Hengellinen väkivalta ja julma "mitäs tulit tänne" -argumentti

Aina kun on puhetta uskonnollisten yhteisöjen hengellisestä väkivallasta, esitetään argumentti, jonka mukaan kenenkään ei ole pakko kuulua mihinkään sellaiseen yhteisöön, jossa häntä kiusataan tai kohdellaan hengellisesti väkivalloin. Tämä vapaus ikään kuin kumoaa kiusaamisen.

Yritän miettiä, mikä kyseisessä ajattelussa on pielessä, mutta sitä ennen kysyn kysymyksen, jonka pitäisi olla meille kaikille ensisijainen: Miksi ylipäätään jotkut kokevat tarpeelliseksi puolustaa itsenäisen yhteisön oikeutta kiusata, tai kiusaamalla karkottaa epämieluisan jäsenensä?

Suurin syy on luultavasti se, että kun kaikki ulkopuolinen puuttuminen nähdään uhkana, ei haluta kiinnittää huomiota asioihin, joihin ulkopuolelta halutaan puuttua. Oli ongelma mikä tahansa, se helposti torjutaan suoralta kädeltä. Uskonnollisissa piireissä on selvästi näkyvissä poikkeuksellinen yliherkkyys, jopa paranoidisuus, rajoituksia kohtaan, mikä entisestään pahentaa asiaa.

Sitten on heitä, jotka eivät halua luopua oikeudestaan syyttää ja tuomita ihmisiä. He ovat tottuneet siihen, että heillä on tuo valta. Yhteiskunnan ei sovi sitä valtaa kaventaa. He pelkäävät, että heiltä kielletään saarnaaminen ja evankeliointi, jos ne tuottavat ihmisille pahaa oloa. Pitäisikö kieltää? Riippuu täysin tilanteesta, sisällöstä, ihmisistä, mutta kyllä myös sellaista saarnaamista ja evankeliointia tapahtuu, mitkä ovat hengellistä väkivaltaa, ja mitkä näin ollen tulisi kriminalisoida.

Sitten tämä ”mitäs läksit”, tai paremminkin ”mitäs tulit tänne”- argumentti. Ne lukuisat tilanteet, joissa hengellisen väkivallan kohde on syntynyt uskonnolliseen yhteisöön, ja jossa uhrin perhe, suku, ystävät kuuluvat siihen, täytyy jättää pois. On absurdia ottaa ”mitäs tulit tänne” –argumentti esiin sellaiseen tilanteeseen.

Sellaiset yhteisöt, joihin ihmiset ovat tulleet vapaaehtoisesti ilman verisiteitä, voivat olla jäsenilleen myös se kaikkein tärkein osa elämää, niin terveessä kuin sairaassa mielessäkin. Jos sitten joku yhteisön jäsen nostetaan tikun nokkaan mollattavaksi, on äärimmäisen julmaa todeta, että eihän sinua täällä kukaan pakota olemaan. Lähde pois, ei sinua täällä kaivata. Uhri sitten joko jättää tuon hänelle niin keskeisen tärkeä yhteisön tai yrittää sinnitellä niin kauan, kunnes hengellisen väkivallan paine käy sietämättömäksi (tai häntä kiusaavat henkilöt jättävät yhteisön).

Hengellisesti väkivaltainen yhteisö ja siinä pysyminen ovat yksi asia, mutta hengellisen väkivallan teko on toinen. Esimerkiksi pahamaineisessa hoitokokouksessa murrettu ihminen valittaa kohdanneensa hengellistä väkivaltaa, ja hänelle sanotaan, että ei kukaan sinua pakota olemaan meidän yhteisömme vaikutuspiirissä, lähde pois. Hän lähtee, ja hyvä niin. Kokemus ei toistu. Tämähän ei kuitenkaan poista tapahtunutta, sitä hengellisen väkivallan tekoa. Sanotaanko puistossa raiskatulle naiselle, että mitäs menit sinne. Ei kukaan sinua pakota kulkemaan tuon kyseisen puiston läpi. Ei hänelle niin sanota, vaan tekijä otetaan kiinni (jos hänet saadaan kiinni) ja tekijää rangaistaan. Miksi hengellisen väkivallan suhteen olisi toisin?