Taivaspaikka-arpajaisten hyvät, pahat ja pelkurit

Kristillinen uskomusjärjestelmä saattaa viiltää syvät rajat perheenjäsenten välille. On heitä, jotka menevät taivaaseen ja on heitä, jotka menevät helvettiin. Tämä näyttää olevan melkoinen tabu, koska juurikaan ei näe puhuttavan siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Konfliktin luulisi olevan erittäin traumaattinen. Jos se ei kuitenkaan sitä ole, niin nousee mielenkiintoisia kysymyksiä. Kuvittelen nyt tämän tekstin tarpeisiin, että taivas ja helvetti olisivat olemassa, ja käyn läpi eri positioita siltä pohjalta. Alkoholistien perheistä sanotaan, että heillä on virtahepo olohuoneessa. Kaikki näkevät sen, mutta kukaan ei pysty sanomaan sitä ääneen. Istuvatko uskovaisen perheen olohuoneessa vastaavasti Perkele ja Jeesus, mutta heistä ei puhuta?

Oletetaan että perheen isä on tullut uskoon. Hän on vakuuttunut syvästi siitä, että kuoleman jälkeen hän tulee pääsemään taivaan iloihin suuresti rakastamansa Jeesuksen seuraan. Usko mielentilana lienee sellaista, että siihen ei voi ketään houkutella tai pakottaa, eikä hän ole näin ollen onnistunut käännyttämään perhettään. Koska hän tästä syystä uskoo, ettei hänen perheensä pääse hänen kanssaan taivaaseen, on hän luonnollisesti murheissaan. Myös ns. maallisen vaelluksen osalta hän on luultavasti surullinen senkin vuoksi, etteivät hänelle rakkaat ihmiset jaa hänen uskomusjärjestelmäänsä. On inhimillistä, että se voi aiheuttaa myös loukkaantumista. Millainen tilanne on etiikan kautta nähtynä?

Minusta isä hylkää perheensä oman uskonsa tähden. Eettinen vastuu perhettä kohtaan uhrataan, jotta saataisiin se oman uskomusjärjestelmän lupaama korkein palkinto. Rakkaus Jeesukseen tai Jumalaan on hänelle korkein arvo, mutta miten vaimo tai lapset voivat olla loukkaantumatta siitä, että jokin ei-konkreettinen on ottanut heidän paikkansa? Eivätkö usko ja perhe sitten voisi olla rinnakkain, yhtä tärkeinä, sijoitettuna elämän eri huoneisiin? Vastaus on, eivät voisi. Perheenisän korkein arvo voi olla ainoastaan: ”Minä suojaan teitä rakkaani, tuli mitä tuli, ikuisesti, enkä koskaan hylkää”. Jos siitä luovutaan, luovutaan samalla kaikkein tärkeimmästä aviokumppanuutta ja isyyttä määrittelevästä kriteeristä. Perheenisä toisin sanoen lakkaa olemasta perheenisä sen täydessä merkityksessä.

Vaihdetaan näkökulmaa vaimoon ja lapsiin. He tietävät, että heille rakkaan ihmisen maailmankatsomuksen mukaan he uskomattomina ovat menossa helvettiin, ja että hän myös ajattelee siten. Miten tuo tieto voi olla loukkaamatta heitä? Muu perhe ei tietenkään usko, että niin tulee oikeasti tapahtumaan, mutta nyt onkin kyse siitä, että he tietävät isänsä uskovan niin. Ehkä he ajattelevat, että perheenisä ei sittenkään aidosti usko, vaan se on vain näytelmää. On olemassa uskoa siihen, että uskoo. Mutta onko näytelty hylkääminen yhtään hyväksyttävämpää kuin aito?

Perhe voi uhrautua itse ja olla vaatimatta perheenisältä velvollisuuden täyttä täyttämistä. Tyytyä osaansa ja jättää hyvästit, kun tiet erkaantuvat. Konfliktin jännite vähenee. Se ei kuitenkaan muuta sitä, mitä uskovan perheenisän tulisi tehdä. Eettisyyden ja uskonnollisuuden yhdistäminen näyttää tässä yhteydessä mahdottomalta. Jos uskoontuloon ei ihminen voi itse ratkaisevasti vaikuttaa, ja jos vain uskolla pääsee taivaaseen, niin silloin osittain uskonnollisissa perheissä pelataan hirvittävää venäläistä rulettia, jossa panoksena on perheen eettinen integriteetti.

