Kevyt ruumiinavaus profetioista, lopunajoista ja omahyväisyydestä

Spekulaatiot lopunajoista, vainoista ja ”oikeellisuuden” vastustuksesta näyttävät nousevan aika ajoin keskusteluiden pintavesiin. Tämä maailmanlopun evankeliumi on keskeinen Kristinuskoa konstituoiva, ja sitä kantava, rakenne, mutta se usein pysyy näkymättömissä. Siitä syystä siihen täytyy tarttua silloin, kun eufemismien sumuverho hälvenee ja näemme ns. suoraan luuhun. En tarkoita tätä tekstiä vastaukseksi kenellekään tai mihinkään. Kunhan vain jäsennän asiaa itselleni kirjoittamisen kautta.

Väitteet lopunaikojen lähestymisestä, sikäli kuin sen merkkinä pidetään uskontoon kohdistetun vastustuksen tai kristittyihin kohdistuvan väkivallan, ovat osaksi kuvittelua, osaksi liioittelua ja osaksi (ilmeisesti) historiallista tietämättömyyttä. En tarkoita, ettei väkivaltaa olisi. Tarkoitan sitä, että tilanne ei ole pahentunut siten, jotta erilaisille lopunaikojen profetioille olisi katetta.  Pintapuolinenkin katsaus edeltäneen n. 2000 vuoden historiaan kertoo karusti tämän.

Näyttää siltä, ja se usein ilmaistaan myös suoraan, että lopunaikojen pikaisessa tulemisessa on kyse enemmän toiveesta kuin pelosta. Tämä antaa oivan lähtökohdan ensimmäiselle selitysmallille, jonka olen nimennyt ns. marttyyrisyndroomaksi. Kirjoitin samasta aiheesta viime helmikuussa. Marttyyrisyndrooman näen olevan eräänlaista omahyväisyyttä, mutta jossa yksilön ja toisten, ts. maailman, suhde on käänteinen. Omahyväinen ihminen tekee asioita ja näyttäytyy maailmalle saadakseen osakseen ihailua, ja hän vaatii sitä muilta. Marttyyrisyndroomaan ”sairastuneelle” on tärkeää, että maailma on häntä vastaan, vaikka konflikti onkin usein yksilön omaa keksintöä ja kuvitelmaa. Sillä millainen suhde maailmaan on, ei oikeastaan ole edes faktisesti merkitystä. Normaalit ”toisten” reaktiot ja se, miten he puolustavat omaa tilaansa, nähdään hyökkäyksinä joko henkilökohtaisesti tai viiteryhmää vastaan.

Toinen selitysmalli sille, miksi lopunaikoja nähdään joka kulman takana, laajentaa edellisen perspektiiviä. Järjestäytyneen uskonnon merkityksen vähenemisellä ja siitä seuranneella uskonnollisen vallan vähenemisellä (tarkoitan nyt lähinnä länsimaista kulttuuripiiriä) on ollut luonnollisesti vaikutuksensa siihen painoarvoon, mikä kirkolla tai uskovalla ihmisellä on. Jalustalta putoaminen tekee kipeää omanarvontunnolle.

 Se mikä on normaalia inhimillistä taipumusta kohti tasaveroisuutta, nähdään joidenkin uskonnollisten silmien läpi hyökkäyksenä, vaikka kyse on siis enemmänkin halusta nousta itse samalle tasolle. Sivumennen sanoen, siinä monella uskovalla onkin paljon parantamisen varaa, hyväksyvätkö he ei-uskovan viereensä seisomaan. Koska järjestäytyneellä uskonnolla ei enää ole sellaista poliittista valtaa, jolla se voisi itse sanella sosiaaliset hierarkiat, niin sen täytyy hyväksyä se tosiasia, että marginalisoituminen uhkaa, ellei asenne muutu. Kirkko ja moni uskonnolliseen viiteryhmään kuuluva onkin jo oikealla tiellä. Lopunaikojen manaajat sen sijaan eivät vielä ole kyenneet hyväksymään tätä tosiasiaa. Uskonnollisen ja ei-uskonnollisen välinen suhde muuttuu, mutta se muuttuu kohti parempaa tasapainoa, ellei uskonnollinen lukittaudu omaan kuviteltuun paremmuuteensa. Muutos nimittäin näyttää olevan subjektiivisesti ja suhteellisesti monelle ahdistavaa, kun se objektiivisesti ja absoluuttisesti johtaa parempaan. Eskatologia on suurelta osin eskapismia.

