Pessimisti pettyy aina

Pessimisti ei koskaan pety. Niinhän se tuttu sanonta menee. Kuten monet vastaavat sanonnat, tämäkin taitaa olla väärässä. Pessimistin ja optimistin ero on vain sen ajankohdan ero, jolloin toivo katoaa ja kohdistuu uuteen kohteeseen. Pessimisti on kohdannut pettymyksensä jo ennen kuin mitään tapahtuu. Optimisti pettyy tapahtuman jälkeen. Realisti on vain illuusioiden vallassa luulotellessaan olevansa jotain näiden kahden ulkopuolelta. Toivoa ei nimittäin pysty kukaan ihminen kuolettamaan. Onko se loppujen lopuksi hyvä, että niin on? Kreikkalaisessa tarustossa mainitussa Pandoran lippaassahan tunnetusti oli kaikki maailman vitsaukset, sairaudet ja kärsimys, mutta miksi siellä oli niiden lisäksi myös toivo? Pandoran ja Eevan (se Aatamin kylkiluusta tehty) välillä on muuten kiehtova yhdenkaltaisuus. Molemmat päästivät kärsimyksen maailmaan vailla täyttä ymmärrystä tekonsa seurauksista.

Olen viime aikoina huomannut olevani parantumaton optimisti, ainakin jos lasken pettymysten määrää kahlatessani keskusteluketjuja sähköisellä kirkonmäellä Kotimaa24.fi –sivustolla. Jotain olen ilmiselvästi odottanut ja toivonut, kun kerran pettynyt olen. Kristinuskon konservatiivi-siiven luolassa on niin pimeää, ettei minun vajavainen järki pysty sitä läpäisemään. Jos helvetti olisi olemassa, niin siellä olisi yksi huone pyhitetty ko. nettisivuille. Se voisi olla sen huoneen naapurissa, missä esitetään nonstoppina Shirley Temple –elokuvia.

Helsingin alueen seurakuntalehdessä julkaistu poliittinen pilapiirros Perussuomalaisista on kohdannut Kotimaa24:ssä kovaa kritiikkiä, mikä on hyvin paljastavaa. On tietysti hyvin kristillistä, että pilkkaamista paheksutaan, mutta minkähän takia paheksunta kohdistuu usein niihin, jotka kritisoivat valtaa pitäviä tai sorron apostoleita. Löytyisipä kristillisestä myötätunnosta edes murto-osan verran samanlaista tarmoa silloin, kun heikkoja ja vähemmistöjä poljetaan ja hekumoidaan väkivallan teoilla. Masentavaa, olipa sitten pessimisti tai optimisti

Mutta missä on JJ?

Suomella on sairaalloinen suhde entisiin urheilusankareihinsa. Taas selvisi yksi urheiluviihdyttäjä pään taputuksella mokattuaan niin pahasti, että monen ihmisen elämä meni pilalle. Toivottavasti syyttäjä saa tahtonsa läpi ylemmissä oikeusasteissa. Ehkä Järvilehdon tuomio ei ollut epäsuhdassa muihin väkivaltarikoksiin nähden. Väkivaltarikosten rangaistuksia pitäisi nostaa kautta linjan.

Ihmeellistä, että vaikka yhteiskuntamme asenteiden ja arjen ilmapiirin läpi puhaltaa niin kova ja hyytävän kylmä viima, niin rangaistukset rikoksista tuntuvat lempeiltä. Tai ehkä onkin siten, että asenneilmapiiri näkyy parhaiten juuri lepsuissa rangaistuksissa? Väkivaltaa (henkistä, seksuaalista tai fyysistä) ja tappamista ei nähdäkään niin kummoisena asiana.

Ei mennyt kauaa, kun media alkoi kaivaa esiin näitä elämäntapa-dementikkoja, jotka sitten julistavat kuinka pahoillaan ovat Järvilehdon puolesta. Mahtaa olla mukavaa kuolleen lesken ja lasten lukea tällaisia esiintuloja. Vaikea tietysti muuta odottaakaan ihmiseltä, joka on haltioissaan ihastellut mm. maailman suurimman kaatopaikan ”upeita maisemia”.

