Blaa blaa ja hyvää päivää kirvesvartta

Kotimaa24:än blogini satoa jälleen. Tarve kirjoitukseen lähti siitä, kun minulta kysyttiin olenko syntinen. Totesin, etten pysty asettamaan itseäni sellaiseen kategoriaan kuin "syntinen", vaikka muuten olen kyllä tehnyt pahaa ja väärin. Tästä paljastui kokonainen ymmärtämättömyyden juuristo, joka vaikuttaa kaikkeen ja kaikenlaiseen keskusteluun.

Täällä Kotimaa24 –sivustolla tulee keskusteluissa usein tilanne, jossa osapuolina voidaan pitää kristillisen viitekehyksen sisälle itsensä kokevat sekä sen ulkopuolella eri syistä olevat. Yritän lisätä keskustelun hedelmällisyyttä ja loogista integriteettiä miettimällä, mitä tällaisessa keskustelussa tapahtuu ja mitä pitäisi tehdä. Käyn läpi pari yksinkertaistettua esimerkkiä ja annan ratkaisuehdotuksen.

Ensimmäisessä tapauksessa keskusteluun osallistuu kaksi kristilliseen kontekstiin kuuluvaa ihmistä. Erottelen tässä yhteydessä uskovat ja ns. tapauskovat, joita Suomessa on paljon. Tapauskovien en katso olevan missään merkittävässä suhteessa kristillisiä. Uskovien välistä keskustelua helpottaa, että heillä on yhteinen uskonnollinen kieli ja vaihtelevassa määrin uskonnollista tietoa, ts. tietoa oman uskontonsa perusteista ja prinsiipeistä. Uskonnollista tietoa on luonnollisesti myös ei-uskovilla, kuten saamme Kotimaa24:kin päivittäin todeta. Ero on siinä, että uskovalla on oma henkilökohtaisen uskon perspektiivi tuohon tietoon. Tämä henkilökohtainen ”tirkistysaukko” on  toisaalta ongelma keskustelussa toisen uskovan kanssa.

         Kiihkeimmät väittelyt kehkeytyvät kahden tai useamman opin kohdatessa. Edellisessä blogikirjoituksessani päädyin siihen, että ammentaessaan raamatusta olemisen ohjeita, uskova tekee sen poikkeuksetta oman tulkinnan kautta. Hän asettaa tavoitteensa omaan henkilökohtaiseen elämänhorisonttiinsa ja etsii niille oikeutuksen ja ”totuuden”. Tämä on totta myös yleisemmin uskonnollisen tiedon kanssa. Uskovienkaan välisessä keskustelussa eivät sanat säilytä merkitystään, kun ne saavuttavat vastaanottajan.

         Lisäongelma on uskovan käyttämä sana totuus. Keskustelussa arvioidaan uskonnollisia väitteitä kategorioilla tosi/epätosi. Moni on uskossaan heikko ja epäileväinen, joko enemmän tai vähemmän. Ihmiselle ei absoluuttinen usko ole mahdollista. En usko olevani väärässä, jos väitän, että vain mielisairas ihminen voi sanoa uskovansa absoluuttisen varmasti täysin ilman epäilyksen säröjä.

         Teen esimerkin vuoksi uskovasta abstraktion, ideaalisesti uskovan, jolla on hallussaan totuus. Kaksi (tai useampi) ideaalista uskovaa voi sanoa tietävänsä totuuden, ja oikeutetusti niin. Uskonnollisessa totuudessa ei mielestäni voida puhua absoluuttisesta totuudesta. Korostan sanoja ”ei voida puhua”. Emme tietenkään tiedä, onko olemassa jokin yksi absoluuttinen totuus uskonnon suhteen. Voi olla, että on. Emme kuitenkaan voi siitä puhua. Uskonnollisiin totuuksiin täytyy olettaa moneus. Kyseessä ei ole relativismi, joten kenelläkään ei tarvitse alkaa sylettämään. Jokaisella uskovalla on oma absoluuttinen totuutensa, ja ne ovat kaikki yhtä hyviä tai oikeita. Syyt mainitsin edellä.

