Suunnitelma blogisarjasta aiheena kristillinen terrorismi ja kristofasismi

Esittelyä blogisarjasta, jonka tulee kirjoittamaan talven aikana K24:n blogiini.

Suunnilleen viikko sitten luin uutisen Yhdysvaltojen Louisianasta. Kolme valkoisiin kaapuihin pukeutunutta miestä oli sytyttänyt nuoren mustan naisen tuleen ja jättänyt tämän auton kylkeen käyntikorttina kirjaimet KKK. Sittemmin nainen on viranomaisten mukaan tunnustanut sytyttäneensä itse itsensä, eikä mitään hyökkäystä ollut tapahtunut. Uutinen jäi kuitenkin mieleeni kytemään ja tuumasin, että täytyypä ottaa selvää, mitä pahamaineiselle Ku Klux Klanille nykyään kuuluu.

Kristillinen terrorismi ja siihen läheisesti liittyvien järjestöjen määrä on dramaattisessa nousussa Yhdysvalloissa. Kristillinen äärioikeisto radikalisoituu, samoin kristofasistiset ideologiat lisäävät kannatustaan. Kirjoitan talven aikana blogisarjan tuosta ilmiöstä. Aloitan tutustumalla KKK:n historiaan ja aatemaailmaan. Myöhempien blogien aiheita tulevat olemaan mm. usein terrorismin taustalla vaikuttavat kaksi fundamentalistikristittyä liikettä: Christian Reconstructionism sekä Christian Identity –liike ja niiden alle muodostuneet järjestöt (Phineas Brotherhood, Oklahoma constitutional militia, Aryan nations, Folk and Faith, Church of Israel, Kingdom Identity Ministries jne.)

Yhdysvaltalaisista terroristijärjestöistä tulen käsittelemään ainakin seuraavia: Army of God, Lambs of Christ, Concerned Christians, Hutaree, Defensive action, Freemen Community, Christian militia groups sekä The Covenant, The Sword and The Arm of the Lord –järjestön. Aborttiklinikoita ja lääkäreitä vastaan tehdyt pommi-iskut ja murhat saanevat oman bloginsa, samoin kuin Timothy McVeigh ja Oklahoman pommi-isku.

Osataan sitä toki muuallakin maailmalla. Pohjois-Irlannissa on ollut myös uskonnollista terrorismia, Ugandassa Lord’s Resistance army, Romaniassa Iron Guard sekä Lacaeri –järjestöt. Intiassa toimii kristillisiä terroristijärjestöjä (esim. National liberation front of Tibura), jotka ovat syyllistyneet salamurhiin, pommi-iskuihin, joukkoraiskauksiin ja väkivaltaiseen lähetystyöhön. Norjan Breivikin voidaan perustellusti sanoa olleen kristillinen terroristi. Sariinihyökkäyksen Tokion metroon tehneen Aum Shirikyo –kultti on semi-kristillinen. Näistä tulen niin ikään kirjoittamaan.

Väkivallan, uskonnollisen väkivallan ja terrorismin rajatapauksista ajattelin käydä läpi mm. Ruandan sekä suomalaisittain kiinnostavan Kautokeinon hurmosliikkeen. Näiden tarkastelu uskonnollisen terrorismin kontekstissa tullee olemaan mielenkiintoista.

Välipaloiksi olen suunnitellut tutustumista äiti Teresan pimeään puoleen sekä ainakin Jonestownin tragediaan. Näillä siis mennään. 

Nunnat pahoilla teillä

Vesikidutusta, ruuatta ja juomatta pitämistä, nöyryytystä, lyömistä ja potkimista, raiskauksia, seksuaalista hyväksikäyttöä ja tuhansia uhreja. Onko kyse Abu Ghraibin vankilasta Irakissa vai CIA:n kuulustelutekniikoista terrorismista epäiltyjä varten? Ei, vaan kyse on sveitsiläisten katolisten sisäoppilaitosten arjesta 1930-luvulta aina 1970-luvulle.

Sveitsissä on valmistunut tutkimus, jossa on perehdytty perusteellisesti sikäläisten katolisten sisäoppilaitosten väkivaltaiseen toimintakulttuuriin ja niissä tapahtuneisiin seksuaalisiin hyväksikäyttöihin. Tutkittavia kouluja oli toistakymmentä ja uhrien määrät lasketaan tuhansissa.

Sisäoppilaitosten arkea ohjaavat nunnat pitivät kovaa ”kuria”. Lapsia pidettiin nälässä ja heitä kiellettiin juomasta. Jos lapsi janoissaan, ja kielloista huolimatta, hörppäsi hanasta vettä, hänen päänsä saatettiin lyödä rajusti hanaa vasten. Liialliseen äänekkyyteen, yökasteluun yms. syyllistyneitä pieniä lapsia rangaistiin vesikidutuksella, ts. pitämällä toistuvasti lapsen päätä veden alla. Nunnat löivät ja potkivat lapsia kasvoihin ja vartaloon.

Teini-ikäisiä poikia ja tyttöjä raiskattiin ja käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Tekijöinä oli niin papiston edustajia kuin nunniakin.