Matti Kyllösen funktio tässä näytelmässä on tietysti sama kuin keski-aikaisten markkinoiden ilveilijöillä. Hän voi koomisena hahmona tuoda esiin sen, mitä suuri osa ihmisistä ajattelee, mutta ei halua sanoa ääneen. Kyllönen ikään kuin tiivistää sen ajatuksen, että paskat uhreista, kun kyseessä on ihmiskunnan kannalta niinkin merkittävä yksilö kuin Jyrki Järvilehto

Perussuomalaisten väkivaltafiksaatio

No nyt alkaa Timo Soinillakin jäädä sivuun se ohut katolisen uskon ”kaikki elämä on pyhää” –jollotus. Tänään eduskunnassa pitämässään hän kehotti vasemmistoa itsemurhaan. Jos soveltaisimme hyväntahtoista tulkitsemistapaa, niin ehkä harakiri-puheet voisi tulkita siten, että viimeaikaiset päätökset ovat menneet vasemmistolta kasvojen menettämisen suuntaan. En kuitenkaan nyt ole kiinnostunut hyväntahtoisesta tulkinnasta.

Mistähän se johtuu, että aina kun joku perussuomalainen avaa suunsa, sieltä tulee oksennuksen lailla jotain väkivaltaan tai raa’an voiman käyttöön liittyvää retoriikkaa? Media varmasti osaltaan vääristää kokonaiskuvaa, eli journalistit istuvat oksillaan kuin mustat korpit odottamassa persuvirheitä. Se ei kuitenkaan poista sitä, mitä on sanottu. Milloin on toivottu panssareita kaduille, milloin taas vasemmistovihreitä saunan taakse. Kaikkihan tiedämme, että silloin kun kutsutaan saunan taakse kylään, ei aikeena ole leikkiä kirkonrottaa. Tosin onhan heillä ystävällisiäkin edustajia. Joku taisi taannoin ehdottaa, että homot ja suomenruotsalaiset saisi kuskata Ahvenanmaalle asumaan. Siellähän on hienot maisemat ja leuto ilmasto.

Perussuomalaisilla siis tuntuvat sekä ajatukset että puheet kulkevan hurmeisen väkivallan ja ankaran diskrimoinnin kautta. Ongelmat nähdään ensisijassa väkivallan kautta ratkeavina. Aikaisemmin vielä annoin mahdollisuuden sille, että Perussuomalaiset olisi vain väylä, jonka kautta kansan synkät tunnot pyrkivät esiin. Ehkä kuvaa pitää tarkempaa, kun Soinikin on taantunut samanlaiseen kielenkäyttöön kuin puolueen sinimusta-siipi.

Mielenkiintoinen yhteys löytyy persujen ja ev.lut kirkon hardcore-uskovaisten väliltä. Samanlaista syövyttävää vihaa löytyy sieltäkin, ainakin ajatusten tasolta. Myös antipatia ”vasemmistoa” kohtaan varsin samantyyppistä. Yhteinen nimittäjä on eräänlainen nyljetään liberaalit -prinsiippi. Uskon, että jos yhteiskunnallisia pidäkkeitä poistettaisiin, tiukan linja uskovaisilta löytyisi riittävästi tahtoa ja persoonallisuushäiriöitä raakaan sortoon yhdessä perussuomalaisten rinnalla

Mihin itsenäisyyttämme käytetään?

Itsenäisyyspäivän kunniaksi on tarpeen lyhyesti palata vuoteen 1917 ja tapahtumiin, jotka johtivat Suomen itsenäistymiseen Venäjästä. Kokemukseni perusteella ns. tavallisella kansalaisella on sangen erikoisia käsityksiä niistä tapahtumista. Onpa 1918 sisällissotaa kutsuttu valkoisten propagandassa ”vapaussodaksi”.

Venäjän vallankumouksen ja keisarivallan kaatumisen jälkeen Suomessa ajateltiin, että aika voisi olla kypsä Venäjästä irti pääsemiseen. Suomen poliittisessa kentässä itsenäisyysjulistusta ehdottivat sosiaalidemokraatit eli vasen puoli. Porvaristo ja oikeisto vastustivat itsenäisyyttä, koska se ei halunnut neuvotella Venäjällä vallassa olevien Bolsevikkien kanssa. Se halusi tunnustuksen itsenäisyydelle lännestä.