Ennen kuin pohdin uskovan ja ei-uskovan välisen keskustelun ongelmia, otan pienen kierron Ludwig Wittgensteiniin. Joillekin hän varmasti jo tuli mieleen edellisestä kappaleesta. Hänen varhaisajattelunsa mukaisesti uskonnollinen kieli on epämielekästä ja sellaista mitä ei voida järkevästi puhua. Jokaisen lauseen tulee vastata jotain tosiasiallista maailman olotilaa. Lause joko vastaa maailmaa tai ei vastaa, lause on joko totta tai epätotta. Uskonnollisen kielen väitteet ovat pääosin sellaisia, että niiden vastaavuus maailman kanssa täytyy vain uskoa. Vanhemmiten hän näki kielelle muitakin käyttötarkoituksia kuin vain maailman kuvaamisen. Erilaisia kielenkäyttötapoja hän kutsui kielipeleiksi. Itse olen tarkoittanut juuri näitä, kun olen puhunut esim. keskustelun kristillisestä viitekehyksestä. Kielipelin sisällä voidaan käydä merkityksellistä keskustelua, vaikkei uskonnollisessa kielipelissäkään voida puhua totuudesta, vaan korkeintaan minun tai sinun totuudesta. Uskova ja ateisti/agnostikko eivät voi puhua samaa kieltä, jos he pitäytyvät puhtaasti omien kielipeliensä (kontekstiensa) sisällä.

Uskovan ja ei-uskovan välinen keskustelu on siis epämielekästä (ts. ei-järkevää), jos heistä kumpikaan ei suostu poistumaan asemistaan. Tällaistahan keskustelu Kotimaa24 –sivustollakin on valitettavan usein, kuten esimerkiksi viime päivien synti-keskustelu on osoittanut. Jos uskova kysyy ei-uskovalta, oletko syntinen, on se sama kuin hän sanoisi, että ”Onko todennäköisempää että mansikka?” Tai että ”Jäniksen väri on ympyrä”. Ei-uskova ei kykene edes niin halutessaan astumaan samaan kielipeliin kuin uskova. Se onnistuisi vain, jos ei-uskovasta tulisi uskova, ja silloinhan hän ei enää olisi ei-uskova. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki uskovan ja ei-uskovan välinen keskustelu olisi epämielekästä. He voivat puhua vaikka säästä tai uskonnollisen opin sisällöstä yleisellä tasolla, mutta eivät siitä täyttääkö ei-uskova jonkin uskonnollisen vaatimuksen. Toisaalta ei-uskovakaan ei pysty arvioimaan sitä, miten uskova on toteuttanut olemustaan uskovana. Sen sijaan siitä voi ei-uskova puhua, onko uskova toiminut, suhteessa yhteiskuntaan (sen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä). uskontonsa oppien mukaisesti.

Edellisessä kappaleessa kuvattu keskustelu saattaa käydä hyvin vaivaannuttavaksi sen epä-älyllisyyden takia. Ratkaisuna näen uudet positiot. Sekä uskova että ei-uskova luopuvat omista viitekehyksistään ja siirtyvät uuteen keskustelutilaan. Se on ikään kuin neutraali maaperä, jossa he ottavat käyttöön uuden yhteisen kielipelin. Luonnollisesti keskustelijat tuovat mukanaan henkisen fakulteettinsa, tiedot, kokemukset sekä älylliset ja ns. sympaattiset ja empaattiset ominaisuutensa. Oleellista on kuitenkin, että itse keskustelun sisältö ei sisällä ainesta, joka jää käytetyn kielipelin ulkopuolelle.