Osa hyväksikäytöistä on ollut tiedossa jo aiemmin, ja katolinen kirkko on pyytänyt niitä anteeksi 2008. Nyt valmistunut raportti paljastaa kuitenkin toiminnan koko karmean laajuuden. Ennen vuoden 1960 loppua tapahtuneet rikokset ovat vanhentuneet ja useimmat tekijät ovat jo kuolleet, joten uhrit eivät pääse näkemään oikeuden toteutumista. Tutkimusta johtanut Luzernin yliopiston professori Markus Furrer kertoo kuitenkin, miten tärkeää haastatelluille uhreille oli, että heidät nyt viimein otetaan todesta.

Tekoihin syyllistyneitä on ollut paljon, mutta kuinka paljon on ollutkaan heitä, jotka ovat nähneet ja tienneet, mutta eivät ole tehneet mitään auttaakseen?

http://www.rawstory.com/rs/2012/10/08/catholic-boarding-school-torture-on-thousands-of-children-uncovered-in-switzerland/

http://www.hs.fi/ulkomaat/Hyv%C3%A4ksik%C3%A4ytt%C3%B6+luultua+laajempaa+Sveitsin+katolisissa+kouluissa/a1305604285827

Kevyt ruumiinavaus profetioista, lopunajoista ja omahyväisyydestä

Spekulaatiot lopunajoista, vainoista ja ”oikeellisuuden” vastustuksesta näyttävät nousevan aika ajoin keskusteluiden pintavesiin. Tämä maailmanlopun evankeliumi on keskeinen Kristinuskoa konstituoiva, ja sitä kantava, rakenne, mutta se usein pysyy näkymättömissä. Siitä syystä siihen täytyy tarttua silloin, kun eufemismien sumuverho hälvenee ja näemme ns. suoraan luuhun. En tarkoita tätä tekstiä vastaukseksi kenellekään tai mihinkään. Kunhan vain jäsennän asiaa itselleni kirjoittamisen kautta.

Väitteet lopunaikojen lähestymisestä, sikäli kuin sen merkkinä pidetään uskontoon kohdistetun vastustuksen tai kristittyihin kohdistuvan väkivallan, ovat osaksi kuvittelua, osaksi liioittelua ja osaksi (ilmeisesti) historiallista tietämättömyyttä. En tarkoita, ettei väkivaltaa olisi. Tarkoitan sitä, että tilanne ei ole pahentunut siten, jotta erilaisille lopunaikojen profetioille olisi katetta.  Pintapuolinenkin katsaus edeltäneen n. 2000 vuoden historiaan kertoo karusti tämän.

Näyttää siltä, ja se usein ilmaistaan myös suoraan, että lopunaikojen pikaisessa tulemisessa on kyse enemmän toiveesta kuin pelosta. Tämä antaa oivan lähtökohdan ensimmäiselle selitysmallille, jonka olen nimennyt ns. marttyyrisyndroomaksi. Kirjoitin samasta aiheesta viime helmikuussa. Marttyyrisyndrooman näen olevan eräänlaista omahyväisyyttä, mutta jossa yksilön ja toisten, ts. maailman, suhde on käänteinen. Omahyväinen ihminen tekee asioita ja näyttäytyy maailmalle saadakseen osakseen ihailua, ja hän vaatii sitä muilta. Marttyyrisyndroomaan ”sairastuneelle” on tärkeää, että maailma on häntä vastaan, vaikka konflikti onkin usein yksilön omaa keksintöä ja kuvitelmaa. Sillä millainen suhde maailmaan on, ei oikeastaan ole edes faktisesti merkitystä. Normaalit ”toisten” reaktiot ja se, miten he puolustavat omaa tilaansa, nähdään hyökkäyksinä joko henkilökohtaisesti tai viiteryhmää vastaan.

Toinen selitysmalli sille, miksi lopunaikoja nähdään joka kulman takana, laajentaa edellisen perspektiiviä. Järjestäytyneen uskonnon merkityksen vähenemisellä ja siitä seuranneella uskonnollisen vallan vähenemisellä (tarkoitan nyt lähinnä länsimaista kulttuuripiiriä) on ollut luonnollisesti vaikutuksensa siihen painoarvoon, mikä kirkolla tai uskovalla ihmisellä on. Jalustalta putoaminen tekee kipeää omanarvontunnolle.

 Se mikä on normaalia inhimillistä taipumusta kohti tasaveroisuutta, nähdään joidenkin uskonnollisten silmien läpi hyökkäyksenä, vaikka kyse on siis enemmänkin halusta nousta itse samalle tasolle. Sivumennen sanoen, siinä monella uskovalla onkin paljon parantamisen varaa, hyväksyvätkö he ei-uskovan viereensä seisomaan. Koska järjestäytyneellä uskonnolla ei enää ole sellaista poliittista valtaa, jolla se voisi itse sanella sosiaaliset hierarkiat, niin sen täytyy hyväksyä se tosiasia, että marginalisoituminen uhkaa, ellei asenne muutu. Kirkko ja moni uskonnolliseen viiteryhmään kuuluva onkin jo oikealla tiellä. Lopunaikojen manaajat sen sijaan eivät vielä ole kyenneet hyväksymään tätä tosiasiaa. Uskonnollisen ja ei-uskonnollisen välinen suhde muuttuu, mutta se muuttuu kohti parempaa tasapainoa, ellei uskonnollinen lukittaudu omaan kuviteltuun paremmuuteensa. Muutos nimittäin näyttää olevan subjektiivisesti ja suhteellisesti monelle ahdistavaa, kun se objektiivisesti ja absoluuttisesti johtaa parempaan. Eskatologia on suurelta osin eskapismia.

