee karhunpalveluksen hyvälle, jos se ulkoistaa edes osan pahuudesta pois ihmisestä.

Demonien ja persoonallisten pahojen henkien olemassaolon korostamisesta luopuminen on hyvä merkki siitä, että oikeaan suuntaan ollaan menossa.

Lopuksi vielä neuvo heille, jotka näkevät saatananpalvontaa vähän joka puolella. Jos kyky kyseisen ilmiön tunnistamiseen on sillä tasolla, että jokaisessa ”Lordissa” tai heavy-rock –yhtyeessä nähdään merkki Saatanan vaikutuksesta, niin suosittelen jättämään demonien jahtaamisen vähemmälle ja keskittymään muihin asioihin. Huvittavia ovat myös ne kommentit, joissa kirjoittaja väittää kohdanneensa vaikka mitä, mutta ei voi niistä kertoa, koska ”niillä voimilla ei kannata leikkiä”. Tulee mieleen huonot, ja vähän paremmatkin agenttileffat, joissa usein sanotaan, että ”En voi kertoa, mitä tiedän, sillä se saattaisi sinut suureen vaaraan” tai mikä vielä parempi, ”jos kerron, mitä tiedän, joudun surmaamaan sinut”. 

Taikausko hiipunut Norjassa eli lopunajat käsillä - taas

Tämä teksti on pakina liittyen K24:n uutispalvelun uutiseen "Taivasusko hiipunut Norjassa".

Kuulitte varmasti sen kohahduksen, joka kulki läpi koko kristityn maailman, kun K24:n uutispalvelu julkaisi uutisen ”Taikausko hiipunut Norjassa”. Paniikki oli valtava. Mikä on vienyt Norjan tähän tilanteeseen, joka uhkaa suistaa koko maailman tuhoon?

No se ”kaiken sallivuus” tietysti. Oli se sitten teologiaa, etiikkaa, moraalia tai mitä vaan. Vai pitäisikö se muotoilla toisin ”kaikille sallituksi”? Ehkä ongelma onkin se, että rappio on nykyisin sallittua kaikille. Ennen täytyi sentään olla etuoikeutetussa asemassa, niin kuin vaikka aateliset tai kirkonmiehet, voidakseen olla rappiolla. Lopunajan ihmiset ovat ”itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa rakastavia ja jumalisen ulkokuoren omaavia”. Ajatelkaa, ihminen on historiansa aikana nyt vasta tullut tuollaiseksi.

Norja on vauras ja onnellinen maa, tietääkseni. Siitäs saivat. Se on rangaistus siitä, kun ovat luopuneet uskosta taivaaseen ja helvettiin. Kärsikööt nyt onnessaan maan päällä. Norjalaiset ovat ulkoilmakansaa. Vapaa-ajalla he lähtevät metsiin ja vuorille perheineen nauttimaan toistensa seurasta, yksinkertaisesta ja maukkaasta ruuasta sekä luonnon kauneudesta. Punaisin poskin ja iloisina on mukava palata arkeen. Miten he kehtaavat? Kunnon ihminen ryömii syntisäkkinsä kanssa kirkkoon, itkee ja repii hiuksiaan, jotta saisi edes armon maistumaan vähän paremmalta. Kyllä kelpaa levittää balsamia, kun on ensin ruoskinut itsensä vereslihalle.

Tilanne ei ole kuitenkaan karannut kokonaan hallinnasta, sillä vaikka pohjoinen maallistuu, niin kristinuskon painopiste on siirtymässä itään ja etelään evankelikaalisten ja karismaattisten kristillisten liikkeiden voimalla. Tarvitsemmekin lisää köyhiä ja riistettyjä ihmisiä, joiden päät täytetään fanaattisella uskolla sekä erilaisilla karismaattisilla taikatempuilla. Siitähän seuraa aina hyvää, kun niin tehdään. Ehkä samankaltainen painopisteen siirtymä on havaittavissa myös Suomessa, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa? Vakaa harkinta vaihtuu holtittomaan heilumiseen, hoippumiseen, ekstaasin kautta väsähtämiseen ja siihen, että päässä jyskyttää, kuten vaikkapa transsimessussa. Vai oliko se sittenkin karismaattisen liikkeen normilauantai, jossa noin kävi? En muista enää.

No oli miten oli, se on selvää, että ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sillä mitä suurempi synti sitä suurempi rangaistus.