Vuoden 1917 alkupuolella Venäjän väliaikainen hallitus suhtautui kielteisesti Suomen itsenäistymiseen, koska halusi, että heidän oma perustuslain muodostamiseen tähtäävä kokous alkaisi. Myöhemmin saman vuoden aikana porvarillinen puoli käänsi kelkkansa Suomen itsenäistymisen suhteen sillä ehdolla, että tunnustus haetaan lännestä. Porvarien kanta voitti eduskunnassa, mutta läntiset vallat eivät halunneet astua Venäjän varpaille tässä asiassa ja pidättyivät tunnustamasta Suomea.

Joulukuussa Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden Leninin johdolla. Näin ollen sisällissodassa oli kyse Suomen sisäisestä valtataistelusta, vaikka punaiset saivat pyrkimyksiinsä sotilaallista tukea Venäjältä. Huomionarvoista on myös, että valkoisella Suomella oli vielä 1918 sodan aikana aikeena tehdä Suomesta Monarkia. He olisivat halunneet raahata Saksasta Hessenin prinssin kuninkaaksi.

Tiivistetysti: Suomi ei saanut itsenäisyyttään sotimalla, mutta säilytti sen 20 vuotta myöhemmin sodalla.

Se historiasta. Satuin eilen kuulemaan televisiosta lyhyen pätkän, jossa tutkija puhui Suomen itsenäisyyden kulttisymboleista ja siitä, miten tietyt ryhmät ovat omineet itselleen. Toisin sanoen he haluavat sanoa, että heidän isänmaallisuutensa on sitä oikeaa. Näitä ryhmiä ovat äärioikeisto, erilaiset rasistiset piirit ja niihin tukeutuva poliittinen eliitti, lähinnä perussuomalaiset. Minulle on aika selvää, että itsenäisyys on heille ensisijaisesti keppihevonen, jolla he edistävät vihan ja katkeruuden evankeliumiaan tai valtapyrkimyksiään.

Tänään tulee mietittyä omaa isänmaallisuuttaan. Olen kokenut sen vieraaksi johtuen juuri militarismista, uhosta ja latentista väkivallasta. Myös kaikki lippujen ja viirien heiluttelu sekä isänmaallisuudeksi verhotut teatteriesitykset ovat minulle vieraita. Minulle isänmaallisuus on kriittisyyttä ja rakkautta maahan, vaikka ei useinkaan kulttuuriimme tai kanssaihmisiin.

Traagisen ihmisen pyhää kuluttamista

Katsoin uutisraportteja Yhdysvalloista mustasta perjantaista (miten osuvasti nimetty). Millaisia vellovia ihmismassoja, mitä sitoutuneisuutta, määrätietoisuutta ja kiihkoa näissä ostohurmoksen valtaamissa ihmisissä olikaan? Hakematta tulee mieleen muslimien pyhiinvaellukset Mekkaan, joissa liiallisen väenpaljouden takia usein on ihmishenkiä vaativia onnettomuuksia. Näitä uutisia luemme myös esim. Intiasta. Samanlaista hurmahenkisyyttä on jo Suomessakin. Jonkin lelukaupan tai kodinkoneliikkeen avajaisiin jonotetaan tuntikausia. Ei siinä ole pelkästään alennuksista tai muutaman kympin säästämisestä kyse, vaan ihmisen perimmäisistä olemisen tavoista.

Kapitalismi on luonut kulutusyhteiskunnan, jota ilman kapitalismi ei voi pärjätä. Siitä mikä ennen oli metafyysistä, ts. jumala, on sen rinnalle luotu uusi metafyysinen perusta, alkaen teollisuudesta ja päätyen rahamarkkinoihin. Teollisuuden sanansaattajat, rahamarkkinat ja markkinointi, vetävät tätä uutta metafyysistä todellisuutta ihmiskunnan päälle kuin peittoa. Rahamarkkinat on sanansaattaja, mutta samalla abstraktio, jonka omnipotentti voima häilyy kaiken taustalla. Kaikkeen se kuulemma vaikuttaa, mutta mitenkään se ei näy eikä siihen pääse mitenkään käsiksi. Tietysti jumalakin on suurelle osalle ihmisistä vielä olemassa, mutta sen rinnalle on tullut uusia pyhiä.  