Edelliseen täytyy vielä jatkaa sen verran, että olen huomannut paljon puhuvan eron lopunaikojen puolestapuhujien ja muiden välillä. Edellisille näyttäisi suhde maailmaan määrittyvän negatiivisesti. Tarkoitan sitä, että heille yksilön ja maailman suhde määrittyy sen kautta, miten maailma kohtelee heitä ja miten se rajoittaa heitä sen sijaan, että se määrittyisi sen kautta, miten he kohtelevat maailmaa ja miten he toimivat siinä.

Mainitsin edellä, että lopunaikoja nähtävästi pikemminkin odotetaan kuin pelätään. Syy lienee lupaus palkinnosta, mikä odottaa tuonpuoleisessa. Pohjavire on kuitenkin paljon synkempi. Lopunaikojen marttyyrius, aikojen ja kohtelun koventuminen jne. tuovat uskovan lähemmäs Jeesusta ja hänen ristinkuolemaansa. Olisikin tarpeen rehellisesti ja ankarasti tarkastella kristityn suhdetta toisaalta ristinkuolemaan ja toisaalta ylösnousemukseen. Jos siinä päästäisiin vastoin odotuksia johonkin rehelliseen lopputulokseen, niin se (lopputulos) voisi olla pysäyttävä. Ei siitä kuitenkaan nyt enempää.   

Lopunaikojen profeetat menevät joskus niin pitkälle, että he aivan kuin hurmiossa ilmaisevat haaveilevansa, kuinka taivaalliset sotajoukot laskeutuvat alas kylvämään kuria ja väkivaltaa, mutta samanlaisia ajatuksia saattaa nähdä myös mitä lempeimpien ihmisten kirjoituksissa. Minäkin olen muutamaan otteeseen todistanut näitä toiveita. Maailmanlopun ennustamisessa onkin aimo annos kostonhalua mukana. Mitä sitten halutaan kostaa? Vastaus löytynee niissä sosiaalisen hierarkian ja voimasuhteiden muutoksissa, joista kirjoitin edellä. Luulen kuitenkin, että se ei ole koko totuus.

”Viimeisten aikojen” retoriikka kuuluu olennaisesti kristilliseen diskurssiin, eikä vähiten siitä syystä, että se sijoittuu saman latentin ylärakenteen alle, johon ovat kuuluneet niin ristiretket, noitavainot kuin inkvisition kidutukset vain pari mainitakseni. Vai mistä muusta on kyse, jos toivotaan (käytännössä), että maailma hukkuisi tuleen ja vereen? Tästä syystä joskus näyttää siltä, että uskonnollisen väkivallan vähyys (länsimaissa) johtuu pelkästään uskonnollisen yhteisön, laajasti ymmärrettynä, vallan vähyydestä.

Toki muitakin syitä maailmanloppu-retoriikkaan on olemassa, jotka eivät olleet nyt käsittelyssä. Mainittakoon vaikka tapa, jolla sitä käytetään erilaisissa lahkonomaisissa yhteisöissä sisäisen vallan vahvistamistarkoituksessa. Lahkon minäkuva määrittyykin usein myös negatiivisesti eli sen kautta, miten ympäristö suhtautuu lahkoon.

En pyrkinyt mihinkään ”lopulliseen totuuteen”. Kuvaamani selitysmallit voivat myös esiintyä niin vierekkäin kuin päällekkäinkin. Mielelläni lukisin lukijoiden omia ajatuksia asiaan liittyen.

Kyllä ennen vanhaan olivat asiat Suomessa paremmin osa 2: Väkivalta, väkivaltarikollisuus, hyvä kasvatus

Aina kun tapahtuu uutiskynnyksen ylittävä, jollain tapaa poikkeuksellinen, väkivallanteko, on yleistä, että silloin alkaa häpeilemätön uhrien haudoilla tanssiminen. Tämä on valitettavaa, monilta osin vastenmielistä ja arvostelukyvytöntä, mutta niin inhimillistä. Tapahtumaan vedetään mitä kummallisimpia yhteyksiä ja syy-seuraus –suhteita omien mieltymysten mukaan.

Yksi suosikkiteoria on se, että nykyajan ns. vapaa kasvatus johtaisi lisääntyneeseen väkivaltaan. Usein kritisoija ei itsekään tunnu tietävän, mitä hän tarkalleen ottaen kritisoi, mutta sen sijaan siitä on varmuus, miten asioiden pitäisi kasvatuksessa olla. Se viisasten kivi on autoritaarinen kuri sekä fyysinen kuritus, ts. väkivalta lasten kasvatuksen välineenä. Kyseinen kasvatustapa oli tavallinen ennen vanhaan. Asenteet ja lopulta lainsäädäntö alkoivat muuttua vasta 1900-luvun loppupuolella.

Kyseisen logiikan mukaan väkivaltaa, väkivaltarikollisuutta, ja erityisesti nuorisoväkivaltaa, olisi pitänyt olla 1900-luvun alkupuolella vähemmän kuin nykyään. Huomattakoon, että nyt puhun väkivallan määrästä, en siitä, miten väkivalta tehdään. Tuntuu siltä, että jotkut ajattelevat, että nykyisin tapetut ihmiset ovat ”väärin tai moitittavalla” tavalla tapettuja. kun taas vanhoina hyvinä aikoina ihmisiä hakattiin ja tapettiin ”oikealla” tavalla.

