Velvoittaako uskovaista poliisia maallinen laki ja moraali?

Hiljattain ilmestyneessä Maijan tarina –kirjassa, seksuaalisen hyväksikäytön uhri väittää kertoneensa häneen kohdistuneista kauheuksista oman uskonnollisen yhteisönsä maallikkopuhujalle, joka on siviiliammatiltaan poliisi. Maija joutui järkyttymään syvästi poliisin suhtautumisen vuoksi.

Maijan kertoman mukaan kyseinen uskovainen poliisi oli todennut, että raiskauksista pitää vaieta. Hän kertoo, että ”puhuja sanoi, että tekijät ovat kukin tahollaan voineet pyytää asiaa anteeksi, joten siitä ei silloin voi eikä kannata puhua.” Poliisi oli niin ikään todennut, että seksuaalirikokset olivat Jumalan tarkoitus, kuten kaikki muukin, mitä ihmiselle elonsa aikana tapahtuu.

Iltalehti on haastatellut Poliisihallituksessa laillisuusvalvontaa valvovaa poliisiylitarkastajaa Pertti Sihvosta. Hänen mukaansa lähtökohta on selkeästi se, että jos tämänkaltainen rikos tulee poliisin tietoon, on hänen pakko ilmoittaa siitä eteenpäin esimiehelle tai tehtävä rikosilmoitus. Ilmoituksen tekemättä jättäminen johtaa usein poliisirikos-tutkintaan. Tähän yksittäiseen tapaukseen hän ei halunnut ottaa kantaa, ennen kuin on tarkemmin perehtynyt asiaan.

Laki siis sanoo noin. Ainakin oma moraalini on lain kanssa täysin samaa mieltä. Huomautettakoon, että kyse on toistaiseksi vakavasti otettavista väitteistä. On myös mahdollista, että mahdollinen poliisirikos on vanhentunut.

Jätetään tämä väitetysti tapahtunut kammottava yksittäistapaus sikseen. Ongelma on yleiselläkin tasolla mielenkiintoinen. Velvoittaako poliisia maallinen laki ja moraali, jos ne ovat ristiriidassa uskonnollisten käskyjen tai uskonnollisen yhteisön edun kanssa? Miten arvon lukijoiden mielestä tällaiseen tapaukseen tulisi suhtautua? Onko tämä edes yksittäistapaus, vai onko se yleisempääkin, että uskovainen viranomainen toimii vastoin virkavelvollisuuttaan oman maailmankatsomuksensa hyväksi, jos ne ovat ristiriidassa?

Blogi perustuu Iltalehden nettiuutiseen, jonka linkki on tässä.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012042615499590_uu.shtml

Hengellinen väkivalta ja julma "mitäs tulit tänne" -argumentti

Aina kun on puhetta uskonnollisten yhteisöjen hengellisestä väkivallasta, esitetään argumentti, jonka mukaan kenenkään ei ole pakko kuulua mihinkään sellaiseen yhteisöön, jossa häntä kiusataan tai kohdellaan hengellisesti väkivalloin. Tämä vapaus ikään kuin kumoaa kiusaamisen.

Yritän miettiä, mikä kyseisessä ajattelussa on pielessä, mutta sitä ennen kysyn kysymyksen, jonka pitäisi olla meille kaikille ensisijainen: Miksi ylipäätään jotkut kokevat tarpeelliseksi puolustaa itsenäisen yhteisön oikeutta kiusata, tai kiusaamalla karkottaa epämieluisan jäsenensä?

Suurin syy on luultavasti se, että kun kaikki ulkopuolinen puuttuminen nähdään uhkana, ei haluta kiinnittää huomiota asioihin, joihin ulkopuolelta halutaan puuttua. Oli ongelma mikä tahansa, se helposti torjutaan suoralta kädeltä. Uskonnollisissa piireissä on selvästi näkyvissä poikkeuksellinen yliherkkyys, jopa paranoidisuus, rajoituksia kohtaan, mikä entisestään pahentaa asiaa.