Muutama kuukausi sitten kävin keskustelua tästä aiheesta. Eräs uskova puolustautui kysymällä, että vähenisivätkö läheisten helvetissä kokemat kauhut ja kivut siitä, jos hänkin tulisi sinne pelkästä solidaarisuudesta. Samaa kysymystä ovat esittäneet ”rintamakarkurit” kautta aikain. Onneksi minun ei tarvitse pelata sitä peliä.

Taikauskon määritelmiä ja niiden ongelmallisuuksia

15.08.20012 K24-sivustolla julkaistun uutisjutun ”Kolumnisti: Hypnoosi mielen avaamista tuntemattomilla” alle kehkeytyneessä keskustelussa tuli puheeksi, voidaanko Kristinuskon sanoa olevan taikauskoa. Aioin kirjoittaa pitkähkön kommentin keskusteluun, mutta katsoin paremmaksi tehdä tästä ”sormiharjoituksesta” oman blogipostauksen omaksi huvikseni ja ajanvietteeksi.

Oman mielipiteeni mukaan Kristinusko sopii hyvin taikauskon määritelmän raamien sisälle. Vasta-argumenttina esitettiin mm. tämä Wikipedian määritelmä:

"Taikauskoksi kutsutaan tavallisesti käsityksiä, joiden mukaan ihmisen ja yhteisön elämässä ja luonnossa ilmenee yliluonnollisia voimia, joita ihminen pystyy määräkeinoin hallitsemaan.”

http://fi.wikipedia.org/wiki/Taikausko

Ongelmallisin osa tässä määritelmässä on lopun ”määräkeinoin hallitseminen”. Jos Kristinuskossa ajatellaan olevan sellaisia tekoja, joiden tekemisestä pitäisi automaattisesti seurata haluttu lopputulos, niin silloin sen erottaminen magiasta on hankalaa. Edelleen esim. karismaattisissa hurmoskokouksissa raja pyytämisen ja käskemisen välillä näyttää hämärtyvän entisestään. Esimerkkinä Nokia Mission tapahtumasta näkemäni tv-dokumentti, jossa seremoniamestari selkeästi käskee pyhää henkeä ottamaan henkilön valtaansa (vai mikä lienee oikea termi tässä?).  Sen pystyi päättelemään käytetyistä sanoista, äänenpainosta ja volyymistä.  Tuon magian harjoittamisen luonnetta ei muuta se, että kyse oli myös suggestion vahvistamiseen tähtäävistä laskelmoiduista keinoista.

Raskauttavin virheellisyys yllä mainitussa määritelmässä on kuitenkin se, että kaikkeen taikauskoon ei suinkaan liity pyrkimystä tai halua yliluonnollisten voimien määräkeinoiseen hallitsemiseen. Taikauskon mukaisten haitallisen olosuhteiden välttäminen ei ole sama kuin niiden hallitseminen. Voimme välttää tikkaiden alta kulkemista, mutta emme pyri hallitsemaan tikkaiden alta kulkemisen vaikutuksia.  Hale Bobbin komeetan kulkiessa Maan läheltä vuonna 1997 39 Heaven’s Gate –kultin jäsentä tekivät joukkoitsemurhan, koska uskoivat komeetan olevan avaruusmuukalaisten avaruusalus. He toivoivat pääsevänsä mukaan kyytiin. Erilaiset ennemerkit ovat tyypillisimpiä taikauskon merkkejä, joiden ajatellaan ennakoivan sellaisia maailmanlaajuisia geologisia tai yhteiskunnallisia kataklysmejä, joiden hallitsemiseen tai edes välttämiseen ihmisillä ei ole keinoja, eikä siten myöskään pyrkimystä.

Seuraavassa esittelemissäni toisenlaisissa taikauskon määritelmissä näitä seikkoja otetaan huomioon, ja siksi ne ovat mielestäni parempia, ts. ne onnistuvat määrittelyssä osuvammin.