Edelliseen täytyy vielä jatkaa sen verran, että olen huomannut paljon puhuvan eron lopunaikojen puolestapuhujien ja muiden välillä. Edellisille näyttäisi suhde maailmaan määrittyvän negatiivisesti. Tarkoitan sitä, että heille yksilön ja maailman suhde määrittyy sen kautta, miten maailma kohtelee heitä ja miten se rajoittaa heitä sen sijaan, että se määrittyisi sen kautta, miten he kohtelevat maailmaa ja miten he toimivat siinä.

Mainitsin edellä, että lopunaikoja nähtävästi pikemminkin odotetaan kuin pelätään. Syy lienee lupaus palkinnosta, mikä odottaa tuonpuoleisessa. Pohjavire on kuitenkin paljon synkempi. Lopunaikojen marttyyrius, aikojen ja kohtelun koventuminen jne. tuovat uskovan lähemmäs Jeesusta ja hänen ristinkuolemaansa. Olisikin tarpeen rehellisesti ja ankarasti tarkastella kristityn suhdetta toisaalta ristinkuolemaan ja toisaalta ylösnousemukseen. Jos siinä päästäisiin vastoin odotuksia johonkin rehelliseen lopputulokseen, niin se (lopputulos) voisi olla pysäyttävä. Ei siitä kuitenkaan nyt enempää.   

Lopunaikojen profeetat menevät joskus niin pitkälle, että he aivan kuin hurmiossa ilmaisevat haaveilevansa, kuinka taivaalliset sotajoukot laskeutuvat alas kylvämään kuria ja väkivaltaa, mutta samanlaisia ajatuksia saattaa nähdä myös mitä lempeimpien ihmisten kirjoituksissa. Minäkin olen muutamaan otteeseen todistanut näitä toiveita. Maailmanlopun ennustamisessa onkin aimo annos kostonhalua mukana. Mitä sitten halutaan kostaa? Vastaus löytynee niissä sosiaalisen hierarkian ja voimasuhteiden muutoksissa, joista kirjoitin edellä. Luulen kuitenkin, että se ei ole koko totuus.

”Viimeisten aikojen” retoriikka kuuluu olennaisesti kristilliseen diskurssiin, eikä vähiten siitä syystä, että se sijoittuu saman latentin ylärakenteen alle, johon ovat kuuluneet niin ristiretket, noitavainot kuin inkvisition kidutukset vain pari mainitakseni. Vai mistä muusta on kyse, jos toivotaan (käytännössä), että maailma hukkuisi tuleen ja vereen? Tästä syystä joskus näyttää siltä, että uskonnollisen väkivallan vähyys (länsimaissa) johtuu pelkästään uskonnollisen yhteisön, laajasti ymmärrettynä, vallan vähyydestä.

Toki muitakin syitä maailmanloppu-retoriikkaan on olemassa, jotka eivät olleet nyt käsittelyssä. Mainittakoon vaikka tapa, jolla sitä käytetään erilaisissa lahkonomaisissa yhteisöissä sisäisen vallan vahvistamistarkoituksessa. Lahkon minäkuva määrittyykin usein myös negatiivisesti eli sen kautta, miten ympäristö suhtautuu lahkoon.

En pyrkinyt mihinkään ”lopulliseen totuuteen”. Kuvaamani selitysmallit voivat myös esiintyä niin vierekkäin kuin päällekkäinkin. Mielelläni lukisin lukijoiden omia ajatuksia asiaan liittyen.

Kyllä ennen vanhaan olivat asiat Suomessa paremmin osa 2: Väkivalta, väkivaltarikollisuus, hyvä kasvatus

Aina kun tapahtuu uutiskynnyksen ylittävä, jollain tapaa poikkeuksellinen, väkivallanteko, on yleistä, että silloin alkaa häpeilemätön uhrien haudoilla tanssiminen. Tämä on valitettavaa, monilta osin vastenmielistä ja arvostelukyvytöntä, mutta niin inhimillistä. Tapahtumaan vedetään mitä kummallisimpia yhteyksiä ja syy-seuraus –suhteita omien mieltymysten mukaan.

Yksi suosikkiteoria on se, että nykyajan ns. vapaa kasvatus johtaisi lisääntyneeseen väkivaltaan. Usein kritisoija ei itsekään tunnu tietävän, mitä hän tarkalleen ottaen kritisoi, mutta sen sijaan siitä on varmuus, miten asioiden pitäisi kasvatuksessa olla. Se viisasten kivi on autoritaarinen kuri sekä fyysinen kuritus, ts. väkivalta lasten kasvatuksen välineenä. Kyseinen kasvatustapa oli tavallinen ennen vanhaan. Asenteet ja lopulta lainsäädäntö alkoivat muuttua vasta 1900-luvun loppupuolella.

