Taivaspaikka-arpajaisten hyvät, pahat ja pelkurit

Kristillinen uskomusjärjestelmä saattaa viiltää syvät rajat perheenjäsenten välille. On heitä, jotka menevät taivaaseen ja on heitä, jotka menevät helvettiin. Tämä näyttää olevan melkoinen tabu, koska juurikaan ei näe puhuttavan siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Konfliktin luulisi olevan erittäin traumaattinen. Jos se ei kuitenkaan sitä ole, niin nousee mielenkiintoisia kysymyksiä. Kuvittelen nyt tämän tekstin tarpeisiin, että taivas ja helvetti olisivat olemassa, ja käyn läpi eri positioita siltä pohjalta. Alkoholistien perheistä sanotaan, että heillä on virtahepo olohuoneessa. Kaikki näkevät sen, mutta kukaan ei pysty sanomaan sitä ääneen. Istuvatko uskovaisen perheen olohuoneessa vastaavasti Perkele ja Jeesus, mutta heistä ei puhuta?

Oletetaan että perheen isä on tullut uskoon. Hän on vakuuttunut syvästi siitä, että kuoleman jälkeen hän tulee pääsemään taivaan iloihin suuresti rakastamansa Jeesuksen seuraan. Usko mielentilana lienee sellaista, että siihen ei voi ketään houkutella tai pakottaa, eikä hän ole näin ollen onnistunut käännyttämään perhettään. Koska hän tästä syystä uskoo, ettei hänen perheensä pääse hänen kanssaan taivaaseen, on hän luonnollisesti murheissaan. Myös ns. maallisen vaelluksen osalta hän on luultavasti surullinen senkin vuoksi, etteivät hänelle rakkaat ihmiset jaa hänen uskomusjärjestelmäänsä. On inhimillistä, että se voi aiheuttaa myös loukkaantumista. Millainen tilanne on etiikan kautta nähtynä?

Minusta isä hylkää perheensä oman uskonsa tähden. Eettinen vastuu perhettä kohtaan uhrataan, jotta saataisiin se oman uskomusjärjestelmän lupaama korkein palkinto. Rakkaus Jeesukseen tai Jumalaan on hänelle korkein arvo, mutta miten vaimo tai lapset voivat olla loukkaantumatta siitä, että jokin ei-konkreettinen on ottanut heidän paikkansa? Eivätkö usko ja perhe sitten voisi olla rinnakkain, yhtä tärkeinä, sijoitettuna elämän eri huoneisiin? Vastaus on, eivät voisi. Perheenisän korkein arvo voi olla ainoastaan: ”Minä suojaan teitä rakkaani, tuli mitä tuli, ikuisesti, enkä koskaan hylkää”. Jos siitä luovutaan, luovutaan samalla kaikkein tärkeimmästä aviokumppanuutta ja isyyttä määrittelevästä kriteeristä. Perheenisä toisin sanoen lakkaa olemasta perheenisä sen täydessä merkityksessä.

Vaihdetaan näkökulmaa vaimoon ja lapsiin. He tietävät, että heille rakkaan ihmisen maailmankatsomuksen mukaan he uskomattomina ovat menossa helvettiin, ja että hän myös ajattelee siten. Miten tuo tieto voi olla loukkaamatta heitä? Muu perhe ei tietenkään usko, että niin tulee oikeasti tapahtumaan, mutta nyt onkin kyse siitä, että he tietävät isänsä uskovan niin. Ehkä he ajattelevat, että perheenisä ei sittenkään aidosti usko, vaan se on vain näytelmää. On olemassa uskoa siihen, että uskoo. Mutta onko näytelty hylkääminen yhtään hyväksyttävämpää kuin aito?

Perhe voi uhrautua itse ja olla vaatimatta perheenisältä velvollisuuden täyttä täyttämistä. Tyytyä osaansa ja jättää hyvästit, kun tiet erkaantuvat. Konfliktin jännite vähenee. Se ei kuitenkaan muuta sitä, mitä uskovan perheenisän tulisi tehdä. Eettisyyden ja uskonnollisuuden yhdistäminen näyttää tässä yhteydessä mahdottomalta. Jos uskoontuloon ei ihminen voi itse ratkaisevasti vaikuttaa, ja jos vain uskolla pääsee taivaaseen, niin silloin osittain uskonnollisissa perheissä pelataan hirvittävää venäläistä rulettia, jossa panoksena on perheen eettinen integriteetti.

Muutama kuukausi sitten kävin keskustelua tästä aiheesta. Eräs uskova puolustautui kysymällä, että vähenisivätkö läheisten helvetissä kokemat kauhut ja kivut siitä, jos hänkin tulisi sinne pelkästä solidaarisuudesta. Samaa kysymystä ovat esittäneet ”rintamakarkurit” kautta aikain. Onneksi minun ei tarvitse pelata sitä peliä.

Kristillisen moraalisammion pohjasakka

Tänään 4.6.2012 uutisoitu sateenkaarimessuun kohdistettu kristillinen mielenilmaus havainnollistaa kuin tilauksesta sen, mikä mielestäni on ns. kristillisen eettisen järjestelmän yksi suurimmista ongelmista.