1. Englantilaisen vakiintuneen ja laadukkaan sanakirjatekijän Merriam-Websterin verkkoversion määritelmä on tämä:.

“A) A belief or practice resulting from ignorance, fear of the unknown, trust in magic or chance, or a false conception of causation

B)  An irrational abject attitude of mind toward the supernatural, nature, or God resulting from superstition

C) A notion maintained despite evidence to the contrary”

http://www.merriam-webster.com/dictionary/superstition

2. Toinen määritelmä “lontooksi” löytyy sivustolta www.dictionary.com

“A) a belief or notion, not based on reason or knowledge, in or of the ominous significance of a particular thing, circumstance, occurrence, proceeding, or the like.

B) a system or collection of such beliefs.

C) a custom or act based on such a belief.

D) irrational fear of what is unknown or mysterious, especially in connection with religion.

E) any blindly accepted belief or notion.”

http://dictionary.reference.com/browse/superstition

3. Skepsis ry:n määritelmä on:

”(engl. superstition). Taikauskolla viitataan käsityksiin, joiden mukaan ihmisen ja yhteisön elämää ohjaavia yliluonnollisia voimia tai olentoja voidaan hallita tai niihin voidaan vaikuttaa tiettyjä toimenpiteitä suorittamalla. Näitä toimenpiteitä ovat muun muassa rukoileminen, loitsuaminen ja kiroaminen.

Vuonna 1998 julkisuudessa kerrottiin kambozhalaisesta kilpikonnasta, jonka uskottiin omaavan parantavia voimia. Uskovaiset odottivat kilpikonnaa sen ilmestymispaikan luona muun muassa rukoillen ja erityistä musiikkia soittaen. Eräs vanha nainen totesi: ”Uskon, että taikakilpikonna on tullut pelastamaan elämämme.” Vaikka kuinka naurettavalta tämä saattaisikin kuulostaa, niin jotain kumman tuttua siinä on.”

http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/taikausko.html

Skepsiksen määritelmässä mainitaan yliluonnollisten voimien tai olentojen hallinta tai vaikuttamismahdollisuus. Rukoilemisen voi sanoa olevan vaikuttamismahdollisuus riippumatta siitä, mikä on lopputulos. Pelastava kilpikonna on hyvä esimerkki taikauskosta, jossa kyllä toivotaan tapahtuvan myönteisiä asioita, mutta siinä ei pyritä, eikä ajatella edes kyettävän, hallitsemaan kilpiokonnan parantavia ja pelastavia voimia.

Skepsiksen määritelmää kun lukee tarkkaan, niin huomaa, ettei siinä mainita taikauskoksi uskoa yliluonnollisiin voimiin tai olentoihin sinänsä. Vain uskomusta, että niitä voidaan hallita, tai että niihin voidaan vaikuttaa, sanotaan taikauskoksi. Konteksti huomioon ottaen siinä on ilmeisesti tullut pieni kömmähdys. J

4. Suomisanakirjan sivistyssanakirjassa määritelmät ovat:

”A) uskomus jonka mukaan ihmisen ja yhteisön elämässä ja luonnossa ilmenee yliluonnollisia voimia, joita ihminen pystyy määräkeinoin hallitsemaan. esim. Olla taikauskon vallassa. Luvun 13 pelko on pelkkää taikauskoa.

B) usko yliluonnollisiin, valitsevan maailmankäsityksen ulkopuolisiin voimiin tai ilmiöihin”

http://suomisanakirja.fi/taikausko

B-kohdan erikoisuus on ilmaisu ”vallitsevan maailmankäsityksen ulkopuolinen”. Tämä ei oikeastaan kerro mitään. Mikä tahansa maailmankäsitys voi olla ”vallitseva”. Huutoäänestyksellä sitä ei voi ratkaista. Termi maailmankäsitys on myös harvoin käytetty. Tavallisempi termi on maailmankuva. Sitä ei saa sekoittaa maailmankatsomukseen, joka puolestaan on maailmankuva plus arvot, tietoteoria ja käsitys elämän tarkoituksesta.

Ilkka Niiniluodon hyvät kuvaukset erilaisista mahdollisista maailmankuvista löytyy mm. täältä:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmankuva

Maailmankatsomuksesta löytyy hyödyllistä asiaa esim. täältä:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmankatsomus

Kristinuskon tai minkä tahansa uskonnon ominaisuuksien vertaaminen näihin taikauskon määritelmiin onkin jo paljon mittavampi ja haastavampi yritys.

Kälättämisen puolesta

K24-blogiin yksi kälätyspostaus.