Moni aikamme ihminen on ylpeä siitä, että he tunnistavat olevansa kulutusmaterialisteja. Heille saattaa tulla järkytyksenä, että he kuuluvatkin uuteen uskontoon.  Uskonto voidaan määritellä, toisin sanoen rajata, kolmella eri tavalla: Yliluonnollisen kautta, pyhä/profaani –erottelun kautta tai niin sanotun perimmäisen huolenaiheen kautta. Lähestyn asiaa viimeisenä mainitun määritelmätavan kautta.

Tässä on muutama erilainen muotoilu. Lainaukset ovat Helsingin yliopiston Yleisen Teologian esittelysivuilta.

"Uskonto on tila, jossa ollaan perimmäisen huolenaiheen valtaamia, huolen, joka asettaa kaikki muut huolet alisteisiksi ja joka itse sisältää vastauksen kysymykseen elämämme tarkoituksesta". (Paul Tillich, 1886-1965)

"Uskonto on kaikkein yleistasoisin mekanismi, joka integroi merkityksen ja motivaation toimintasysteemissä. Soveltuu kaiken tyyppisiin toimintasysteemeihin, ei ainoastaan koko yhteiskuntiin tai niiden ryhmiin". (Robert Bellah, 1941-)

"Uskonto on symbolien järjestelmä, joka toimii saadakseen aikaan voimakkaita, laaja-alaisia ja pitkäaikaisia mielialoja ja motivaatioita ihmisissä muodostamalla käsityksiä olemassaolon yleisestä järjestyksestä ja antamalla näille käsityksille sellaisen asiallisuuden olemuksen, että mielentilat ja motivaatiot tuntuvat erityisen realistisilta".(Clifford Geertz, 1926-)

"Uskonto on orientoitumista, ja uskonnot orientoitumisjärjestelmiä. Orientoitumisjärjestelmä tekee ihmiselle mahdolliseksi löytää tiensä elämässä ja maailmassa tietyn merkitystä antavan viitekehyksen puitteissa". (Jacques Waardenburg, 1935-)

Robert Bellahin määritelmä on ehkä helpoiten ymmärrettävissä, joten käytän sitä. Ihmisen yhteiskunnallinen oleminen ja paikka määräytyvät nykyisin kulutuksen kautta (on jo pitkään määräytynyt eri asteisesti). Tietoinen kuluttamisesta kieltäytyminen on myös itsensä sijoittamista samassa kuluttamisen kontekstissa. Yllä olevasta seuraa, että kulutus on ”mekanismi, joka integroi merkityksen ja motivaation toimintasysteemissä”. Kuluttaminen on uskonto. Kulutusyhteiskunnan uskonto on looginen seuraus käytännön Kristinuskosta eli siitä, miten Kristinusko on käytännössä toteutunut.

Mitä tästä kaikesta seuraa? Kulutusyhteiskunta sairastuttaa ihmisen. Sen luonteeseen kuuluu olennaisesti kilvoittelu, joka on tuttu kristillisestä retoriikasta. Samaa retoriikkaa käyttää luultavasti jokainen uskonto, vaikka minulla ei ole tästä varmaa tietoa. Uskonnollinen kilvoittelu tarkoittaa kulutususkonnon tapauksessa, että yhä enemmän pitäisi käyttää rahaa kulutukseen ja toisaalta, että se tulisi tehdä kiihkeämmin ja hurskaammin (ts. aidommin ja sitoutuneemmin). Jotta ihminen voisi käyttää enemmän rahaa, hänen täytyy ansaita sitä enemmän, tehdä enemmän töitä. Köyhien paaria-luokkakin pidetään kulutususkonnon seurakunnassa mukana niin kauan kuin heidän toivotaan kykenevän nousemaan kilvoitteluun mukaan. Heidän toinen hyötynsä on antaa tarvittavaa painetta ylempiin kerroksiin, jotta nämä ponnistelisivat enemmän. 