Neutraalin position hyöty keskustelun kannalta on korvaamaton. Mitään loogista estettä sille ei löydy, mutta yksilöpsykologisia kyllä. Niitä ovat uskovien puolelta haluttomuus luopua siitä omasta absoluuttisesta totuudesta hetkeksikään, molempien osapuolten ylimielisyys antaa toiselle mahdollisuus (entä jos sittenkin –ajattelu), uskovan epävarmuus uskostaan (ei halua, että mikään sitä rapauttaisi) ja ei-uskovan loogis-tieteellinen inho sellaista kohtaan, mitä se ei pysty selittämään, muutaman mainitakseni. Tähän lisätään päälle vielä henkilökemioiden ristiriidat. Jo hyvin pienistä mielipiteiden ilmaisuista voi kehittää laajemman asennekokonaisuuden ihmiselle, jota ei ole koskaan tavannut. Vastenmielisistä mielipiteistä (yleensä arvoihin liittyvistä) projisoituu antipatia henkilöön.

Jospa kuitenkin yrittäisimme?

Pessimisti pettyy aina

Pessimisti ei koskaan pety. Niinhän se tuttu sanonta menee. Kuten monet vastaavat sanonnat, tämäkin taitaa olla väärässä. Pessimistin ja optimistin ero on vain sen ajankohdan ero, jolloin toivo katoaa ja kohdistuu uuteen kohteeseen. Pessimisti on kohdannut pettymyksensä jo ennen kuin mitään tapahtuu. Optimisti pettyy tapahtuman jälkeen. Realisti on vain illuusioiden vallassa luulotellessaan olevansa jotain näiden kahden ulkopuolelta. Toivoa ei nimittäin pysty kukaan ihminen kuolettamaan. Onko se loppujen lopuksi hyvä, että niin on? Kreikkalaisessa tarustossa mainitussa Pandoran lippaassahan tunnetusti oli kaikki maailman vitsaukset, sairaudet ja kärsimys, mutta miksi siellä oli niiden lisäksi myös toivo? Pandoran ja Eevan (se Aatamin kylkiluusta tehty) välillä on muuten kiehtova yhdenkaltaisuus. Molemmat päästivät kärsimyksen maailmaan vailla täyttä ymmärrystä tekonsa seurauksista.

Olen viime aikoina huomannut olevani parantumaton optimisti, ainakin jos lasken pettymysten määrää kahlatessani keskusteluketjuja sähköisellä kirkonmäellä Kotimaa24.fi –sivustolla. Jotain olen ilmiselvästi odottanut ja toivonut, kun kerran pettynyt olen. Kristinuskon konservatiivi-siiven luolassa on niin pimeää, ettei minun vajavainen järki pysty sitä läpäisemään. Jos helvetti olisi olemassa, niin siellä olisi yksi huone pyhitetty ko. nettisivuille. Se voisi olla sen huoneen naapurissa, missä esitetään nonstoppina Shirley Temple –elokuvia.

Helsingin alueen seurakuntalehdessä julkaistu poliittinen pilapiirros Perussuomalaisista on kohdannut Kotimaa24:ssä kovaa kritiikkiä, mikä on hyvin paljastavaa. On tietysti hyvin kristillistä, että pilkkaamista paheksutaan, mutta minkähän takia paheksunta kohdistuu usein niihin, jotka kritisoivat valtaa pitäviä tai sorron apostoleita. Löytyisipä kristillisestä myötätunnosta edes murto-osan verran samanlaista tarmoa silloin, kun heikkoja ja vähemmistöjä poljetaan ja hekumoidaan väkivallan teoilla. Masentavaa, olipa sitten pessimisti tai optimisti

Seuraako kristitty raamattu vai raamattu kristittyä?

Filosofinen näkökulma raamattuun perustuvan elämän ongelmiin. Raamatun tilalle voisi tämän tekstin tarpeisiin vaihtaa jonkun toisenkin pyhän tekstin.  