Blogimetsässä kälätetään. Sillä kuulemma pilataan hienot blogit ja luodaan matalaotsaista keskustelukulttuuria, eikä kenelläkään enää ole kivaa. Kälättämisen paljastamisessa tulee kuitenkin olla tarkkana, ettei sitä sekoiteta lässyttämiseen, sillä ensin mainittu on oikeasti hieno asia, jälkimmäinen taas ei.

Kälättämällä pystyy parhaimmillaan sanomaan paljon, eri tyylilajeilla ja kryptisyyden eri asteilla. Välillä asia on kypsää, joskus mediumia tai jopa raakaa, mutta tärkein asia siitä aina löytyy, ja se tärkein on pulssi. Se on elävää.

Lässyttämisen tunnistaa vastaavasti siitä, että pulssi ei tunnu. Kuollut kone suoltaa tekstiä asiallisesti ja kohteliaasti, mutta voi kun sitä sanottavaa ei aina näytä olevan. Silloin tarvittaisiinkin pari kälättäjää puhaltamaan blogi keskustelun kautta henkiin. Toinenkin merkittävä ero löytyy. Lässyttäjä ei nimittäin uskalla sanoa mitään eikä uskalla olla mitään mieltä. Hauki on aina vain kala ja päivä seuraa yötä joka päivä. Siihenkin tautiin auttaa kunnon kälätys.

Suuressa maailmassa valitettavan usein näkee, kuinka mielipideruhtinas esittää varsinaisen itsestäänselvyyksien kavalkaadin, ja hovi käy kukin vuorollaan kehumassa. Se vasta on kiusallista seurattavaa. Sellaisen ei toivoisi pesiytyvän näille lakeuksille.

Kälättäjillä on blogimetsän faunassa sellainenkin rooli, että jos jonkun arvonsa tuntevan blogistin tai kommentaattorin pää alkaa kasvaa liian isoksi, niin kälättäjät toimivat ikään kuin selän takana kuiskuttelevina rahvaan jäseninä. ”Olet vain kuolevainen..”

Sekä kälättäjiin että lässyttäjiin liitetään monisanaisuus ja pitkät ajatuksenjuoksut, tai no ainakin ajatuksenjuoksunomaiset sanamuodostelmat. Edesmennyt perinteisen brittifutiksen teoreetikkojen grand old man, Eric Batty, sanoi että tarkka pitkä syöttö on aina parempi kuin tarkka lyhyt syöttö, ts. se vie peliä eteenpäin paremmin. Samaa periaatetta voi soveltaa kommentteihin ja blogeihin. Hyvä pitkä blogi on aina parempi kuin hyvä lyhyt blogi, sillä edellisessä on enemmän asiaa. Sitä paitsi mitä hyötyä on fiilata asia tiiviiseen ja merkityksiä täyteen ladattuun tekstinpätkään, kun se kuitenkin menee ohi ja yli hilseen. On parempi olla realisti ja tehdä kunnon rautalankamalli.

Antaa kaikkien kälättäjien siis kälättää, vaikka kaikki eivät siitä pitäisikään. Eiväthän kaikki pidä siskonmakkarakeitostakaan, mutta mitä sitten? Onko se siskonmakkarakeiton vika? 

Uskonnottomien ja väärinuskovien kirotut lapset

Kaikki tiedämme, että lasten suojelusenkelit ovat sangen puolueellisia, ja voisiko sanoa laiskoja. Ei liene siis ihme, että taivaallisten sotajoukkojen maanpäällinen virkaveljistö, ts. kirkko, imitoi idolejaan.

Nyt ollaan kirkkoon kuuluville lapsille jakamassa talismaaneja takin hihoihin, millä on tarkoitus siunata pienen koululaisen koulumatkoja syksyn ja talven pimeydessä. Herää tietenkin kysymys, että mitä pahaa siinä on.

On hyvä muistaa eräs seikka. Lapsen ja auton kohtaamisiin liittyvät liikenneonnettomuudet ovat tilastollisesti ajatellen nollasummapeliä. Jos yksi lapsi säästyy kolarilta, joku toinen ei säästy. Näin ollen yhden lapsen siunaaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että joku toinen lapsi kirotaan. Näin se vain nollasummapeleissä menee. Onko se sitten ongelma? Joillekin on ja toisille ei. Valitettavasti. 

