Syyllisyyttä, kieroutunutta anteeksiantoa ja moraalisen jännitteen raukeamista osa 1

Uskonnollisissa yhteisöissä esiintyy erityislaatuista kieroutunutta anteeksiantoa, vastuun osittaista mitätöimistä ja osittaista jakamista. Se ilmenee kahdella tapaa, yhteisöllisesti ja yksilöllisesti. Käsittelen tässä kirjoituksessa yhteisöllistä versiota esimerkin avulla. Yksilöllisestä versiosta kirjoitan oman blogin. Korostan mahdollisesti liikaa niiden uskonnollista luonnetta, sillä vastaavia mekanismeja löytyy kaikesta inhimillisestä kanssakäymisestä. Perustelen kantaani kuitenkin sillä, että uskonnollisessa kontekstissa sen seuraukset ovat erityisen haitallisia johtuen siitä, että uskonnolliselle ihmiselle hänen uskonnollinen viiteryhmänsä on aina kaikkein tärkein ja hänen elämänsä perusta. Tästä oletuksesta lähden, vaikka omaa kokemusta asiasta minulla ei ole.    

Otan ensiksi esimerkin yhteisöllisestä syyllisyyden jakamisesta. Muutama kuukausi sitten luin uutisen eräästä suomalaisesta pastorista, joka kärsittyään tuomion pedofiliasta, palasi takaisin seurakuntaansa yhdeksi kutsutuista vakiopuhujista. Hän oli katunut tekojaan, pyytänyt anteeksi ja tehnyt parannuksen. Sivumennen kysyn, että millainen on parannuksen (uskonnollisessa mielessä) tehnyt pedofiili? Kirjoitin uutisen pohjalta bloginkin tuolloin. Huomaan palaavani juuri tähän yksittäiseen tapaukseen yhä uudelleen, koska se on niin kuvaava. En voisi itse keksiä parempaa esimerkkiä asian havainnollistamiseksi.

Mitä edellä mainitussa tilanteessa sitten tapahtuu? On tietysti hyvä, jos tekijä pystyy aidosti pyytämään anteeksi uhrilta/uhreilta. Vielä parempi on, jos uhri pystyy aidosti antamaan anteeksi. Nyt kuitenkin oli niin, että myös yhteisö on antanut anteeksi tekijälle kutsumalla hänet puhujaksi takaisin, ja siten vieläpä ilmeisen kunnioitettavalla statuksella. Tässä kohden anteeksianto kieroutuu. Yhteisö puuttuu syyllisen ja uhrin väliseen syyllinen-uhri –suhteeseen ilman oikeutta, ja eettis-moraalisesti järkyttävin seurauksin. Yhteisö ikään kuin antaa anteeksi uhrin puolesta, ainakin sikäli kuin uhri edelleen kuuluu yhteisöön. Tähän sillä ei voi olla oikeutta. Tilanne on epäselvempi, jos uhri ei enää kuulu samaan yhteisöön. Itse olen sitä mieltä, että oikeutta toisen puolesta anteeksiantamiseen ei ole olemassa siinäkään tapauksessa.

Ajattelen niin, että syyllisyys, ts. vastuu jostain haitallisesta teosta, on määrältään vakio. Anteeksipyynnön tai –antamisen teot eivät sitä vähennä, vaikkakin ne auttavat kestämään sen kanssa. Jos yhteisö antaa uhrin puolesta anteeksi hyväksymällä syyllisen takaisin merkittävään rooliin, se siirtää syyllisyyttä pois syylliseltä edelleen uhrille. Voimme vain kuvitella, mitä uhri ajattelee tästä. Luulen osuvani melko lähelle, kun luulen hänen ajattelevan jotenkin tähän suuntaan: Minun kärsimykseni ei ollut oman yhteisöni mielestä riittävän suurta. Teinkö itse jotain väärin? Oliko minussa syytä? Miksi?

On mielestäni tervettä antaa kammottaviakin rikoksia tehneellä ihmisarvo. On sen sijaan epätervettä nostaa hänet esikuvaksi ja keulahahmoksi, sillä silloin mitätöidään hänen tekemänsä rikokset. Samalla tullaan mitätöineeksi, paradoksaalista kyllä, hänelle annettu anteeksianto ja tehtyä siitä sen itsensä irvikuva.

Taannoisessa blogissa kysyin muiden mielipiteitä uutisesta. Osa tuomitsi kategorisesti kyseisen pastorin paluun esikuvalliseen rooliin, osa keskittyi syyllisen tekemään parannukseen ja siihen, että hän on katumuksensa ansiosta ikään kuin sujut tekojensa kanssa. Jälkimmäisissä kommenteissa ei uhri juurikaan palstatilaa saanut. Miksihän?

Tarkoitukseni oli käsitellä samaa teemaa yksilöiden välisessä kanssakäymisessä, sekä siinä esiintyvää moraalisten väitteiden jännitteiden raukeamista. Tästä tekstistä tuli kuitenkin jo sen verran pitkä, että on parempi kirjoittaa siitä oma blogi myöhemmin.