Lähtökohtana on ajatus, että raamattu sisältää ristiriitaisuuksia. En ole niinkään kiinnostunut faktuaalista ristiriitaisuuksista, vaan ristiriitaisesta normatiivisen etiikan perustasta. Se ajatus taitaa olla uskovien joukossakin suurelta osin hyväksytty, että ns. raamattu-uskollisuus on subjektiivinen tapa elää. Raamatusta, tai mistään muusta tekstistä, ei ole ikään kuin suoraa yhteyttä lukijaan. Tekstin merkitys suodattuu aina lukijan tulkinnan kautta.

En oikein ymmärrä väitettä raamatusta jumalan sanana, jos raamattu on ihmisen mielivaltaisesti kokoama. Eikö se silloin ole jumalan sanana vääristynyt? Toisin sanoen tekstin sanat eivät tavoita tekstin sanomaa. Mielivaltaisuudella tarkoitan, että ihmiset ovat koonneet raamatun eri kirjoituksista siten, että valintaprosessissa ovat henkilökohtaiset ja valtapoliittiset vaikutteet olleet merkittävässä roolissa. Vaikka oletettaisiin, että raamatun eri kirjoitukset olisivat jumalan sanaa, niin mainittu mielivaltaisuus tekee kokonaisuudesta maallista.

Tekstin jolla väitetään olevan normatiivista merkitystä, täytyy olla kokonaisuutensa osalta loogisesti koherentti. Muussa tapauksessa se on kaunokirjallisuutta. Raamatun ymmärtämisessä lukija törmää mielestäni seuraavaan paradoksiin. Raamattu-uskollinen eli raamatun kirjaimellisesti ottava uskova joutuu käyttämään raamatun ymmärtämiseen epäselvää ajatusvälineistöä. Myös kommunikaatio toisen uskovan (tai ei-uskovan) kanssa on vaikeaa. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa seuraavaa. Mitä kirjaimellisemmin raamattu ymmärretään sen runollisemmin siitä täytyy puhua. Pitää käyttää hämärää sumeaa logiikkaa ja sinne tänne poukkoilevaa esimerkkien valintaa, jonka voi ymmärtää vain runoudeksi. Sama pätee käänteisesti raamatun ymmärtämiseen enemmän kuvainnollisena. Silloin voidaan käyttää selkeämpää kieltä siitä keskustelemiseen.

No niin nyt pääsemme varsinaiseen asiaan. Yllä olevasta alustuksesta voin johtaa kaksi seurausta.

Ensimmäinen seuraus koskee tilannetta, jossa lähtökohtana on raamatun epäjohdonmukaisuus normatiivisen etiikan alalla ja erityisesti arvojen ohjaajana. Epäjohdonmukaisuuden takia uskova joutuu tekemään valintoja siitä, mitä raamatun kohtaa hän noudattaa. Siis uskonnolliset eettiset prinsiipit ovat sisäisesti ristiriidassa, ja uskova joutuu valitsemaan oman arvomaailmansa kautta sen eettisen ohjeen, jota noudattaa. Mikä on silloin uskonnon merkitys normatiivisessa etiikassa? Sen merkitys rajautuu pelkästään ehdotuskokoelmaksi, josta uskova sitten valitsee mieleisensä. Tietysti uskovan eettinen fakulteetti on muovautunut osittain raamattua lukiessa, mutta yhtälailla siihen on vaikuttanut henkilön persoona, henkilöhistoria ja ympäristö.   

Toinen seuraus koskee tilannetta, jossa lähtökohtana on raamattu johdonmukaisena ja loogisesti koherenttina eettisenä ohjeistona. Tuolloin voi uskova oikeutetummin sanoa, että teen tämän moraalisen päätöksen jumalan sanan pohjalta. Ongelmaksi jää silti se, että jumalan sana tulee hänelle tulkittuna sekä historiallisesti että uudelleen nykyhetkessä. En kykene näkemään sellaista vaihtoehtoa, jossa se jollain tapaa painettaisiin tai upotettaisiin sellaisenaan uskovan mieleen. On mielestäni virheellistä ja varsin omahyväistä sanoa, että seuraan jumalan sanaa, kun kyse on siitä, että seuraan jumalan sanaa sellaisena kuin sen ymmärrän.