Ongelma ilmenee käytännön tasolla siten, että se ei johda henkilökohtaisen vastuun kautta järjestelmän periaatteiden mukaiseen moraaliseen toimintaan. Kuvitellaan eräänlainen ”moraalin sammio”. Sen keski- ja yläaineksessa kristillinen etiikka saa aikaan kohoamista, mutta pohjasakka jää pohjalle, kuten mielenilmaus väkivaltaista retoriikkaa sisältävine plakaatteineen osoittaa.

Moraalisesti huonoin aines saa tekosyyn jäädä pohjalle, koska se voi hakea Raamatusta oikeutuksen lähes mille tahansa omalle asenteelleen tai mielipiteelleen. Kristillinen moraalinen kilvoittelu ei ohjaa heitä eettisen tietoisuuden kasvuun tai moraalin laadukkaampaan toteuttamiseen. Tämä johtuu siitä, että kristillinen eettinen järjestelmä ei vastuuta heitä samassa määrin, kuin jokin sekulaareista eettisistä järjestelmistä. Pohjasakka voi ulkoistaa oman vastuunsa Raamattuun, etsiä sopivan Raamatun kohdan ja toimia sen mukaan ilman, että tekoa pystyisi järkevästi arvioimaan motiivi-teko-lopputulos  –akselilla. Niin ikään siihen on tämän vuoksi hyvin vaikea kohdistaa muutospaineita.

Kristillinen etiikka on siis huono ratkaisu ihmisten kaikkein alhaisimpien ominaisuuksien parantamiseen. Ihmisen täytyy olla jo valmiiksi melkoisen korkealla eettisellä tasolla, jotta sillä olisi toivottua vaikutusta. Toivotulla vaikutuksella tarkoitan tässä kohden hyvää yhteiskuntaa. Muussa tapauksessa vaikutukset jäävät sattumanvaraisiksi. Kommentit joissa patistetaan kristilliseen heräämiseen nimenomaan eettisesti, johtavat siihen huonoon lopputulokseen, että kristillisen yhteisön eettinen pohjasakka liikehtii levottomana, mutta se ei pysty ohjaamaan levottomuuttaan ns. ylöspäin, vaan se purkautuu kyseenalaisesti, kuten esim. tällaisten mielenilmausten kautta.

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/8426-mielenosoittajat-hairitsivat-riihimaen-sateenkaarimessua

Taikausko hiipunut Norjassa eli lopunajat käsillä - taas

Tämä teksti on pakina liittyen K24:n uutispalvelun uutiseen "Taivasusko hiipunut Norjassa".

Kuulitte varmasti sen kohahduksen, joka kulki läpi koko kristityn maailman, kun K24:n uutispalvelu julkaisi uutisen ”Taikausko hiipunut Norjassa”. Paniikki oli valtava. Mikä on vienyt Norjan tähän tilanteeseen, joka uhkaa suistaa koko maailman tuhoon?

No se ”kaiken sallivuus” tietysti. Oli se sitten teologiaa, etiikkaa, moraalia tai mitä vaan. Vai pitäisikö se muotoilla toisin ”kaikille sallituksi”? Ehkä ongelma onkin se, että rappio on nykyisin sallittua kaikille. Ennen täytyi sentään olla etuoikeutetussa asemassa, niin kuin vaikka aateliset tai kirkonmiehet, voidakseen olla rappiolla. Lopunajan ihmiset ovat ”itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa rakastavia ja jumalisen ulkokuoren omaavia”. Ajatelkaa, ihminen on historiansa aikana nyt vasta tullut tuollaiseksi.

Norja on vauras ja onnellinen maa, tietääkseni. Siitäs saivat. Se on rangaistus siitä, kun ovat luopuneet uskosta taivaaseen ja helvettiin. Kärsikööt nyt onnessaan maan päällä. Norjalaiset ovat ulkoilmakansaa. Vapaa-ajalla he lähtevät metsiin ja vuorille perheineen nauttimaan toistensa seurasta, yksinkertaisesta ja maukkaasta ruuasta sekä luonnon kauneudesta. Punaisin poskin ja iloisina on mukava palata arkeen. Miten he kehtaavat? Kunnon ihminen ryömii syntisäkkinsä kanssa kirkkoon, itkee ja repii hiuksiaan, jotta saisi edes armon maistumaan vähän paremmalta. Kyllä kelpaa levittää balsamia, kun on ensin ruoskinut itsensä vereslihalle.

Tilanne ei ole kuitenkaan karannut kokonaan hallinnasta, sillä vaikka pohjoinen maallistuu, niin kristinuskon painopiste on siirtymässä itään ja etelään evankelikaalisten ja karismaattisten kristillisten liikkeiden voimalla. Tarvitsemmekin lisää köyhiä ja riistettyjä ihmisiä, joiden päät täytetään fanaattisella uskolla sekä erilaisilla karismaattisilla taikatempuilla. Siitähän seuraa aina hyvää, kun niin tehdään. Ehkä samankaltainen painopisteen siirtymä on havaittavissa myös Suomessa, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa? Vakaa harkinta vaihtuu holtittomaan heilumiseen, hoippumiseen, ekstaasin kautta väsähtämiseen ja siihen, että päässä jyskyttää, kuten vaikkapa transsimessussa. Vai oliko se sittenkin karismaattisen liikkeen normilauantai, jossa noin kävi? En muista enää.

No oli miten oli, se on selvää, että ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sillä mitä suurempi synti sitä suurempi rangaistus.