Tämän uskonnollisen totuuden, siis tavan ymmärtää olemisensa, arvostelu on hyvin vaikeaa, koska sen kannattajilla on tukenaan absoluuttinen kapitalismista kasvanut monoliitti. Monoliitin täysin sileään pintaan on kritiikin vaikea tarttua. Parhaimmatkin älylliset ponnistelut kimpoavat siitä ilman näkyvää vaikutusta.

Tämä uusi uskonto johtaa katastrofiin, mutta traagista siitä tekee se, että ihmisellä olisi mahdollisuus valita toisinkin. Lopulta ihminen päätyy valitsemaankin, mutta silloin olemisen reunaehdot ovat jo aivan toiset kuin nyt. 

Downshiftaamista ja jakomielitautia

Eva eli elinkeinoelämän valtuuskunta, tuo lobbarien ryövärijoukko, on taas päästellyt aivopierupankistaan. Tällä kertaa kohteena on hyvin toimeentulevien marginaaliryhmä, joka harrastaa oma-aloitteisesti downshiftaamista. Downshifting onkin nyt itsekkyyttä, yhteiskunnallista petturuutta ja vaikka mitä. Samaa on kuulemma aiemmin julistanut Jari Sarasvuo. Ei tietysti ole vaikea ymmärtää, että kenen lauluja Matti Apunen ja muu Evan poppoo laulaa. Martti Luther (se ensimmäinen) saarnasi aikoinaan, että filosofia on paholaisen huora (voi miten me filosofit olemmekaan pahoittaneet mielemme noista ilkeistä sanoista). Kenenkähän huora Eva mahtaa olla?

Kun katsoo esimerkiksi sitä, mitä wikipedia sanoo Downshiftaamisesta, ei ole ihme, ettei Evan luolassa ole kapasiteetti riittänyt. Sen verran jakomielitautisia ovat yritykset tämän ilmiön määrittelemiseksi. Downshiftaamisesta kertovat kirjatkin näyttävät ainakin nimiensä perusteella jokseenkin kummallisilta: ”Irti tavarasta”, ”Joutilaisuuden ylistys”, ”Joutilaat vanhemmat”, ”Tyylikkään köyhäilyn taito”. Mitä helvettiä? Millä tavoin lapsiaan kasvattavat ja kotityöt hoitavat vanhemmat ovat joutilaita? Miksi tappavasta stressistä luopuminen on joutilaisuutta?

Wikipediassa on muuan kohta, jossa sanotaan, että (ja tämä on nyt sitten sitä suoraa lainaa) ”Downshiftaaminen voidaan siis nähdä myös kapinana aikaisempaa sukupolvea (X-sukupolvi) vastaan tai vaihtoehtoisesti kiittämättömyytenä toimivaa yhteiskuntaa varten nähtyä työtä kohtaan. Aatteen toivotaan parhaassa tapauksessa poistavan työikäisten stressiä sekä vähentävän nuorten masentuneisuutta ja tarvetta eskapismiin”. Tuskin kukaan kehtaa ainakaan ääneen myöntää, että jälkimmäisessä virkkeessä mainitut tavoitteet olisivat huonoja tai itsekkäitä. Vai kehtaako? Tämän jälkeen lainauksen ensimmäinen virke on aika erikoinen. Stressin tai nuorten (tietysti myös aikuisten) masennuksen vähentäminenkö olisi kapinaa tai kiittämättömyyttä? Missä muuten ovat nyt psykologian ammattilaiset, jotka niin pontevasti varoittavat esim. pelien vaarallisuudesta? Ovat varmasti paskoneet housuihinsa, kun pitäisi ottaa kantaa johonkin todella tärkeään. Entäs papit ja piispat? Luulisi, että Downshifting olisi heidän mielestään toiseksi parasta, mitä ihmiset voivat tehdä. Aika ei tietysti riitä kaikkeen, kun pitää pohtia toimitusten yksityiskohtia ja sitä, pitäisikö sanoa oli, on ollut vai on. Ajatukset siitä, että mikä on työtä ja mikä ei, ovat vieläkin alkeellisia. Konttorissa vetelehtiminen ja turhissa palavereissa istuminen on sitä oikeaa työtä. Tuskin. Palataan asiaan, jos julkisuuteen tulee joitain varteen otettavia mielipiteitä.

