lauantai 26. toukokuuta 2012

Hyväksikäyttöä vai hyväksikäytöksi koettua?


Kotimaa24-palstan blogini tuorein postaus. Se on kommentti 24.5. A-talk -ohjelmaan, missä käsiteltiin Vanhoillislestadiolaisten hyväksikäyttötapauksia ja niiden salailua.


24.5. televisiossa näytettyä A-talk –ohjelmaa on jonkin verran jo kommentoitu, mutta nostan vielä lyhyesti esiin pari minua häiritsevää yksityiskohtaa.

Ohjelman loppupuolella esitetyssä insertissä haastateltiin vl-suurperheen vanhempia, jotka ovat varmasti kaikin puolin mukavia ihmisiä jne. Puheita kuitenkin ihmettelin. Ensinnäkin puhe siitä, kuinka ”mediakohu” vaikuttaa lapsiin ja nuoriin ja heidän arkeensa kielteisesti, oli tässä yhteydessä hieman erikoista. Tietysti kaikki omaan viiteryhmään kohdistuva negatiivinen uutisointi vaikuttaa kielteisesti, joskus aiheesta ja joskus myös aiheettomasti. Se ongelma on kuitenkin asia erikseen. Mikä oli motiivi sille, että ”mediakohun” vaikutuksista puhuttiin? Mitä motiivista/motiiveista seuraa, kun seuraamme jälkiä sylttytehtaalle?

Edellisen lisäksi kiinnitin huomiota siihen, mitä perheen äiti sanoi liittyen yhteisön anteeksipyyntöön. Hän totesi, että heidän, jotka ovat kokeneet, että ovat tulleet väärin kohdelluiksi, tulisi olla suoraan yhteydessä toiseen osapuoleen (sekä lisäksi viranomaisiin varmaan). Lienee selvää, että kun sanotaan jonkun ”kokeneen tulleensa kaltoin kohdelluksi”, sanotaan eri asia kuin silloin, kun sanotaan ”jonkun tulleen kaltoin kohdelluksi”. Ilmeisesti kyseinen perheenäiti ei vielä joko täysin usko siihen, mitä sanotaan tapahtuneen, hän pitää tekoja jollain tapaa monitulkintaisina tai hänestä tekojen (hyväksikäyttö, salailu) syy-suhteet, ja siten myös syylliset, ovat epäselvät.  Tuskin hän halusi tietoisesti vähätellä tapahtuneita.

Tämä paljastava kommentti on sinällään riittävä luomaan pessimismiä, mutta tästä voidaan vetää yhteys myös siihen keskusteluun, että onko koko yhteisö jollain tapaa vastuussa. Kenen pitäisi pyytää anteeksi? Onko olemassa kollektiivinen vastuu, jos ei seksuaalirikoksista, niin joka tapauksessa siitä, miten rikoksiin on liikkeessä suhtauduttu? Näyttäisi siltä on. Joka tapauksessa nuo ohjelmassa esiintyneet, sympaattisen oloiset, suurperheen vanhemmat liittyivät vastuullisten joukkoon viimeistään näillä kommenteillaan, tahtoivat sitä tai eivät.

3 kommenttia:

  1. Niin, ainakin julkisuudessa näyttää olevan se asenne, että jokin kollektiivinen vastuu on olemassa, ja jos yhteisö jotenkin suojelee tai salailee tai vähättelee tekijöitä, niin kaipa se silloin on myös ihan todellinen vastuu sanottiin mediassa mitä vaan. En tiedä anteeksipyynnöistä sitten, mutta ainakin jokin julkituomitseminen olisi aina hyvä, jos kerran pelätään ryhmään kodistuvien ennakkoluulojen tai muiden haitallista vaikutusta. En ole kovin tarkkaan seurannut, miten lestadiolaisyhteisö on tässä suhteessa toiminut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Asiassa on kaksi osatekijää: itse hyväksikäytöt ja sitten niiden salailut, kun niitä on tullut liikkeen hengellisen johdon tietoon. Jälkimmäiseen liittyy liikkeessä käytössä oleva maallikkorippikäytäntö.

      Ensin hyväksikäytöt. Mielestäni mahdollinen kollektiivinen vastuu (ja siten anteeksipyyntö) ei välttämättä koske niitä. Toisaalta, jos on niin, että liikkeen opissa ja siinä, miten liikkeen jäsenten arkea ohjaillaan, on jotain sellaista, mikä edesauttaa insestin ja pedofilian esiintymistä, niin sitten asia on eri. Tästä asiasta on Johanna Hurtig tekemässä tutkimusta, joten siitä selvinnee jotain. Itse uumoilen, että lestadiolaisessa ankarassa seksuaalietiikassa voisi olla syitä, mutta se on minulla vielä aavistus-asteella.

      Toinen asia on sitten tekojen ja koko ilmiön pimittäminen ja tekijöiden suojelu. Salailu on ollut ns. maan tapa liikkeessä. Uhrien kokemukset ja väitteet on tyrmätty jopa oman perheen ja suvun toimesta.

      Salailua on edesauttanut myös heidän virheellinen käsityksensä rippisalaisuudesta. Seksuaalinen hyväksikäyttäjä on tunnustanut tekojaan maallikko rippi-isälleen, joka on tulkinnut olevansa velvoitettu vaitioloon, sikäli kuin olisi edes halunnut tekijää paljastaa. Rippi-salaisuus koskee kirkkolain mukaan ainoastaan virassa olevia pappeja ja lehtoreita, ja heilläkin se murtuu tietyissä olosuhteissa. Tieto vakavista seksuaalirikoksista on esim. sellainen olosuhde. Vakavasta suunnitteilla olevasta rikoksesta ilmoittamatta jättäminen on myös vakava rikos. Pedofilia taidetaan nykyisin tulkita sellaiseksi, että siinä tehty teko implikoi myös tulevaa tekoa.

      Vakavia seksuaalirikoksia on kuitattu liikkeen piirissä mm. siten, että tekijälle on annettu synninpäästö, ja homma on ollut sillä selvä. Ei siis yhteydenottoja poliisiin tai lastensuojeluviranomaisiin. Tiedämme, että pedofiili tai raiskaaja usein toistaa tekonsa. Siinä mielessä voidaan ajatella, että he, jotka ovat jättäneet teot ilmoittamatta, ovat osasyyllisiä rikollisen kaikkiin tuleviin tekoihin.

      Pedofilia on ilmeisesti ollut yleisesti johdon tiedossa, ja on luultavaa, että kyseisen kaltaisessa hyvin tiiviissä yhteisössä suuri osa on tiennyt ainakin osia totuudesta. Tästä tulee se kollektiivinen vastuu, josta seuraa kollektiivisen anteeksipyynnön tarve. Kollektiivisen vastuun käsite on hankala, mutta historiasta on kuitenkin helppo löytää esimerkkejä siitä.

      Julkituomitseminenkin olisi hyvä, mutta anteeksipyynnössä on mielestäni tarvittava katumuksen osoittamisen elementti mukana. Oli sen muoto sitten mikä tahansa, tärkeintä taitaa olla, että se esitettäisiin täysin ilman "muttia" tai "jossia". Mitä olen lestadiolaista retoriikkaa seurannut, niin olen hyvin pessimistinen sen suhteen, että puhtaaseen anteeksipyyntöön koskaan päästään.

      Poista
  2. Pedofililasta laaja artikkeli; http://koti.phnet.fi/petripaavola/pedofilia.html

    VastaaPoista