Sitten on heitä, jotka eivät halua luopua oikeudestaan syyttää ja tuomita ihmisiä. He ovat tottuneet siihen, että heillä on tuo valta. Yhteiskunnan ei sovi sitä valtaa kaventaa. He pelkäävät, että heiltä kielletään saarnaaminen ja evankeliointi, jos ne tuottavat ihmisille pahaa oloa. Pitäisikö kieltää? Riippuu täysin tilanteesta, sisällöstä, ihmisistä, mutta kyllä myös sellaista saarnaamista ja evankeliointia tapahtuu, mitkä ovat hengellistä väkivaltaa, ja mitkä näin ollen tulisi kriminalisoida.

Sitten tämä ”mitäs läksit”, tai paremminkin ”mitäs tulit tänne”- argumentti. Ne lukuisat tilanteet, joissa hengellisen väkivallan kohde on syntynyt uskonnolliseen yhteisöön, ja jossa uhrin perhe, suku, ystävät kuuluvat siihen, täytyy jättää pois. On absurdia ottaa ”mitäs tulit tänne” –argumentti esiin sellaiseen tilanteeseen.

Sellaiset yhteisöt, joihin ihmiset ovat tulleet vapaaehtoisesti ilman verisiteitä, voivat olla jäsenilleen myös se kaikkein tärkein osa elämää, niin terveessä kuin sairaassa mielessäkin. Jos sitten joku yhteisön jäsen nostetaan tikun nokkaan mollattavaksi, on äärimmäisen julmaa todeta, että eihän sinua täällä kukaan pakota olemaan. Lähde pois, ei sinua täällä kaivata. Uhri sitten joko jättää tuon hänelle niin keskeisen tärkeä yhteisön tai yrittää sinnitellä niin kauan, kunnes hengellisen väkivallan paine käy sietämättömäksi (tai häntä kiusaavat henkilöt jättävät yhteisön).

Hengellisesti väkivaltainen yhteisö ja siinä pysyminen ovat yksi asia, mutta hengellisen väkivallan teko on toinen. Esimerkiksi pahamaineisessa hoitokokouksessa murrettu ihminen valittaa kohdanneensa hengellistä väkivaltaa, ja hänelle sanotaan, että ei kukaan sinua pakota olemaan meidän yhteisömme vaikutuspiirissä, lähde pois. Hän lähtee, ja hyvä niin. Kokemus ei toistu. Tämähän ei kuitenkaan poista tapahtunutta, sitä hengellisen väkivallan tekoa. Sanotaanko puistossa raiskatulle naiselle, että mitäs menit sinne. Ei kukaan sinua pakota kulkemaan tuon kyseisen puiston läpi. Ei hänelle niin sanota, vaan tekijä otetaan kiinni (jos hänet saadaan kiinni) ja tekijää rangaistaan. Miksi hengellisen väkivallan suhteen olisi toisin?

VL-liike ja hoitokokousten uusi tuleminen

Kotimaa24-blogin satoa.

VL-liikkeen sisällä on alkanut uusi hoitokokousten aalto, sanoo Lapin yliopiston tutkija Aini Linjakumpu. Syynä ovat hänen mukaansa erityisesti 1970-luvun hoitokokousten ja lähivuosina paljastuneen pedofiliaepidemian julkiset käsittelyt. Hoitokokouksilla pyritään kitkemään liikkeen sisältä kumpuava kritiikki johtoa ja rauhanyhdistyksiä kohtaan.

Linjakummun mukaan samankaltaista hengellistä väkivaltaa on myös muissa uskonnollisissa yhteisöissä. Ongelmaan tulisi hänen mielestään puuttua vahvemmin, ja kuitenkin hengellistä väkivaltaa vielä suurempi vaara ovat ihmisten asenteet siihen. Vieläkö joku väittää, että hoitokokoukset ovat mennyttä aikaa?