Kyseisen logiikan mukaan väkivaltaa, väkivaltarikollisuutta, ja erityisesti nuorisoväkivaltaa, olisi pitänyt olla 1900-luvun alkupuolella vähemmän kuin nykyään. Huomattakoon, että nyt puhun väkivallan määrästä, en siitä, miten väkivalta tehdään. Tuntuu siltä, että jotkut ajattelevat, että nykyisin tapetut ihmiset ovat ”väärin tai moitittavalla” tavalla tapettuja. kun taas vanhoina hyvinä aikoina ihmisiä hakattiin ja tapettiin ”oikealla” tavalla.

Aluksi minun täytyy ilmaista huvittuneisuuttani, vaikka vakavasta asiasta on kyse. Nimittäin ajatus, että jos perheessä on väkivaltaa enemmän, niin kaiken kaikkiaan väkivaltaa on vähemmän, on melko eriskummallinen. Ikään kuin kotona tapahtuvaa väkivaltaa ei pitäisi ottaa kokonaismäärässä huomioon. Mutta sitten asiaan.

1900-luvun alusta lähtien tähän päivään, vuosina 1905-1950 tehtiin määrällisesti eniten nuorison väkivaltarikoksia. Sen jälkeen määrä on tasaisesti laskenut, vaikka piikkejä on ollut liittyen yhteiskunnan taloudellisiin vaihteluihin. Toisin kuin voisi kuvitella (kuten minäkin luulin), väkivallan määrän voimakkaat kasvut ovat liittyneen talouden kasvukausiin ja toisaalta talouden laskukausina väkivallan määrät ovat voimakkaasti laskeneet.

Samalla kun nuorisoväkivallan määrä on laskenut radikaalisti, on sen luonne muuttunut. Ennen vanhaan väkivalta oli ns. normaalinuorten juttu, ja oli osa nuorten miesten vapaa-ajan viettoa. Sittemmin nuorten suhtautuminen väkivaltaan on muuttunut kielteisemmäksi, ja väkivalta keskittyy yhä enemmän pienemmän ja rajatumman joukon tekosiksi. Tyypillistä tälle joukolle on päihteiden väärinkäyttö, syrjäytyneisyys sekä se, että perhepiiristä on saatu mallia väkivaltaiseen käyttäytymiseen.  Nykyisin nuorison tekemän vakavan väkivallan ominaispiirteitä ovat mm. sen aiempaa suurempi ennakoimattomuus, raakuus ja uhrien valikoituminen sattumanvaraisesti. En kuitenkaan ymmärrä, miten näihin seikkoihin voisi väkivallaton lastenkasvatus olla syynä.

Pahinta tässä esiin tuomassani harhassa on, että raaistuneen ja sattumanvaraistuneen nuorisoväkivallan todelliset syyt uhkaavat jäävät käsittelemättä tämän väkivaltakasvatushuttu –keskustelun alle. Nykyajan nuoren tappajan ja pahoinpitelijän taustalta ei nimittäin löydy ymmärtävä ja tilaa antava perhe. Yllättääkö ketään, että heidän taustaltaan löytyy päihdehuuruinen ja väkivaltainen lapsuus, hajonneita perheitä, huostaanottoja, yhteiskunnallista ja taloudellista huono-osaisuutta, mielenterveysongelmia ja kouluvaikeuksia?

Kysyn vielä kerran. Miten edellä kuvatun kaltaisiin perheolosuhteisiin sopii ajatus, että fyysisellä kurituksella olisi lopputulos ollut parempi?

Tämän blogin asiatiedot perustuvat oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan Martti Lehden artikkeliin ”Nuorten henkirikollisuus on Suomessa harvinaista”. Artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan täältä.

http://www.haaste.om.fi/text/Etusivu/Juttuarkistoaiheittain/Vakivalta/1205254004836

Kyllä ennen vanhaan oli asiat paremmin osa 1. ”Lapsiorjien huutokaupat Suomessa”

Ihmisen mieli tuntuu aina halajavan lapsuutensa aikoihin tai vieläkin kauemmas. Silloin oli maailma mallillaan verrattuna nykyajan moraalittomaan elämänmenoon. Tyypillistä on, että Eldorado ei sijaitse jossain paikassa, vaan se löytyy aina n. 50-100 vuotta sitten.

Suomessa järjestettiin yleisesti, aina 1930-luvulle asti, niin sanottujen huutolaislasten huutokauppoja. Viimeinen tiedetty huutokauppa oli niinkin myöhään kuin 1950-luvulla. Huutolaislapset olivat lapsia, joilta oli toinen tai molemmat vanhemmat kuolleet. He saattoivat olla myös avion ulkopuolella syntyneitä lehtolapsia, vammaisia tai mielisairaita. Yhteistä heille oli, että kunta joutui ottamaan heidän huoltamisensa kontolleen.