Aluksi minun täytyy ilmaista huvittuneisuuttani, vaikka vakavasta asiasta on kyse. Nimittäin ajatus, että jos perheessä on väkivaltaa enemmän, niin kaiken kaikkiaan väkivaltaa on vähemmän, on melko eriskummallinen. Ikään kuin kotona tapahtuvaa väkivaltaa ei pitäisi ottaa kokonaismäärässä huomioon. Mutta sitten asiaan.

1900-luvun alusta lähtien tähän päivään, vuosina 1905-1950 tehtiin määrällisesti eniten nuorison väkivaltarikoksia. Sen jälkeen määrä on tasaisesti laskenut, vaikka piikkejä on ollut liittyen yhteiskunnan taloudellisiin vaihteluihin. Toisin kuin voisi kuvitella (kuten minäkin luulin), väkivallan määrän voimakkaat kasvut ovat liittyneen talouden kasvukausiin ja toisaalta talouden laskukausina väkivallan määrät ovat voimakkaasti laskeneet.

Samalla kun nuorisoväkivallan määrä on laskenut radikaalisti, on sen luonne muuttunut. Ennen vanhaan väkivalta oli ns. normaalinuorten juttu, ja oli osa nuorten miesten vapaa-ajan viettoa. Sittemmin nuorten suhtautuminen väkivaltaan on muuttunut kielteisemmäksi, ja väkivalta keskittyy yhä enemmän pienemmän ja rajatumman joukon tekosiksi. Tyypillistä tälle joukolle on päihteiden väärinkäyttö, syrjäytyneisyys sekä se, että perhepiiristä on saatu mallia väkivaltaiseen käyttäytymiseen.  Nykyisin nuorison tekemän vakavan väkivallan ominaispiirteitä ovat mm. sen aiempaa suurempi ennakoimattomuus, raakuus ja uhrien valikoituminen sattumanvaraisesti. En kuitenkaan ymmärrä, miten näihin seikkoihin voisi väkivallaton lastenkasvatus olla syynä.

Pahinta tässä esiin tuomassani harhassa on, että raaistuneen ja sattumanvaraistuneen nuorisoväkivallan todelliset syyt uhkaavat jäävät käsittelemättä tämän väkivaltakasvatushuttu –keskustelun alle. Nykyajan nuoren tappajan ja pahoinpitelijän taustalta ei nimittäin löydy ymmärtävä ja tilaa antava perhe. Yllättääkö ketään, että heidän taustaltaan löytyy päihdehuuruinen ja väkivaltainen lapsuus, hajonneita perheitä, huostaanottoja, yhteiskunnallista ja taloudellista huono-osaisuutta, mielenterveysongelmia ja kouluvaikeuksia?

Kysyn vielä kerran. Miten edellä kuvatun kaltaisiin perheolosuhteisiin sopii ajatus, että fyysisellä kurituksella olisi lopputulos ollut parempi?

Tämän blogin asiatiedot perustuvat oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan Martti Lehden artikkeliin ”Nuorten henkirikollisuus on Suomessa harvinaista”. Artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan täältä.

http://www.haaste.om.fi/text/Etusivu/Juttuarkistoaiheittain/Vakivalta/1205254004836

Valomerkki Päivi Räsäselle

En vain voi olla Päivi Räsäsen kanssa mistään samaa mieltä. Luonto ei anna periksi. Ajatus ravintoloiden sulkemisajan aikaistamiseksi kuulostaa hyvältä, ehkä siitäkin syystä, ettei asia minua kosketa mitenkään. En siltikään ole Päivi Räsäsen kanssa samaa mieltä.

Täytyy sanoa, että argumentit ehdotusta vastaan ovat vähintäänkin ontuvia. Ehkä se alkoholin myyntiin vaikuttaa, ja ehkä siitä seuraa kapakoiden sulkemisia ja jonkin verran työttömiä ihmisiä. Mitä sitten? Jos muutoksista olisi yhteiskunnallisia ja kansanterveydellisiä hyötyjä, niin silloin sen voisi toteuttaa.

Toisiko muutos kuitenkaan parannusta niihin ongelmiin, joihin on tarkoitus vaikuttaa? Siirtyisikö ryyppääminen vain jatkoille yksityisasuntoihin, missä väkivalta on paremmin piilossa ja poliisien saapuminen paikalle kestää kauemmin? Aikaistaisivatko juhlivat aikataulujaan vastaavasti siten, he aloittaisivat juomisen ja juhlimisen aiemmin illasta tai iltapäivästä? Asia pitäisi arvioida huolellisesti, ennen kuin ryhdytään toimeen. Tie helvettiin on päällystetty hyvillä tarkoituksilla, kuten sanonta kertoo.

Uskooko joku muuten tosissaan, että Räsänen ajaa tällaista muutosta puhtaista maallisista motiiveista, ts. hänelle hallitusneuvotteluissa annetun maallisen mandaatin puitteissa?

En minä vain voi olla samaa mieltä Päivi Räsäsen kanssa.

Kartanolaisuus - sadistista väkivaltaa, pedofiliaa ja kauniita maalaismaisemia

Kartanolaisuus on yksi suomalaisen uskonnollisen kulttuurin synkimmistä luvuista. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon satakuntalaisilla vainioilla eivät käyskennelleet vaaleat Elovena-tytöt ja komeat kulkurit, vaan hulluus ja itse Saatana. Rauhan ja idyllin tilalla oli seksiorjien asemassa olevia perheitä, pedofiliaa, sadistista väkivaltaa ja liikkeen ulkopuolisten ihmisten uhkailua ja terroria.

