Missä Saatana luuraa?

Saatana asuu kristityn identiteetissä. Nyt en kirjoita pahuudesta yleensä, en banaalista pahuudesta en Zimbardosta, enkä siitä, mikä on ”paha” teko, vaan Saatanasta ja siitä, missä käyttötarkoituksessa se (tai kontekstin mukaisesti hän) on. Heikki Hilvon Saatana-blogin keskustelu innoitti minua esittämään muutamia huomiota aiheesta. Tämä teksti ei ole vastaus kyseiseen blogiin eikä se ole tarkoitettu kohdistetuksi henkilökohtaisesti häneen.

Aluksi tarvitsemme pikaisen ryhtiliikkeen, koska keskustelu on vaikeaa käsitteiden ollessa epäselviä. Saatanasta, saatananpalvonnasta ja satanismista puhutaan sekaisin, ja joillekin vielä kaikki pakanallinenkin on saatananpalvontaa. Ota siitä sitten selvä, mistä kukin kulloinkin puhuu. Saatananpalvontaa harjoitetaan täysin riippumatta siitä, onko Saatanaa tosiasiassa olemassa, eikä persoonallisen pahan palvonta todista persoonallisen pahan olemassaolosta. Eihän sekään todista Jumalan olemassaolosta, että Jumalaa palvotaan. Satanismi taas on eetos, joka oikeuttaa yksilön voiman ja tahdon rajattoman toteuttamisen suhteesssa toisiin ihmisiin. Arkisemmin kyse on vahvemman oikeuden periaatteesta, ei mistään sen mystisemmästä. Joillekin (harvoille) sen symboli on Saatana, toiset käyttävät symbolina jotain vuorineuvosta, mutta samasta asiasta on kyse.

Sitten pääsemme hieman spekuloottemahan. Saatananpalvontaa määritellään usein sanomalla, että se on käänteistä Kristinuskoa, mitä se tietysti onkin. Väitän kuitenkin, että Saatana on enemmänkin Kristinuskon identiteettiin kuuluva, kuin sitä vastustava. Saatanan ”keksiminen” on ollut historiallisesti Kristinuskolle välttämätöntä uskonnon aseman, uskonnollisen sekä maallisen vaikutusvallan kannalta. Ei Kristinusko tietenkään yksin ole ollut ulkoistamassa pahaa, päinvastoin. Kyllä sen muutkin ovat keksineet.

Saatana tuntuu olevan keskeinen osa myös yksittäisen kristityn identiteettiä. Niin omia kuin toisten tekoja peilataan sen kautta. Pahoja tekoja tehdään suhteessa Saatanaan, ei tekoina itsessään. Sen olemassaolo Jumalan/Jeesuksen vastapoolina mahdollistaa yksilön vastuunsiirron. Pahat teot voidaan saada anteeksi ilman maallistä hyvitystä, kunnes paha saa jälleen vallan ja paha teko tehdään uudelleen. Kristillisen kontekstin.ulkopuolella nimittäisin tuota kierteenomaista prosessia henkilökohtaisen vastuun pakoiluksi.

Havainnollistan asiaa kysymällä teoreettisesti, että olisiko Saatanan kuolema Kristinuskolle kohtalokkaampaa kuin Jumalan kuolema.

M. Scott Peck kirjoitti kirjassaan ”Pahan psykologia” mm. siitä, että pahuus pyrkii sisälle sellaisiin ympäristöihin, kuten kirkkoon, joissa se voi piiloutua hyvän sisälle. Sieltä se voi iskeä joko huomaamatta tai hyvyyden varjolla. Tarkennettakoon, että pahuus on tässä pelkästään ihmisten pahoja tarkoituksia ja tekoja, ei mikään konkreettinen entiteetti. Peckin ajatuksen voi viedä pidemmälle. Paha ei ”mene” tai piiloudu” minnekään, vaan se on jo siellä.

Koko jutun pääpointti yhtenä virkkeenä on, että pahuus on pelkästään meissä ihmisissä, ja että Kristinusko tekee karhunpalveluksen hyvälle, jos se ulkoistaa edes osan pahuudesta pois ihmisestä.

Demonien ja persoonallisten pahojen henkien olemassaolon korostamisesta luopuminen on hyvä merkki siitä, että oikeaan suuntaan ollaan menossa.

Lopuksi vielä neuvo heille, jotka näkevät saatananpalvontaa vähän joka puolella. Jos kyky kyseisen ilmiön tunnistamiseen on sillä tasolla, että jokaisessa ”Lordissa” tai heavy-rock –yhtyeessä nähdään merkki Saatanan vaikutuksesta, niin suosittelen jättämään demonien jahtaamisen vähemmälle ja keskittymään muihin asioihin. Huvittavia ovat myös ne kommentit, joissa kirjoittaja väittää kohdanneensa vaikka mitä, mutta ei voi niistä kertoa, koska ”niillä voimilla ei kannata leikkiä”. Tulee mieleen huonot, ja vähän paremmatkin agenttileffat, joissa usein sanotaan, että ”En voi kertoa, mitä tiedän, sillä se saattaisi sinut suureen vaaraan” tai mikä vielä parempi, ”jos kerron, mitä tiedän, joudun surmaamaan sinut”.