Kevyt ruumiinavaus profetioista, lopunajoista ja omahyväisyydestä

Spekulaatiot lopunajoista, vainoista ja ”oikeellisuuden” vastustuksesta näyttävät nousevan aika ajoin keskusteluiden pintavesiin. Tämä maailmanlopun evankeliumi on keskeinen Kristinuskoa konstituoiva, ja sitä kantava, rakenne, mutta se usein pysyy näkymättömissä. Siitä syystä siihen täytyy tarttua silloin, kun eufemismien sumuverho hälvenee ja näemme ns. suoraan luuhun. En tarkoita tätä tekstiä vastaukseksi kenellekään tai mihinkään. Kunhan vain jäsennän asiaa itselleni kirjoittamisen kautta.

Väitteet lopunaikojen lähestymisestä, sikäli kuin sen merkkinä pidetään uskontoon kohdistetun vastustuksen tai kristittyihin kohdistuvan väkivallan, ovat osaksi kuvittelua, osaksi liioittelua ja osaksi (ilmeisesti) historiallista tietämättömyyttä. En tarkoita, ettei väkivaltaa olisi. Tarkoitan sitä, että tilanne ei ole pahentunut siten, jotta erilaisille lopunaikojen profetioille olisi katetta.  Pintapuolinenkin katsaus edeltäneen n. 2000 vuoden historiaan kertoo karusti tämän.

Näyttää siltä, ja se usein ilmaistaan myös suoraan, että lopunaikojen pikaisessa tulemisessa on kyse enemmän toiveesta kuin pelosta. Tämä antaa oivan lähtökohdan ensimmäiselle selitysmallille, jonka olen nimennyt ns. marttyyrisyndroomaksi. Kirjoitin samasta aiheesta viime helmikuussa. Marttyyrisyndrooman näen olevan eräänlaista omahyväisyyttä, mutta jossa yksilön ja toisten, ts. maailman, suhde on käänteinen. Omahyväinen ihminen tekee asioita ja näyttäytyy maailmalle saadakseen osakseen ihailua, ja hän vaatii sitä muilta. Marttyyrisyndroomaan ”sairastuneelle” on tärkeää, että maailma on häntä vastaan, vaikka konflikti onkin usein yksilön omaa keksintöä ja kuvitelmaa. Sillä millainen suhde maailmaan on, ei oikeastaan ole edes faktisesti merkitystä. Normaalit ”toisten” reaktiot ja se, miten he puolustavat omaa tilaansa, nähdään hyökkäyksinä joko henkilökohtaisesti tai viiteryhmää vastaan.

Toinen selitysmalli sille, miksi lopunaikoja nähdään joka kulman takana, laajentaa edellisen perspektiiviä. Järjestäytyneen uskonnon merkityksen vähenemisellä ja siitä seuranneella uskonnollisen vallan vähenemisellä (tarkoitan nyt lähinnä länsimaista kulttuuripiiriä) on ollut luonnollisesti vaikutuksensa siihen painoarvoon, mikä kirkolla tai uskovalla ihmisellä on. Jalustalta putoaminen tekee kipeää omanarvontunnolle.

 Se mikä on normaalia inhimillistä taipumusta kohti tasaveroisuutta, nähdään joidenkin uskonnollisten silmien läpi hyökkäyksenä, vaikka kyse on siis enemmänkin halusta nousta itse samalle tasolle. Sivumennen sanoen, siinä monella uskovalla onkin paljon parantamisen varaa, hyväksyvätkö he ei-uskovan viereensä seisomaan. Koska järjestäytyneellä uskonnolla ei enää ole sellaista poliittista valtaa, jolla se voisi itse sanella sosiaaliset hierarkiat, niin sen täytyy hyväksyä se tosiasia, että marginalisoituminen uhkaa, ellei asenne muutu. Kirkko ja moni uskonnolliseen viiteryhmään kuuluva onkin jo oikealla tiellä. Lopunaikojen manaajat sen sijaan eivät vielä ole kyenneet hyväksymään tätä tosiasiaa. Uskonnollisen ja ei-uskonnollisen välinen suhde muuttuu, mutta se muuttuu kohti parempaa tasapainoa, ellei uskonnollinen lukittaudu omaan kuviteltuun paremmuuteensa. Muutos nimittäin näyttää olevan subjektiivisesti ja suhteellisesti monelle ahdistavaa, kun se objektiivisesti ja absoluuttisesti johtaa parempaan. Eskatologia on suurelta osin eskapismia.