Minulle on selvää, että raamatun normatiivisessa etiikassa on epäjohdonmukaisuuksia, ja toisaalta raamatun tekstien kasaaminen kokonaisuudeksi on ollut maallinen prosessi. Tästä seuraa mielestäni se, että kun kristitty on eettisen valintatilanteen edessä, hän ei voi todenmukaisesti sanoa tukeutuvansa raamattuun valinnassaan. Hän paremminkin valitsee raamatusta sellaisen kohdan, joka tukee päätöstä, jonka hän on jo aikaisemmin joko tietoisesti tai tiedostamatta tehnyt.

Vastauksena tämän kirjoituksen otsikossa esittämääni kysymykseen, minun täytyy tulla johtopäätökseen, että raamattu seuraa kristittyä.

Saippuasta veistetty Antikristus

Olen aiemmin syyttänyt kristillisiä keskustelijoita ylenpalttisesta turvautumisesta virheargumenttien käyttöön. Sittemmin olen päässyt hahmottelemaan kaksi uudentyyppistä keskustelijaa. Kutsun niitä ”väistelijäksi” ja ”saippuapapiksi”. Heidän on vaikea hyväksyä sitä, että joku keskeyttää sen omahyväisen rituaalin, joka esim. Kotimaa24-sivustolla on hyvin yleistä. Sitä voidaan kutsua vaikkapa julkiseksi selkääntaputtamiseksi tai sosiaaliseksi hieromiseksi (tätä ilmaisua siellä joku käyttikin)

Väistelijä on käärme. Häneen on mahdotonta osua rationaalisuudella tai uskonnollisilla argumenteilla. Hän osaa vaihtaa keskustelun fokusta vaivihkaa, kunnes epäjohdonmukaisuudet on suoristettu. Yhtäkkiä keskustelu onkin vaihtanut näkökulmaa tai keskustelijoiden asemat ovat kokonaan muuttuneet. Väistelijä on kuin velho, joka yrittää taikoa vastustajansa hypnoosiin. Dialogin tunnusmerkkejä ovat, että mitään ei tarkoitettu niin kuin on tulkittu ja aihetta vaihdetaan lennossa heti, kun arvot ja mielipiteet alkavat terävöityä taikauskosta ja illuusioista kohti todellisuutta.

Väistelijäkin on mahdollista vangita järjen valokeilaan riittävän pitkäksi aikaa, että voidaan julistaa hänen tappionsa. Silloin hän degeneroituu joko ivallisuuteen ilman takana olevaa ajatusta, tai hänestä tulee teologinen papukaija, joka hokee lähes sattumanvaraisesti kristillistä terminologiaa.

Saippuapappi on sykofantti, joka muovaa todellisuuden muistuttamaan kulloistakin ajatusmaailmaansa. Toisin sanoen hän vääristelee faktoja, kunnes saa ne tukemaan arvojaan ja pyrkimyksiään. Hänkin turvautuu viimeisinä keinoinaan joko hiljaisuuteen tai vihamielisyyteen, jos alkaa näyttää siltä, että rationaalisuuden armoton paljastava silmä pakottaisi hänet tunnustamaan jotain. Saippuapappi myös ikään kuin sulaa kesken keskustelun, jonka jälkeen hän luo itsensä uudelleen vastaamaan dialogin uutta fokusta.

Sekä väistelijä että saippuapappi ovat erittäin alttiita suuttumaan siitä, jos keskustelukumppani ilmoittaa olevansa kristinuskon ulkopuolinen tulkitsija eikä hyväksy sellaisten uskonnollisten kategorioiden käyttöä kuin ”synti” tai ”lankeemus”. Uskonnottomuus on heille kuin henkilökohtainen loukkaus.

Minulle he edustavat kristittyjen kaikkein halveksittavinta ryhmää.