Vielä Downshiftingistä sen verran, että on aika paksua itkeä kourallisesta työlastin keventäjiä (ja, että he näin käyttävät vähemmän rahaa kulutukseen), kun samaan aikaan tuhansittain hyvin toimeentuleviakin saa lähteä kortistoon. Björn Wahlroos hyppäsi laatikosta jokin aika sitten valittamaan, että suomalaiset tekevät liian vähän töitä. Tuoreen tutkimuksen mukaan 30% suomalaisista tekee töitä yli kahdeksan tuntia päivässä. Harhaanjohtavasti uutisoitu (yllätys!), mutta tekstistä on pääteltävissä, että tarkoitetaan tietynlaisessa työssä olevia eikä kaikkia suomalaisia. Lisäksi 40% tutkituista vie töitä vielä kotiinkin. Missäs välissä heidän olisi tarkoitus kuluttaa Björn?

Lopuksi muutama sana uudesta sikavideosta. Itse aion kyllä kinkun ostaa ja olen tänäänkin syönyt sianlihaa. On ollut kuitenkin koomista seurata videon aiheuttamaa kommentointia. Kiitos siitä. Joku sikafarmareiden etujärjestön nokkamies kommentoi videota tyyliin, että kyllähän tilojen olosuhteiden pitää olla kunnossa, mutta (ja sitten alkaa paatos) on erittäin paheksuttavaa, että salaa mennään kuvaamaan. Sellaista peeärrää saadaan, kun toimittaja herättää navetan takaa ja pitää heti antaa lausuntoja.

Hölmöyden ihannointia papukaijojen maassa

Maan henkistä tilaa nakertaa jälleen älyllisyyteen ja ajattelemiseen kohdistuva korroosio. Yhteiskunnallisessa keskustelussa kuplivat syövyttävät voimat, jotka voi jakaa keskivertoon nettikeskusteluun ja perussuomalaiseen vihaan älyllisyyttä vastaan.

Yhteiskuntamme maallistumisesta puhuminen on tyhjänpäiväistä. Pyhää koetaan vain eri lailla ja sirpaleisemmin kuin ennen. Hyvä yksittäinen esimerkki tästä on viimeaikainen ravintokeskustelu karppaamisesta. Karppaaminen täyttää uskonnon tunnusmerkit aina pyhiä ihmisiä ja guruja myöten. Sen uskonkappaleista kiinnostavin on kapina auktoriteetteja vastaan. Usea karppaaja ilmaisee nousseensa kapinaan vastustaakseen virallisia ravintosuosituksia ja viranomaisten ohjeita. Miten ihailtavaa. Tämän kaiken yksilöllisyyden ja henkisen itsenäisyyden uuvuttamana onkin sitten hyvä lähteä shoppailemaan ja toteuttamaan persoonallisuuttaan markkinoiden sekä mainosten hellän käden ohjaamina. Millaisen järkytyksen nämä ihmiset kokisivatkaan, jos he jonain aamuna heräisivät huomaten, että heillehän onkin yön aikana ilmestynyt hitunen itseironiaa? Auktoriteeteista luopuminen on positiivista, mutta nykyhetken parhaasta mahdollisesta tutkitusta tiedosta luopuminen on mitä suurinta hölmöyttä.
                                                                                                   
Yllättäen samaan rintamaan liittyy perussuomalainen anti-intellektualismi ja viha tietämistä kohtaan. Uljaassa rivissä he seisovat vieri vieressä Hessu-viirien hulmutessa, persoonalliset vaatteet ja haalarit auringossa kimaltaen. Paradoksaalista on, että perussuomalaisuus jos mikä on eliittiin ja massaan jakautunut poliittinen liike. Tavallisen duunarin arvo on vain hänen äänessään, jonka hän puolueelleen antaa. Ideologinen eliitti tekee mitä lystää, ja ajoittain kansalle heitetään jokin ”vitsiksi tarkoitettu kommentti” kuin luu koiralle, että kansa saa taas vähäksi aikaa järsimistä. Viha asiantuntijuutta ja intellektualismia kohtaan johtuu varmasti osin älyllisestä laiskuudesta. Sitä on populistin helppo voimistaa ja samalla varmistaa, että kansasta ei nouse omaa ajattelua. Papukaijojen maassa hän on kuningas, jolla on kantavin ääni.