Edelliseen täytyy vielä jatkaa sen verran, että olen huomannut paljon puhuvan eron lopunaikojen puolestapuhujien ja muiden välillä. Edellisille näyttäisi suhde maailmaan määrittyvän negatiivisesti. Tarkoitan sitä, että heille yksilön ja maailman suhde määrittyy sen kautta, miten maailma kohtelee heitä ja miten se rajoittaa heitä sen sijaan, että se määrittyisi sen kautta, miten he kohtelevat maailmaa ja miten he toimivat siinä.

Mainitsin edellä, että lopunaikoja nähtävästi pikemminkin odotetaan kuin pelätään. Syy lienee lupaus palkinnosta, mikä odottaa tuonpuoleisessa. Pohjavire on kuitenkin paljon synkempi. Lopunaikojen marttyyrius, aikojen ja kohtelun koventuminen jne. tuovat uskovan lähemmäs Jeesusta ja hänen ristinkuolemaansa. Olisikin tarpeen rehellisesti ja ankarasti tarkastella kristityn suhdetta toisaalta ristinkuolemaan ja toisaalta ylösnousemukseen. Jos siinä päästäisiin vastoin odotuksia johonkin rehelliseen lopputulokseen, niin se (lopputulos) voisi olla pysäyttävä. Ei siitä kuitenkaan nyt enempää.   

Lopunaikojen profeetat menevät joskus niin pitkälle, että he aivan kuin hurmiossa ilmaisevat haaveilevansa, kuinka taivaalliset sotajoukot laskeutuvat alas kylvämään kuria ja väkivaltaa, mutta samanlaisia ajatuksia saattaa nähdä myös mitä lempeimpien ihmisten kirjoituksissa. Minäkin olen muutamaan otteeseen todistanut näitä toiveita. Maailmanlopun ennustamisessa onkin aimo annos kostonhalua mukana. Mitä sitten halutaan kostaa? Vastaus löytynee niissä sosiaalisen hierarkian ja voimasuhteiden muutoksissa, joista kirjoitin edellä. Luulen kuitenkin, että se ei ole koko totuus.

”Viimeisten aikojen” retoriikka kuuluu olennaisesti kristilliseen diskurssiin, eikä vähiten siitä syystä, että se sijoittuu saman latentin ylärakenteen alle, johon ovat kuuluneet niin ristiretket, noitavainot kuin inkvisition kidutukset vain pari mainitakseni. Vai mistä muusta on kyse, jos toivotaan (käytännössä), että maailma hukkuisi tuleen ja vereen? Tästä syystä joskus näyttää siltä, että uskonnollisen väkivallan vähyys (länsimaissa) johtuu pelkästään uskonnollisen yhteisön, laajasti ymmärrettynä, vallan vähyydestä.

Toki muitakin syitä maailmanloppu-retoriikkaan on olemassa, jotka eivät olleet nyt käsittelyssä. Mainittakoon vaikka tapa, jolla sitä käytetään erilaisissa lahkonomaisissa yhteisöissä sisäisen vallan vahvistamistarkoituksessa. Lahkon minäkuva määrittyykin usein myös negatiivisesti eli sen kautta, miten ympäristö suhtautuu lahkoon.

En pyrkinyt mihinkään ”lopulliseen totuuteen”. Kuvaamani selitysmallit voivat myös esiintyä niin vierekkäin kuin päällekkäinkin. Mielelläni lukisin lukijoiden omia ajatuksia asiaan liittyen.

Tositarina ihmeparantumisten maailmasta

K24:ssä on käyty keskustelua ihmeistä. Siitä tuli mieleeni eräs tarina.

Ihmekeskustelusta tuli mieleeni eräs tositarina ihmeiden ihmeellisestä maailmasta. Eräs A-luokan evankelista oli pitänyt onnistuneen tilaisuuden, ja hän kertoi tapahtumista innoissaan kaverilleen.

­­- Eilen oli aivan mahtava ilta. Pistin parastani, Pyhä Henki oli läsnä ja Ihmeitä tapahtui oikealla ja vasemmalla.

- No mutta hienoa, kerro lisää.