Tässä yhteydessä voimme todellakin puhua lahkosta sen oppikirjamaisessa esiintymisessä. Lahkon johto käytti jäseniään niin taloudellisesti kuin seksuaalisesti hyväksi, mutta takana oli samalla aito uskonnollinen vakaumus. Tästä meitä halusi muistuttaa mm. pastori A. Huovila, joka seurasi kartanolaisten elämää pitkään ja läheisesti. Hän tutki ensisijaisesti lahkon oppia, joten sen arki ja väärinkäytökset jäivät hänen tarkasteluissaan sivuosaan tai vähättelyn sävyisiksi. Toisaalta hän itsekin toteaa, että hän ei millään saata kertoa ääneen kaikkia ”iljettävyyksiä”, mille erityisesti nuoret lapset lahkossa alistettiin.

Kartanolaisuuden vahvoja alueita olivat mm. Huittinen, Vampula ja Lavia. Muualta Suomesta kartanolaisuutta löytyi Etelä-Savosta ja Kymenlaaksosta. Jäseniä, lahkon arkea eläviä ihmisiä, heillä oli n. 200. Heidän tilaisuuksiinsa saattoi kuitenkin kokoontua parhaimmillaan yli tuhat ihmistä. Kartanolaisuus hajosi lopullisesti sen perustajien kuolemien myötä, mutta tietojen mukaan kartanolaisia on vielä nykyisinkin kourallinen.

Alma Kartano ja Tilda Reunanen

Liike on saanut nimensä perustajastaan Alma Kartanosta (1885-1953). Alman lapsuuden kodissa oli vahva uskonnollinen ilmapiiri, koska hänen äitinsä kuului ns. rukoilevaisiin. Vahvistamattomien tietojen mukaan Alman äiti kuoli mielisairaana, ja hänen veljensä tiedämme kuolleen mielisairaalassa. Oikeuspsykiatri Hannu Lauerman mukaan tiedot viittaisivat vahvasti siihen, että myös Alma Kartano olisi kärsinyt psyykkisistä häiriöistä, ts. grandioottis-paranoidisesta psykoosista. Nuorena tapahtuneen uskoontulon jälkeen, hän kierteli matkasaarnaajana Karjalassa ja Venäjällä, kunnes opiskeli kiertokoulunopettajaksi. Venäjältä hänen mukaansa tarttui erittäin kielteinen seksuaalietiikka, kun hän vieraili erikoisten uskonnollisten liikkeiden, kuten skoptsien ja hlystien parissa. Kartanon pasifismi ja punaisten kannatus aiheuttivat hänelle ongelmia sisällissodan aikana. Perimätiedon mukaan hän olisi onnekkaasti pelastunut teloitukselta.

Sodan jälkeen, ja opettajan työn jatkuessa, hän tapasi horrossaarnaaja Adam Härkösen, jonka kanssa hän yhdisti voimansa ja aloitti jälleen saarnaamisen. Härkönen alkoi kuitenkin pian pitää Kartanoa ja hänen seuraajikseen liittyneitä liian ”kurittomina”, joten heidän tiensä erosivat. Härkösen kautta Kartano kuitenkin tutustui kartanolaisuuden tulevaan toiseen voimahahmoon, Tilda Reunaseen. Tilda oli vampulalainen kutoja ja pyhäkoulunopettaja, jonka erikoisuutena oli unissasaarnaaminen. ”Välly-Tilda” tapasi maata sängyssään ja profetoida unenkaltaisessa horrostilassa. Adam Härkösen lähtiessä, ”Elias” (Tildan uusi nimi uskoonkääntymisen jälkeen) ja ”Mooses” (Alman uusi nimi) jäivät johtamaan kasvavaa seurakuntaa.

Kartanolainen uskonnollisuus

Kartanolaisuuden opinkappaleista ei ole säilynyt systemaattista tietoa tai kirjallista lähdeaineistoa kovin paljoa. Raamatun he tunnustivat Jumalan sanana, mutta lähes tasaveroisessa arvostuksessa olivat liikkeen johdon puheet. Erityisesti Tilda Reunasen horrosprofetiat olivat suoraa Jumalan sanaan. Raamatusta valikoitiin Vanha testamentti kokonaisuudessa, mutta Uudesta testamentista pelkästään ilmestyskirja. Perusteluna oli, että Uusi testamentti on ”liian syvällinen”. Raamatun 1938 käännös oli ”pirun raamattu” ja jopa syy Talvisodan alkuun. Oikea Raamatun käännös oli vuoden 1776 käännös.

Vaikka Raamattu on suoraan Jumalalta, niin sitä ei kuitenkaan pidä ottaa kirjaimellisesti. Raamattu tuli heidän mielestään tulkita kuvauksena yksilön sielun kehityksestä ja muutoksesta. Myös Jeesus on symboli, eikä historiallinen henkilö. Alma Kartano oli myös ymmärtänyt, että vain Suomen kielellä on mahdollista avata Raamatun kaikkein syvällisimmät merkitykset. Esimerkkinä vaikkapa ”Israel”, jonka Kartano selitti muodostuvat sanoista ”isältä raadeltu” (hengessään nöyrä). Liikkeen ulkopuolisille henkilöille kartanolaisilla oli kuitenkin eri versio opetuksista, Raamatun kirjaimellisempi tulkintatapa.