Pystyn ennakoimaan vastalauseet. ”Mutta täytyyhän uskonnonvapautta kunnioittaa”, sanoo yksi. ”Emme saa puuttua itsenäisten yhdistysten tai yhteisöjen asioihin”, sanoo toinen. ”Tästäkö alkaa meidän uskovien vaino?”, julistaa kolmas. ”Kasvattakaa selkäranka ja katsokaa totuutta silmiin”, sanon minä.

Miten kauan aiomme hyväksyä sen, että uskonnonvapaus ajaa moraalin edelle?

http://yle.fi/alueet/oulu/2012/04/hengellinen_vakivalta_koettelee_lestadiolaisyhteisoa_3417661.html

Taikausko hiipunut Norjassa eli lopunajat käsillä - taas

Tämä teksti on pakina liittyen K24:n uutispalvelun uutiseen "Taivasusko hiipunut Norjassa".

Kuulitte varmasti sen kohahduksen, joka kulki läpi koko kristityn maailman, kun K24:n uutispalvelu julkaisi uutisen ”Taikausko hiipunut Norjassa”. Paniikki oli valtava. Mikä on vienyt Norjan tähän tilanteeseen, joka uhkaa suistaa koko maailman tuhoon?

No se ”kaiken sallivuus” tietysti. Oli se sitten teologiaa, etiikkaa, moraalia tai mitä vaan. Vai pitäisikö se muotoilla toisin ”kaikille sallituksi”? Ehkä ongelma onkin se, että rappio on nykyisin sallittua kaikille. Ennen täytyi sentään olla etuoikeutetussa asemassa, niin kuin vaikka aateliset tai kirkonmiehet, voidakseen olla rappiolla. Lopunajan ihmiset ovat ”itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa rakastavia ja jumalisen ulkokuoren omaavia”. Ajatelkaa, ihminen on historiansa aikana nyt vasta tullut tuollaiseksi.

Norja on vauras ja onnellinen maa, tietääkseni. Siitäs saivat. Se on rangaistus siitä, kun ovat luopuneet uskosta taivaaseen ja helvettiin. Kärsikööt nyt onnessaan maan päällä. Norjalaiset ovat ulkoilmakansaa. Vapaa-ajalla he lähtevät metsiin ja vuorille perheineen nauttimaan toistensa seurasta, yksinkertaisesta ja maukkaasta ruuasta sekä luonnon kauneudesta. Punaisin poskin ja iloisina on mukava palata arkeen. Miten he kehtaavat? Kunnon ihminen ryömii syntisäkkinsä kanssa kirkkoon, itkee ja repii hiuksiaan, jotta saisi edes armon maistumaan vähän paremmalta. Kyllä kelpaa levittää balsamia, kun on ensin ruoskinut itsensä vereslihalle.

Tilanne ei ole kuitenkaan karannut kokonaan hallinnasta, sillä vaikka pohjoinen maallistuu, niin kristinuskon painopiste on siirtymässä itään ja etelään evankelikaalisten ja karismaattisten kristillisten liikkeiden voimalla. Tarvitsemmekin lisää köyhiä ja riistettyjä ihmisiä, joiden päät täytetään fanaattisella uskolla sekä erilaisilla karismaattisilla taikatempuilla. Siitähän seuraa aina hyvää, kun niin tehdään. Ehkä samankaltainen painopisteen siirtymä on havaittavissa myös Suomessa, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa? Vakaa harkinta vaihtuu holtittomaan heilumiseen, hoippumiseen, ekstaasin kautta väsähtämiseen ja siihen, että päässä jyskyttää, kuten vaikkapa transsimessussa. Vai oliko se sittenkin karismaattisen liikkeen normilauantai, jossa noin kävi? En muista enää.

No oli miten oli, se on selvää, että ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Sillä mitä suurempi synti sitä suurempi rangaistus.