- Kohokohta oli, kun eräs rampa mies tuli luokseni kainalosauvojen kanssa. Tein parhaat temppuni ja käskin Pyhää Henkeä parantamaan hänet.

- Voi olisinpa ollut paikalla. Miten siinä kävi?

- Rampa heitti kainalosauvat sivuun ja huusi hurmoksessa, että ”katsokaa ihmettä! Se on tapahtunut!”

- Huh, aivan kylmät väreet kulkevat selkäpiissä. Kävelikö entinen rampa mies sitten omin jaloin pois lavalta?

- No ei, hän kaatui selälleen lavalle ja loukkasi päänsä. Mutta silti..

. Niin. Silti.. Totisesti.

Ja tämä tarinahan on tosi.

Ahdisteleva valepappi ja muita hengenmiehiä

Hektisessä kansainvälisessä kirkkomaailmassa sattuu ja tapahtuu. Kun rapataan, niin silloin usein roiskuu, mutta joskus hengenmiehestä puuttuu henki.

Amerikkalaisnainen on nostanut kanteen pastori Thomas Euteneria vastaan, missä hän syyttää pastoria kahden vuoden ajan tapahtuneesta seksuaalisesta ahdistelusta. Ahdistelu oli tapahtunut kahdenkeskisissä sielunhoidollisissa sessioissa, joissa oli myös yritetty manata pahoja henkiä pois naisesta. Pastori teki toisin sanoen ns. ”koivistot”, tosin raamatullisesti oikeaoppisesti eli heterosti.

Kummalliseksi tapahtuneen tekee se, että paikallinen hiippakunta väittää, etteivät he tiedä mitään kyseisen nimisestä papista. Joko A) hiippakunta valehtelee, mikä olisi aika lyhytnäköistä, B) nainen valehtelee, mikä sekin olisi aika lyhytnäköistä tai sitten C) Thomas Eutener on huijari ts. valepastori.  On aikoihin eletty, jos ei voi siihenkään enää luottaa, että seksuaalisesti ahdisteleva pappi on aito.

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2012062715764316_ul.shtm

Yhdysvalloissa Philadelphian katolisen arkkihiippakunnan kardinaalin avustaja William J. Lynn on todettu oikeuden päätöksellä syylliseksi esimiehenä tehtyyn lapsiin kohdistuneiden hyväksikäyttörikosten salailuun. Hän on näin ollen vaarantanut lasten turvallisuuden päästämällä tekoihin syyllistyneet pälkähästä.  Vahvistamattomien tietojeni mukaan arkkihiippakunta olisi ottanut mallia Suomesta erään nimeltä mainitsemattoman yhdistyksen toimintatavoista, yhtä huonoin lopputuloksin.

Prosessi Yhdysvalloissa on vielä pahasti kesken, puolustuksen valitukset tekemättä ja käsittelemättä, mutta Lynn voi saada pahimmillaan (tai parhaimmillaan riippuen kummalta puolen asiaa katsoo) seitsemän vuotta vankeutta. Seksuaalisen hyväksikäytön uhrit toivonevat, että kardinaalin avustaja sijoitetaan vankilassa tavalliselle selliosastolle, jossa hän luultavasti pääsisi osaston kovanaaman suojelukseen ”bitch”-statuksella. Lapsiinsekaantujat tai heidän tekojensa peittelijät eivät yleensä saa kovin paljoa sympatiapisteitä vankilan muilta asiakkailta.

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/ulkomaat/8553-yhdysvalloissa-ensimmainen-tuomio-esimiehelle-hyvaksikayttojen-peittelysta-

Meksikossakin tapahtuu kummia. Argentiinalainen katolinen piispa Fernando Bargallo joutui eroamaan pian sen jälkeen, kun hänet oli kuvattu uimarannalla kuhertelemassa hemaisevan vaaleaverikön kanssa. Ei ole varmuutta oliko kyseessä paratiisinäytelmän harjoitukset, jossa piispa näytteli Aatamia ja vaaleaverikkö Eevaa. Sehän olisi lieventävä asianhaara, varsinkin kun piispalla oli speedot viikunanlehden asemasta ja naisella bikinit. Tai ehkä kyse oli raamatullisesta pyhästä suunannosta. Joka tapauksessa kenkää tuli.

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2012062715762516_ul.shtml