Kartanolaiset olivat vahvasti maailmanloppua odottava liike. Lopun aikojen ennustettiin tuleva ensiksi 1945 ja sitten 1955, mutta aina Jumala armahti ihmiset antamalla heillä lisäaikaa parannuksen tekemiseen. Liike oli vakavassa ristiriidassa ulkoisen maailman kanssa, jonka he katsoivat olevan läpeensä turmeltunut. Kartanolaisuus pysyi silti luterilaisen kirkon sisällä, vailla he halveksivatkin kirkkoa ja pappeja syvästi. Kaikki papit olivat perkeleestä ja ”helvetin takaseinä oli rakennettu pappien kalloista”. He itse olivat Jeesuksen lopunajan morsiusseurakunta, jonka Jeesus ottaisi omakseen, kun maailmaloppu vihdoin koittaa.

Voimakas kielteinen suhtautuminen seksuaalisuuteen oli kartanolaisille hyvin ominaista. Kaikki seksi oli syntiä, varsinkin avioliitossa tapahtuva seksi oli pahinta mahdollista huoruutta, ”laillistettua huoruutta”. Kaikkia epäiltiin ja syytettiin haureudesta, jopa niinkin nuoret lapset kuin nelivuotiaat, olivat jo haureudella alttiita. Parannuksen keskeinen osa oli oman syntisyyden tunnustaminen etenkin seksuaalisuuden osalta, ja jatkuvat tunnustukset sekä Jumalalle että liikkeen johdolle (julkisesti ja yksityisesti) olivat tärkeitä. Alma Kartanon opetusten mukaan silloinen maailma oli niin Perkeleen vallassa, että jo 4-vuotiaat olivat yhtä tietoisia seksuaalisuudesta kuin parikymppiset nuoren aikuiset.

Äärimmäisen kielteisen seksuaalietiikan rinnalla kulki ajatus ihmisen ruumiista Jumalan temppelinä, jonka alttarin muodostivat ihmisen keskellä olevat sukuelimet. Yksi heidän tärkeimmistä rituaaleistaan oli alttarisiunaus. Alttarisiunauksessa siunattava vietiin alastomana vuoteeseen, jossa Tilda siunasi ja puhdisti siunattavan ”alttarin". Muu seurakunta jatkoi sillä välin rukoilemista viereisessä huoneessa. Siunattavat olivat sekä aikuisia että lapsia, miehiä ja naisia. Tämä rituaali oli tarkoitettu vain oman väen tietoon.

Kartanolaisuus oli myös hyvin kuuluisa lapsisaarnaajistaan. Lapsia vietiin saarnaamaan jopa neljän vuoden iässä, koska Alma Kartano ajatteli heidän lisäävän kiinnostusta liikkeeseen. Tulevilla lapsisaarnaajilla oli oma fyysisen ja henkisen väkivallan värittämä koulutusohjelmansa.

Kartanolaista arkea

Kartanolaiset elivät hyvin askeettisesti ja pukeutuivat tiukan pukukoodin mukaan. Ravinto oli yksinkertaista maalaisruokaa. Lihan syönti oli kielletty, mutta muita eläinkunnan tuotteita sai käyttää. Alkoholi ja tupakka olivat luonnollisesti myös kiellettyjä. Alma Kartano ja Tilda Reunanen tosin ottivat salaisia erivapauksia. He söivät mitä halusivat, etenkin lihaa.

Liikkeen jäsenet elivät yhteisön omistamilla tiloilla, saivat palkakseen ruuan ja asunnon. Ylijäävät tulot ja varallisuus menivät johdolle. Myös liikkeen etäjäsenillä oli velvollisuus lähettää tarvikkeita ja rahaa johdolle. Radiot, kirjat, sanomalehdet yms. yhteydenpitovälineet ulkomaailmaan olivat kiellettyjä, koska kaikki ulkopuolinen oli pilalla ja turmeltunut. Tekniikan kieltäminen ulottui aluksi myös maatalouskoneisiin, mutta sotien jälkeen esim. traktoreita alettiin sallia.

Alma Kartanon pasifismi näkyi kartanolaisuudessa aseiden pidon kieltämisenä. Toisaalta nyrkkejä, ruoskia ja keppejä käytettiin surutta, niin liikkeen sisä- kuin ulkopuolellakin.

Arkea rytmittivät luonnollisesti myös liikkeen sisäiset uskonnolliset kokoukset ja tilaisuudet, jotka kestivät usein aamuun asti. Pitkään jatkuneet polvirukoukset johtivat usein ekstaasiin, jossa ihmiset profetoivat, näkivät näkyjä, huusivat, löivät päätä ja käsiä lattiaan ja seiniin väsymiseen asti.