Kunnat järjestivät markkinoita ja huutokauppoja, joissa huutolaislapsia sai ostaa vuodeksi kerrallaan. Käytännössä heidät ostettiin raskaisiin töihin orjiksi. Lapsen sai käyttöönsä käänteisellä huutokaupalla. Kunnat maksoivat edelleen lasten ylläpidosta, mutta ostavat tekivät tarjouksia siitä, miten vähän kunnan pitäisi avustusta maksaa. Pienintä tukea kunnalta haluava sai orjan itselleen vuodeksi.

Huutolaislapset ovat vanhemmiten kertoneet, miten nöyryyttävä huutokauppa oli. Työ oli kovaa ja kohtelu saattoi olla ala-arvoista. Lehto-lapset saivat kuulla olevansa äpäriä tai huorinpentuja. Irvokkuuden huipentumaksi huutolaislasten huutokaupat pidettiin tyypillisesti viattomien lasten –päivän aikoihin. Tämä saatanallinen halveksunta on aika kaukana Suomi-filmien Elovena-neidoista ja kirveellä veistetyn näköisistä renttukulkureista.

Kyllä Suomi vain oli hieno paikka elää 80 vuotta sitten.

Mihin itsenäisyyttämme käytetään?

Itsenäisyyspäivän kunniaksi on tarpeen lyhyesti palata vuoteen 1917 ja tapahtumiin, jotka johtivat Suomen itsenäistymiseen Venäjästä. Kokemukseni perusteella ns. tavallisella kansalaisella on sangen erikoisia käsityksiä niistä tapahtumista. Onpa 1918 sisällissotaa kutsuttu valkoisten propagandassa ”vapaussodaksi”.

Venäjän vallankumouksen ja keisarivallan kaatumisen jälkeen Suomessa ajateltiin, että aika voisi olla kypsä Venäjästä irti pääsemiseen. Suomen poliittisessa kentässä itsenäisyysjulistusta ehdottivat sosiaalidemokraatit eli vasen puoli. Porvaristo ja oikeisto vastustivat itsenäisyyttä, koska se ei halunnut neuvotella Venäjällä vallassa olevien Bolsevikkien kanssa. Se halusi tunnustuksen itsenäisyydelle lännestä.

Vuoden 1917 alkupuolella Venäjän väliaikainen hallitus suhtautui kielteisesti Suomen itsenäistymiseen, koska halusi, että heidän oma perustuslain muodostamiseen tähtäävä kokous alkaisi. Myöhemmin saman vuoden aikana porvarillinen puoli käänsi kelkkansa Suomen itsenäistymisen suhteen sillä ehdolla, että tunnustus haetaan lännestä. Porvarien kanta voitti eduskunnassa, mutta läntiset vallat eivät halunneet astua Venäjän varpaille tässä asiassa ja pidättyivät tunnustamasta Suomea.

Joulukuussa Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden Leninin johdolla. Näin ollen sisällissodassa oli kyse Suomen sisäisestä valtataistelusta, vaikka punaiset saivat pyrkimyksiinsä sotilaallista tukea Venäjältä. Huomionarvoista on myös, että valkoisella Suomella oli vielä 1918 sodan aikana aikeena tehdä Suomesta Monarkia. He olisivat halunneet raahata Saksasta Hessenin prinssin kuninkaaksi.

Tiivistetysti: Suomi ei saanut itsenäisyyttään sotimalla, mutta säilytti sen 20 vuotta myöhemmin sodalla.

Se historiasta. Satuin eilen kuulemaan televisiosta lyhyen pätkän, jossa tutkija puhui Suomen itsenäisyyden kulttisymboleista ja siitä, miten tietyt ryhmät ovat omineet itselleen. Toisin sanoen he haluavat sanoa, että heidän isänmaallisuutensa on sitä oikeaa. Näitä ryhmiä ovat äärioikeisto, erilaiset rasistiset piirit ja niihin tukeutuva poliittinen eliitti, lähinnä perussuomalaiset. Minulle on aika selvää, että itsenäisyys on heille ensisijaisesti keppihevonen, jolla he edistävät vihan ja katkeruuden evankeliumiaan tai valtapyrkimyksiään.

Tänään tulee mietittyä omaa isänmaallisuuttaan. Olen kokenut sen vieraaksi johtuen juuri militarismista, uhosta ja latentista väkivallasta. Myös kaikki lippujen ja viirien heiluttelu sekä isänmaallisuudeksi verhotut teatteriesitykset ovat minulle vieraita. Minulle isänmaallisuus on kriittisyyttä ja rakkautta maahan, vaikka ei useinkaan kulttuuriimme tai kanssaihmisiin.

