Taivaspaikka-arpajaisten hyvät, pahat ja pelkurit

Kristillinen uskomusjärjestelmä saattaa viiltää syvät rajat perheenjäsenten välille. On heitä, jotka menevät taivaaseen ja on heitä, jotka menevät helvettiin. Tämä näyttää olevan melkoinen tabu, koska juurikaan ei näe puhuttavan siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Konfliktin luulisi olevan erittäin traumaattinen. Jos se ei kuitenkaan sitä ole, niin nousee mielenkiintoisia kysymyksiä. Kuvittelen nyt tämän tekstin tarpeisiin, että taivas ja helvetti olisivat olemassa, ja käyn läpi eri positioita siltä pohjalta. Alkoholistien perheistä sanotaan, että heillä on virtahepo olohuoneessa. Kaikki näkevät sen, mutta kukaan ei pysty sanomaan sitä ääneen. Istuvatko uskovaisen perheen olohuoneessa vastaavasti Perkele ja Jeesus, mutta heistä ei puhuta?

Oletetaan että perheen isä on tullut uskoon. Hän on vakuuttunut syvästi siitä, että kuoleman jälkeen hän tulee pääsemään taivaan iloihin suuresti rakastamansa Jeesuksen seuraan. Usko mielentilana lienee sellaista, että siihen ei voi ketään houkutella tai pakottaa, eikä hän ole näin ollen onnistunut käännyttämään perhettään. Koska hän tästä syystä uskoo, ettei hänen perheensä pääse hänen kanssaan taivaaseen, on hän luonnollisesti murheissaan. Myös ns. maallisen vaelluksen osalta hän on luultavasti surullinen senkin vuoksi, etteivät hänelle rakkaat ihmiset jaa hänen uskomusjärjestelmäänsä. On inhimillistä, että se voi aiheuttaa myös loukkaantumista. Millainen tilanne on etiikan kautta nähtynä?

Minusta isä hylkää perheensä oman uskonsa tähden. Eettinen vastuu perhettä kohtaan uhrataan, jotta saataisiin se oman uskomusjärjestelmän lupaama korkein palkinto. Rakkaus Jeesukseen tai Jumalaan on hänelle korkein arvo, mutta miten vaimo tai lapset voivat olla loukkaantumatta siitä, että jokin ei-konkreettinen on ottanut heidän paikkansa? Eivätkö usko ja perhe sitten voisi olla rinnakkain, yhtä tärkeinä, sijoitettuna elämän eri huoneisiin? Vastaus on, eivät voisi. Perheenisän korkein arvo voi olla ainoastaan: ”Minä suojaan teitä rakkaani, tuli mitä tuli, ikuisesti, enkä koskaan hylkää”. Jos siitä luovutaan, luovutaan samalla kaikkein tärkeimmästä aviokumppanuutta ja isyyttä määrittelevästä kriteeristä. Perheenisä toisin sanoen lakkaa olemasta perheenisä sen täydessä merkityksessä.

Vaihdetaan näkökulmaa vaimoon ja lapsiin. He tietävät, että heille rakkaan ihmisen maailmankatsomuksen mukaan he uskomattomina ovat menossa helvettiin, ja että hän myös ajattelee siten. Miten tuo tieto voi olla loukkaamatta heitä? Muu perhe ei tietenkään usko, että niin tulee oikeasti tapahtumaan, mutta nyt onkin kyse siitä, että he tietävät isänsä uskovan niin. Ehkä he ajattelevat, että perheenisä ei sittenkään aidosti usko, vaan se on vain näytelmää. On olemassa uskoa siihen, että uskoo. Mutta onko näytelty hylkääminen yhtään hyväksyttävämpää kuin aito?

Perhe voi uhrautua itse ja olla vaatimatta perheenisältä velvollisuuden täyttä täyttämistä. Tyytyä osaansa ja jättää hyvästit, kun tiet erkaantuvat. Konfliktin jännite vähenee. Se ei kuitenkaan muuta sitä, mitä uskovan perheenisän tulisi tehdä. Eettisyyden ja uskonnollisuuden yhdistäminen näyttää tässä yhteydessä mahdottomalta. Jos uskoontuloon ei ihminen voi itse ratkaisevasti vaikuttaa, ja jos vain uskolla pääsee taivaaseen, niin silloin osittain uskonnollisissa perheissä pelataan hirvittävää venäläistä rulettia, jossa panoksena on perheen eettinen integriteetti.

Muutama kuukausi sitten kävin keskustelua tästä aiheesta. Eräs uskova puolustautui kysymällä, että vähenisivätkö läheisten helvetissä kokemat kauhut ja kivut siitä, jos hänkin tulisi sinne pelkästä solidaarisuudesta. Samaa kysymystä ovat esittäneet ”rintamakarkurit” kautta aikain. Onneksi minun ei tarvitse pelata sitä peliä.