Sadismi, pedofilia ja lasten kasvatus kartanolaiseen malliin

Lapsien kasvatukseen kuuluivat olennaisena osana jatkuva lyöminen, mielivaltainen piiskaaminen, nälässä pitäminen ja erilaiset rangaistukset. Kartano ja Reunanen tapasivat ottaa lapset perheistään joksikin aikaa itselleen, jotta saisivat oikeanlaisen kasvatuksen kunnolla käyntiin. Raamattua ja saarnoja opetettiin ulkoa, ja jos lapsi ei osannut läksyään, niin raippaa tuli. Tulevista lapsisaarnaajista tuli lihan himo ja huoruus hakata pois. Pieniäkin lapsia epäiltiin haureudesta. Yhden esimerkin mukaan erästä lasta roikotettiin ikkunasta jaloista, kunnes hän tunnusti huoruutensa, ja sitten hänet hakattiin rangaistukseksi. Lapsia saatettiin pitää ajaa pakkaseen, jotta lihanhimo jäähtyisi. Heitä istutettiin jääkylmässä vedessä ja uhattiin kuohitsemisella, elleivät he tunnusta syntisyyttään.

Kartanolaisten johto ajatteli, että ruoskiminen paljastaa salatut rikokset. Jokaista epäiltiin. Nuorta poikaa ruoskittiin tuntikaupalla, jotta hän tunnustaisi syyllistyneensä kuviteltuun eläimeen sekaantumiseen. Hymyillä ei saanut, eikä leikkiä. Toisaalta jos lapsen nähtiin olevan alakuloinen tai surullinen, niin hänelle annettiin selkäsauna rangaistuksesi siitä, että hän oli ”huoruuden sokaisema” ja niin synnin vallassa, ettei pystynyt olemaan pystypäin.

Tilda Reunasen pedofilia ilmeni alttarisiunauksissa, joissa hän suosi nuoria tyttöjä. Päälle satakiloinen Tilda asettui alastomana siunattavan päälle, jolloin siunattava puhdistui haureudesta. Alma Kartano tapasi mennä rituaalinomaisesti saunan lauteille alasti makaamaan ja käskeä lapset lyömään häntä raivokkaasti saunavihdoilla. Toisaalta ihmisen päälle asettumista harjoitettiin yleisesti muutenkin. Niin sanotussa Jumalan kivet –rangaistuksessa joko Alma tai Tilda asettuivat kuria kaipaavan lahkolaisen päälle, jotta hän tuntisi päällään Jumalan vihan painon. Joidenkin tietojen mukaan tällä rangaistuksella olisi aiheutettu pysyviä vammoja lapsille, mutta siitä ei ole varmistusta. Voidaan kuitenkin helposti kuvitella, kuinka tukalaa on pienillä lapsilla ollut maatessaan tuntikausia hyvin kookkaiden Alman tai Tildan alla.

Kartanolaiset käyttivät myös joukkoväkivaltaa. Eräässä tapauksessa kartanolaisen talon pojan ja talossa asuvan nuoren naisen välillä epäiltiin olleen seksuaalista kanssakäymistä. Mies hakattiin joukolla niin pahasti, että hänen liikuntakykynsä heikkeni merkittävästi. Nainen ruoskittiin tajuttomaksi, mutta hänet saatiin rukoilemalla virvoitettua henkiin. Merkittävin sairaudenhoitoväline kartanolaisilla olikin rukoilu. Lääkäriä he eivät halunneet kutsua missään tapauksessa.

Lopun alku

Vuodesta 1935 eteenpäin liike alkoi saada yhä enemmän huomiota ja nimenomaan kielteistä sellaista. Viranomaisten puuttuminen oli vaikeaa, sillä liikkeen jäsenet pitivät rivinsä tiukasti kiinni. Jos joku ulkopuolinen syytti heitä jostain, niin kartanolaiset yksinkertaisesti kumosivat väärillä todistuksilla hänen väitteensä, ja syytökset kääntyivät itseä vastaan. Syyttäjä joutuikin itse syytetyksi jostain tekaistusta rikkeestä. Viranomaisten asettama selvitysmies ei löytänyt liikkeestä moitittavaa, vaikka totesikin, että ruumiillista kuritusta käytetään paljon. Kirkkoa ei juurikaan ollut kiinnostanut tutkia Satakunnassa kantautuneita huhuja. Ilmeisesti papiksi opiskeleva P.E. Norri kirjoitti heistä tutkielman 1930-luvun lopulla, mutta sen sävy oli vain lievästi kriittinen siitäkin huolimatta, että hän nähtävästi oli tietoinen alttarisiunauksista ja fyysisestä väkivallasta. Norri näki kartanolaisuudessa aineksia terveeseen ja siveelliseen hengellisyyteen, jos Alma Kartanon vaikutus vähenisi.

Sanomalehti Lallin julkaisemat kriittiset artikkelisarjat sekä Eino Hosian kirjoittama romaani ”Tulipunaiset ratsastajat” toivat julki lisää epäkohtia. Lopulta kaikki tuli julki. Erään Juha Voimalan avioeroa käsiteltiin oikeudessa. Hän oli hakenut eroa, koska vaimo ja muu perhe oli liittynyt kartanolaisiin. Voimalan puolesta todistamaan tulivat Laitisen sisarukset, jotka viimein kertoivat kaiken, mitä olivat nähneet ja kokeneet eläessään lahkon ytimessä. He olivat joitain vuosia aiemmin paenneet kotoaan polkupyörillä yön selkään, estettyään ensin takaa-ajon puhkomalla muiden pyörien renkaat. Leevi Laitinen on kertonut, kuinka kovasti kauhuissaan he olivat olleet. Heidät oli kasvatettu uskomaan, että kaikkia pakenijoita odottaa kuolema. Jumalan miekka surmaa luopiot puolen kilometrin pakomatkan jälkeen. Jumalan miekka ei kuitenkaan koskaan pudonnut taivaalta.