Lutherista ja väkivallasta

Tässä jälleen yksi blogikirjoitus Kotimaa24:ään menevää tekstiä. Suurin osa tekstistä on ymmärrettävissä itsenäisesti ilman tietoa keskustelusta, johon siinä viitataan. Keskustelu koskee 1500-luvulla käytyjä Talonpoikaissotaa ja Münsterin kapinaa. Näissä kähinöissä tapahtuneeseen kidutukseen ja surmaamiseen Luther antoi siunauksensa sekä myöhemmin aktiivisen kannustuksen. Suuruusluokasta kertoo, että esim. Talonpoikaissodassa teloitettiin arviolta 100000 kapinallista talonpoikaa.

Keskustelu Lutherin suhteesta väkivaltaan on ollut minulle henkilökohtaisesti Kotimaa24 –sivuston viikonlopun parasta antia. Ajattelin, että on vielä paikallaan palata siihen hahmottelemalla yleisiä huomioita ja osoittamalla joitain keskustelun virheitä.

Mainitussa Luther-keskustelussa oli pohjimmiltaan kyse henkilökulttiin kohdistuvasta hyökkäyksestä. Tyypillistä tällaisille vuoropuheluille on, että siinä toiselle osapuolelle riittää totuus ja historialliset faktat, ja toisen osapuolen tehtäväksi jää yrittää niiden häivyttämistä erilaisilla retorisilla ja yksilöpsykologisilla keinoilla. Usein nimenomaan henkilökultin vastustajat käyttävät ensin mainittuja, eli totuutta ja historiallisia faktoja keinoinaan. Tämä johtuu nähdäkseni siitä, että henkilökultti on sisäisesti sairastunut tapa ymmärtää historiaa eikä kultin jäsenillä ole enää pääsyä faktoihin. Tämä ei tarkoita, että hyökkäävän osapuolen faktat olisivat aina oikein, vaan että puolustaja joutuu muokkaamaan faktoista tarinoita.

Kritiikin kohteena on siis henkilökultti nykyään, eikä tietyt tapahtumat historian aikajanassa. Tässä on vastaus niille, jotka ihmettelevät, miksi 500 vuoden takaiset tapahtumat kuumentavat tunteita. Sille on toinenkin syy, miksi vanhojen tapahtumien muisteleminen on meille elintärkeää, mutta siihen palaan myöhemmin.

Seuraavassa on muutama oleellisin keino, joita löytyy Puolustanpa Lutheria –temppusäkistä, ja yleisemminkin. Lista ei ole kattava.

Vähättely: Vähätellään syytöstä joko itse tapahtuman vähättelyllä tai puolustettavan osallistumisasteen pienentämisellä. Haetaan puolustettavalle jokin etäännyttävä tekosyy tai etsitään pakottava olosuhde.

Kiillotus: Pudistellaan syytökset pois merkityksettöminä tai ”sellaista oli elämä siihen aikaan” –tyyppisillä perusteluilla. Tavallaan pyyhitään lika ja pölyt kulttipatsaasta ja kiillotetaan se uudelleen. Korostetaan merkkimiehen positiivisia puolia ja saavutuksia. Noukitaan hyvä ja unohdetaan paha.

Vastahyökkäys: Hyökätään kritiikin esittäjää vastaan kyseenalaistamalla hänet henkilönä, hänen motiivinsa tai hänen esittämänsä faktojen lähde. Nämä ovat kaikki virheargumentaation muotoja. Lähdekritiikki on tärkeä asia, mutta ainoa seikka, joka saisi olla aluksi olla huomion keskipisteenä, on väitteen totuudenmukaisuus. Väitteestä pitää myös erottaa faktat ja johtopäätökset. Joissain tapauksissa lähteiden vähyys tekee faktasisällön todenmukaisuuden arvioimisen vaikeaksi.

Keskustelussa otettiin esille Lutherin kiivas ja melkoisen hurmeisiin visioihin yltävä anti-semitismi. Luther taidettiin mainita jopa jonkinlaisensa proto-natsina. On totta, että Hitlerille ja natseille Luther oli mieluisin teologi, ja ilmeisesti Kristalliyön väkivalta-aalto ajoitettiin tarkoituksella Lutherin syntymäpäivään. Luther ja Hitler jakoivat yhden yhteisen vihollisen, mutta muuten väitettä on vaikea hyväksyä. Luther ei ollut ensimmäinen anti-semitisti eikä Hitler viimeinen. Natsismi olisi toteutunut joka tapauksessa täysin riippumatta Lutherista tai hänen mielipiteistään. 

Yhdessä asiassa ko. Luther-keskustelu oli varsin rajoittunutta. Siinä ei taidettu ottaa (jos oikein muistan) lainkaan huomioon taloudellista aspektia. Talonpoikaissodan ja myöhemmin Munsterin tapahtumien syyt olivat taloudelliset. Ruhtinaat ja maanomistajat ottivat omansa takaisin ja tuhosivat uhan, joka halusi muun muassa yleisiä ja laajempia maankäyttöoikeuksia (metsästys, kalastus jne.) ja esim. maaorjuuden lakkauttamista. Toisin sanoen siinä maallinen valta ja taloudelliset intressit murskasivat uskonnollisista lähtökohdista syntyneen uudistushalun. Luther valitsi vallan ja voiman. Luther oli ruhtinaiden mielestä ollut luomassa asenneilmapiiriä, joka sai aikaan talonpoikaissodan, joten hänen täytyi valita puolensa. Minulla on hyvä käsitys siitä, mitä hän ajatteli rahasta ja millaisia köyhiä ja heikkoja hyödyttäviä uudistuksia hän halusi toteuttaa. Tiedän myös, että esivalta-ajattelu oli hänelle tärkeä. Minun on vaikea hyväksyä hänen päätöstään, vaikka en usko, että hänellä olisi ollut reaalisia mahdollisuuksia estää verilöylyjä. Valitsiko hän esivallan? Vai lyöttäytyikö hän opportunistisesti sille puolelle, jonka parhaiten katsoi voivan auttaa hänen muita suunnitelmiaan?

Olisiko niin, että kun uskonnolliset prinsiipit joutuvat sisäisesti ristiriitaan, niin valinta tehdään kuitenkin yksilön oman arvomaailman pohjalta? Jos näin olisi, niin silloin uskonnon merkitys arvovalinnoissa rajautuisi oleellisesti vain ehdotusten ja ristiriitaisten premissien muodostamiseen. Niillä ei olisi normatiivista sisältöä edes uskovalle itselleen. Tästä alkavan ajatteluketjun voi viedä vieläkin pidemmälle, mutta sitä täytyy kypsytellä lisää

Kirkko sisällissodassa vuonna 1918 osa 2

Keskustelu aiheesta jatkuu. Tässä viimeisin postaus heille, joita kiinnostaa.

Palaisin vielä tuohon kysymykseen kirkon äänestä ja siitä, miten monitahoinen tai yhtenäinen se oli. Arkkipiispa Johanssonin lisäksi piispa O.J.Colliander (myös ankara beckiläinen) suhtautui äärimmäisen kielteisesti sosialisteihin. Mainitsemani vaatimukset teloituksista ja pakkotyöhön passittamista olivatkin juuri Collianderin ääneen esittämiä ajatuksia (Huhta 2009 s.32-33). Sodan aikana Colliander työskenteli aktiivisesti valkoisen suomen puolesta ja yritti saada Mannerheimin omaksumaan hänen oman näkemyksensä sisällissodan uskonnollisesta luonteesta. Colliander vaati myös, että sisällissodan voittamisen jälkeen sotatoimia oli jatkettava ”hyökkäys- ja valloitussotana” Venäjää vastaan, kunnes Suur-Suomen luonnollinen itä-raja olisi saavutettu (Huhta 2009 s.32).  

Marraskuun 1917 yleislakon levottomuuksien huolestuttamana Oulun piispa Koskimies halusi, että piispat ja arkkipiispa yhdessä laatisivat paimenkirjeen, jossa kehotettaisiin sovintoon ja ongelmien rauhanomaiseen ratkaisuun. Koskimiehen laatima tekstipohja oli osoitettu yhteiskunnan omistavalle luokalle ja poliittiselle eliitille. Johansson ja Colliander tyrmäsivät ehdotuksen, ja Porvoon piispa Råberg piti sitä kirkkolain vastaisena ja vaarallisena politikointina. Johansson ei halunnut, että sovintoa tarjottaisiin sosialisteille, ”murhaajille ja pilkkaajille”. Collianderin mielestä Koskimiehen ehdotus oli vain ”epäraamatullinen fraasi”, jolla osoitetaan rakkautta jumalan valtakunnan vihollisille (Huhta 2009 s.30). Emme tietenkään voi tietää, mikä vaikutus tämän kaltaisella kannanotolla olisi ollut, mutta itse uskon, että tuossa yhteiskunnallisessa tilanteessa, loppuvuodesta 1917, sisällissota oli jo vääjäämätön.