Alma Kartano kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1953. Kertoman mukaan hänellä oli ruumis täynnä mustia ja märkiviä haavoja. Tilda Reunanen kuoli vuonna 1965 sairaalassa. Eräs häntä katsomassa käynyt vanha kartanolainen mies kertoi, kuinka Tilda oli ennen kuolemaansa vaellellut itkuisena käytävillä hokien, että ”kyllä olen niin montaa ihmistä pettänyt, mutta nyt on liian myöhäistä”

Marttyyri-syndrooma: hetki hengellisen sairauden parissa

Marttyyri-oireyhtymä on erityinen, varmasti harvinainen, uskonnollissävytteinen narsismin ja kateuden muoto. Arkisessa kielenkäytössä sitä käytetään kuvaamaan myös tietynlaisen läheisriippuvuuden muotoa. Muita ilmiöitä kuvaavia sanoja ovat mm. marttyrismi tai marttyristinen. Merriam-Webster sanakirja määrittelee sanan martyristic ” exhibiting qualities that imitate the actions of a true martyr”. Mitä kyseinen käytös voisi pitää sisällään?

1. Kateus

Maailman monessa kolkassa uskonnollinen tai uskonnollisuuteen kohdistuva sorto on valitettavasti arkipäivää. Siihen syyllistyvät ja kohteena ovat monet eri uskontokunnat. Euroopassa asiat ovat kuitenkin tässä mielessä paremmin. Eurooppalainen marttyyri-oireilija tuntee tästä syystä kateutta uskonveljiään ja –siskojaan kohtaan. Miksi minua ei vainota, hän kysyy. Miksi minun uskonnollisuuteni ei ole riittävän hyvää, riittävän kelvollista, että minuakin ahdisteltaisiin? Nämä kysymykset iskevät suoraan hengellisen sydämeen.

On luonnollista, että lievittääkseen näiden kysymysten tuottamaa hengellistä epäilyä ja ahdistusta, marttyristi kehittää ympärilleen ihan omanlaisensa elämän kehikon, jonka sisäpuolelle hän maalaa monet kuvitellut uhat ja vainot. Siellä hän sitten seisoo uljaana, raamattu kädessä ja toinen käsi uhmakkaasti nyrkissä, kestäen kaikki pakanoiden ja kerettiläisten hyökkäykset. Tähän tuntuisi liittyvän myös vastahyökkäyksen fantasiointi. Retoriikka on vallan- , voiman- tai väkivallankäyttöön viittaavaa. Missä määrin raamatullisuuteen perustuva jyrkkyys on oman aggression tuottama reagointitapa?

2. Eskatologinen marttyrismi

Eskatologinen marttyrismi voi olla lähtöisin joko alemmuudentunnosta (sen kompensaatiosta) tai narsismista. Yhteistä näille on kuvitelmat siitä, että juuri he elävät lopunaikoja. Heidän vankkumaton uskonsa ja totuudellisuuden ymmärtäminen kertoo siitä, että juuri heidät on pistetty elämään maailman viimeiset ajat. Sillä viimeiset ajat ovat kovia, ja silloin tarvitaan erityisen erinomaisia uskovia ne kestämään.

He siis tuntevat itsensä sitä paremmiksi, mitä enemmän he näkevät maailman ympärillään rappion täyttämänä ja synnistä kiehuvana. Tavallinen läpi historian jatkunut inhimillisyys vikoineen ja hyveineen näyttäytyy heidän silmissään maailman lopun aikoina. Maailma roikkuu löysässä hirressä, kun uudet sukupolvet eskatologisia marttyyreja vuorollaan julistavat maailmanlopun tulevan. 

3. Oman elämänsä marttyristi

Yksilötason uskonnollisella marttyristille empatian kokeminen on vaikeaa. Hän kokee kyllä myötätuntoa, mutta vain oman viiteryhmänsä jäsenien puolesta, ja siitä syystä, että samaistaa itsensä kuuluvaksi heihin. Hänen myötätuntonsa kohdistuu toisin sanoen häneen itseensä.

Tämä viittaa siihen, että jopa hänen oman viiteryhmänsä ihmiset ovat hänelle välineitä oman narsismin toteuttamiseen. Mitä siis voimme arvioida oman viiteryhmä ulkopuolisten ihmisten merkitsevän hänelle? Vastaus on, että ilman heitä uskonnollinen marttyristi ei tulisi toimeen. Toiset ihmiset ovat hänelle viallisia, maailman tuhoon vieviä syntisiä ja jumalan kieltäjiä. Juuri siksi hän itse voikin olla niin pyhä ja oikeamielinen.

Tämä vuoksi onkin ongelmallista, jos joku haluaa tehdä hänen kanssaan rauhan, ottaa hänet vakavasti ja keskustella hänen lähtökohdistaan käsin. Hän ei pysty suhtautumaan siihen myönteisesti. Hän joko hermostuu entisestään (välitön reaktio) tai hän suhtautuu pilkallisella ”hyvä että sinäkin ymmärsit” - asenteella (harkittu reaktio). Yhdenmukaisuuden vaatimukset viedään niin pitkälle, etteivät ne ole toteutettavissa. Marttyyri voi pysytellä omalla korkealla jalustallaan.