Colliander muodosti toisen ääripään kirkossa ja toisen ääripään taas mainitut ns. punikkipapit. Suurin osa oli tietysti jotain siltä väliltä. Yksittäisissä tilanteissa papit toimivat varmaankin omantuntonsa mukaan. Ilkka Huhta kirjoittaa näin: ”Aiemman tutkimuksen pohjalta siis tiedetään, että arkipiispan tavoin hänen virkaveljensä ja suuri osa papistoa antoivat joko näkyvästi tai hiljaisesti tukensa valkoisen Suomen tavoitteille (Huhta 2009 s.10). Tämä uusin tutkimus loiventaa sitä näkemystä aavistuksen mm. naisseurakuntalaisen näkökulman kautta. Suurin osa kirkkokansasta oli naisia, ja aiemmassa tutkimuksessa on ilmeisesti tehty yksinkertaistuksia siitä, että kirkossa käyvät naiset olisivat olleet yksistään valkoisia.

Beckiläisyyteen Suomessa täytyy tutustua paremmin. Yllä mainitsemani lainaus ”epäraamatullisesta fraasista” on hyvä aloituspiste. Miten he ovat selittäneet pois Jeesuksen väkivallattomuuden ja opetukset? Millä perusteilla ankarasti raamattuun perustuva oppi valikoi vain tietyt raamatun kohdat kivijalakseen?

Sisällissodan ajan naisten ja kirkon suhteeseen pitää palata joskus myöhemmin tarkemmin. Luin kuvauksen mielenkiintoisesta nelikentästä, joka on rakennettavissa tuon ajan naiskuvasta. Ylimpänä ja ”parhaimpina” ovat siveelliset naiset. Toisena arvoasteikossa tulevat siveelliset miehet. Toisena he ovat sen takia, että miehet ovat luonnostaan vaikutusalttiimpia houkutuksille ja lankeamiselle. Kolmantena ovat langenneet miehet, jotka on saatu houkuteltua epäsiveellisyyteen. Viimeisen ja halveksitumman ryhmän muodostavat epäsiveelliset naiset. Heidät samaistettiin implisiittisesti tiettyyn yhteiskuntaluokkaan eli työläisväestöön. Tässähän on mielenkiintoinen jako niin sanotusti pyhimyksiin ja toisaalta prostituoituihin jos kärjistetään. Välimallin naisia ei olisi. Onko sellaista ajattelua vieläkin kirkon piirissä, vaikka sitä ei kukaan uskalla ääneen sanoa? Muissa uskonnoissa miesten ”vastuuvapauden” huomaa helposti. Toisin sanoen, jos mies saa seksuaalisia ajatuksia naisen paljaasta olkapäästä tms., se on vika naisen siveettömässä pukeutumisessa.    

Kirkko sisällissodassa vuonna 1918

Olen aloittanut blogin pitämisen Kotimaa24-sivustolla osana tutkimustani. Kotimaa24 on sähköinen kirkonmäki. Tässä asiapitoista tekstiä, jota kirjoittelin tänään sinne.


Sisällissodan jälkeisen Suomen yhteiskunnallinen muisti on ollut varsin yksimielinen siitä, mihin Evl.lut. kirkko tuolloin asemoitui. Punaisia sympatiseeraavat ovat pitäneet sitä sortokoneiston osana, ja valkoisten kannattajat taas sankarillisena jumalallisen yhteiskuntajärjestyksen puolustajana. Totuus ei kuitenkaan ollut aivan näin jyrkästi rajautunut. Lukuisia kysymyksiä herää. Pohjaan tiedot vuonna 2009 ilmestyneeseen, Ilkka Huhdan toimittamaan, kirjaan ”Sisällissota 1918 ja kirkko”.

Punaisilla ei ollut sodan aikana varsinaista kirkon tai uskonnon vastaista ohjelmaa. Sodassa taistelivat enemmän yhteiskunnalliset ja sosiaaliset näkemyserot kuin ideologiset tekijät. Toki sodan voit-tamisen jälkeen suunnitelmissa oli kirkon aseman murentaminen, veronkanto-oikeuden poistaminen ja omaisuuden siirtäminen kunnille ilman korvausta. Sodan aikana seurakuntiin ja pappeihin kohdistui väkivallantekoja (mm. pahoinpitelyjä n.35kpl ja pappien surmia 10kpl) sekä kiinteistöjen vahingoittamisia kuten pappiloiden ja kirkkojen ryöstöjä tai polttamisia. Näiden voidaan kuitenkin katsoa johtuneen paikallisesti ja henkilökohtaisesti koetuista vääryyksistä ja kaunoista. Tämän valossa on ymmärrettävää, että paikoitellen uskonnollinen elämä jatkui myös lähes normaalina myös Suomen punaisella puolella.

Kirkon toimet sodassa olivat maltillisempia kuin on ajateltu, mutta kirkon ylin johto oli lähes yksimielinen siitä, että sisällissota johtui pelkästään jumalattomuudesta ja harhaisesta kapinasta esivaltaa vastaan, Esivalta oli luonnollisesti saanut valtuutuksensa jumalalta. Asenteet olivat paikoin erittäin kovia. Punaisten ns. harhaan johdetut rivisotilaat tuli lähettää Saksaan pakkotyöhän loppuelämäkseen. Johto ja agitaattorit sen sijaan piti teloittaa. Erityisen ankarasti suhtauduttiin punaisten puolella aseeseen tarttuneisiin naisiin. Heidät tuli ilman armoa teloittaa. Nämä olivat siis kirkon kantoja. Sovintoa ja anteeksiantoa toivovia kannanottojakin kirkon piiristä tosin kuultiin. Niiden pontimena olivat kuitenkin enemmän armahduksen ja koston hillitsemisen teemat. Niissä haluttiin myös jo pedata sodan jälkeistä aikaa. Haettiin keinoja jälleenrakentamiseen ja yhdessä elämiseen. Oikeudenmukaisuuden vaatimustensa kanssa punaiset olivat varsin yksin.

Esivalta-ajatus pohjautuu varmasti Paavaliin, mutta miten on ymmärrettävä ristiriita Jeesuksen opetusten ja näiden teloitusvaatimusten välillä? Esivalta-ajatteluun sopi hyvin haaveet Suomesta monarkiana ja aikeet hakea Saksasta Suomelle kuningas. Sekin on myös hieman kummastuttavaa, ettei Euroopassa jo satoja vuosia hyväksyttyä ajatusta vallan legitimiteetistä tuotu esiin. Empiirinen legitimiteetti riippuu siitä, hyväksyykö kansa kulloisenkin valtajärjestelmän. Kansalla olisi siis oikeus suistaa valtaapitävä eliitti, jos yhteiskunnalliset olot siihen pakottavat.

Kenties hämmentävintä on, että sisällissodanajan kirkon historian tutkimuksessa on niin vähän käsitelty omaisuutta ja taloudellisia seikkoja. On mielestäni hieman naivia nähdä kirkko ideaalisena eli sellaisena, että sen toimia ja kannanottoja ohjaisi pelkästään uskonnollinen perusta. Kirkko on aina huolehtinut omaisuudestaan mustasukkaisesti (ehkä poislukien aivan alkuajat) ja nähnyt vaivaa et-siäkseen sille oikeutusta. Oman yhteiskunnallisen ja taloudellisen vallan säilyttäminen oli näin ollen yksi merkittävä syy valkoisten puolelle asettumisessa. Kokonaisuutena ajatellen kirkolta ei liiennyt myötätuntoa niille sosiaalisille uudistuksille, joita punaiset ajoivat. Kirkon sosiaalinen sanoma jäi hyvin heikoksi ja kaukaiseksi Jeesuksen ajatuksista. Voihan olla, että käsitykseni siitä, mitä kirkko haluaa olla, on väärä. Eli kirkko on toteuttanut omaa luontoaan onnistuneesti, eikä se edes haluaisi vahvistaa vaikutustaan yllä mainitulla tavalla.

Nykyajan kirkon sosiaalisen sanoman koen niin ikään kovin laimeana. Diakonit tekevät tärkeää työtä, ja ylimmältä johdolta tulee ajoittain kannanottoja joihinkin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Voisiko kirkko tehdä kuitenkin enemmän? Kaipaisin selkeitä kantoja kulutusyhteiskunnan haittoihin kuten työstressiin, masennukseen, psykologisiin ongelmiin, tuloerojen kasvuun yms. Liike-elämän edus-tajat (Eva, Björn Wahlroos) saavat ilman vastakommentteja lyödä heikkoja ja epätoivottuja kansanosia. Ehkä kirkolla olisi tässäkin keskustelussa paikkansa? Tietysti jo ateismin vastustamisen nimissä kirkko asettuu poliittisen kentän oikealle puolelle, ja ehkä sen takia työväestön puolustaminen jää kovin näennäiseksi. Värittääkö kirkon asennetta köyhälistöön enemmän almu-ajattelu kuin oikeu-denmukaisuuden pohdinta? Olenko väärässä tässä?      

Moni varmasti väittää, että kirkon pääasiallinen rooli on puhtaasti uskonnollinen. Riittää, jos se toteuttaa sen hyvin. Kirkon edustajien ei myöskään tarvitse osallistua muuhun keskusteluun kuin siihen, joka koskee opillisia asioita ja raamatun tulkintaa. Itse näen kirkon kuitenkin myös yhteiskunnallisena ja sosiaalisena toimijana. Miten se voisi muuta ollakaan? Näin ollen kirkkoa voidaan arvioida yhtä lailla sen maallisen roolin kautta. Katselen tosin asiaa kirkon ja kristinuskon ulkopuolisena tarkkailijana, mutta ei sen yhteyttä yhteiskuntaan pysty kiistämään.