keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Pieni ohjekirja kristityn kohtaamiseen


Joskus saattaa arkisten askareittemme lomassa käydä niin, että joudumme ilman varoitusta vastakkain kristityn ihmisen kanssa. Tuolloin ei kannata hätääntyä eikä varsinkaan tehdä äkkinäisiä liikkeistä. Sehän näyttäisikin varsin kummalliselta. Myöskään pelkoa ei saa näyttää. Kristityn kanssa voi sen sijaan aloittaa tavallisen keskustelun siinä missä kenen tahansa muunkin kanssa. Joitain seikkoja on kuitenkin hyvä ottaa huomioon.

Kristitty kykenee haistamaan ateistin kilometrien päästä. Sitä on turha yrittää peitellä, sillä he tunnistavat sinut pienistäkin merkeistä. Ei kuitenkaan huolta, sillä kristitty on ateistin paras ystävä. Ovathan he pohjimmiltaan hyvin samanlaisia. Molemmat uskovat vakaasti johonkin. Ateisti vieläpä uskoo sellaiseen, mitä ei ole edes teoriassa mahdollista todistaa tieteellisesti. Kristitylle sentään on olemassa mahdollisuus, että jotain tapahtuisi, mikä antaisi tieteellisen todistuksen.

Turvallisinta on olla agnostikko. Agnostikkokin kuitenkin saattaa joutua keskustelemaan kristityn kanssa. Tuolloin on hyvä varautua siihen, että varsin pian keskustelun alettua hän turvautuu teologiseen runouteen, varsinkin jos käytät hänelle tuttua kristillistä terminologiaa. Se on läheistä sukua filosofien käyttämälle käsiterunoudelle. Tässä esimerkki, miten selvitä, kun näin käy:

Sinä: ”Kylläpäs alkaa taivaalle kerääntyä pilviä. En kuitenkaan usko, että alkaa sataa
Kristitty: ”Totisesti ovat pilvet uhkaavan näköisiä. Jumala kastelee maan rakkautensa kyynelillä,  sillä hän on rakkaus ja armo, koska hänhän antoi ainoan poikansa, joka nousi ylös kuolleista, mutta pyhä kulkee maan päällä kuin sinapinsiemen, joka kylvetään maahan ja…”
Sinä: ”Absoluutin emergenssi tapahtuu immanentisti, jos sen attribuutit muodostavat koherentin epätäydellisen ykseyden. Toisin sanoen se siis on, kuitenkaan olematta sitä, mitä sen piti olla samoin kuin nythän nuo pilvet näyttäisivät hajaantuvan.

 Jos et kuitenkaan satu olemaan filosofi, voit yrittää ohjata kristittyä hellästi takaisin asiaan. Joskus käy nimittäin niin, että hän eksyy teologiseen runouteensa, ja sieltä ei löydä ulos ellei palaa takaisin lähtöpisteeseen.

Valmistaudu myös siihen, että jossain vaiheessa keskustelua, yleensä kolmannessa tai neljännessä puheenvuorossa, kristitty aloittaa puheensa jollain virheargumentaation muodolla. Suosituimpia ovat mm. erilaiset argumentum ad hominem –tyyppiset aloitukset ja kaivon myrkytys. Myös naturalistinen virhepäätelmä on tavallinen puhumattakaan kaikista niistä kerroista, jolloin pitää käyttää Occamin partaveistä. Seuraavaksi jälleen esimerkki:

Kristitty: Tietysti olet tuolta mieltä, kun olet ateisti. Enhän ole nähnyt sinua kirkossakaan juuri koskaan. Kaikki kunnialliset ihmiset käyvät sunnuntaisin kirkossa, joten sinunkin pitäisi.

Tällainen virheargumenttiryöpytys voi helposti laittaa pään pyörälle, mutta kannattaa vain kohteliaan tiukasti osoittaa virheargumentaatio kristitylle ja odottaa, mikä on hänen seuraava aloituksensa.

Näitä yksinkertaisia ohjeita noudattamalla keskustelun kristityn kanssa ei tarvitse olla pelottava, vaan siitä voi selvitä ilman kauhua ja tuskastumista. 

tiistai 29. marraskuuta 2011

Big Brother - Sadistista tirkistelyä


Tämä kirjoitukseni on julkaistu ensimmäisen kerran 29.11.2011 ilmestyneessä Asennetta-lehden numerossa.



Onko televisiossa esitettävä Big Brotherin ohjelmaformaatti vain harmitonta matalaotsaista viihdettä? Miten sen hämmentävän suuri suosio on ymmärrettävissä? Tämän ilmiön selittäminen siten, että ohjelmassa olisi erityisen mielenkiintoisia henkilöitä, draamaa, romansseja, seksiä, konflikteja tai kekseliäitä tehtäviä olisi kuitenkin epätyydyttävää ja osin itsepetosta. Joitain näistä elementeistä sieltä löytyy ja joitain ei. Ihmiset luonnollisesti eroavat siinäkin, että toiset ovat vähempään tyytyväisiä kuin toiset eikä siinä mitään väärää ole. Tehkäämme Big Brotherille pienimuotoinen filosofinen ruumiinavaus ja katsotaan, mitä sieltä pöllähtää silmille.

Eräs tapa ymmärtää olisi nähdä Big Brother eräänlaisena postmodernin ajan reippaasti laimennettuna sirkuksena tai friikkishowna. Kolmisilmäisten kääpiöiden ja parrakkaiden naisten sijaan näytteillä on tietynlaisen esillä olemisen tarpeen omaavia tavallisia ihmisiä sikäli kuin ns. ”tavallinen ihminen” ei ole muuta kuin vain sinnikäs myytti. Big Brotherin syvin olemus ui kuitenkin synkemmissä vesissä, ja kritiikkini on monikärkinen.     

Ensinnäkin tuntuu siltä, että taloon ei ole valittu niinkään ihmisiä, vaan enemmänkin irrotettuja ominaisuuksia. Tämä on tietoista ja liittyy showbisneksen lainalaisuuksiin. Ihmisellä on arvo vain haluttujen ominaisuuksien kantajina. Taloon on haluttu saada sekalainen kokoelma persoonia, mielipiteitä ja henkilökohtaisia tapoja. Ajan mittaan, ja jännityksen lauetessa, nämä pääsevät enemmän ja enemmän pintaan, jolloin alkaa tapahtua sitä kanssakäymistä, mitä on haettu. Osa siitä on ennakoitua ja osa ennakoimatonta. Jo tämä on hyvin kyseenalaista manipulointia, mutta kuitenkin vielä suhteellisen harmitonta. Onhan kyse kuitenkin aikuisista ihmisistä, jotka osaavat sopeutua ja toimia itsenäisesti.      

Iso osa Big Brotherin vetovoimaa on luonnollisesti sen luomat eroottiset jännitteet, joiden suunnat kulkevat sekä talon sisällä että katsomosta taloon. Ylenpalttinen kiinnostus juhlimisen ja vihjailevan seksuaalisuuden tirkistelyyn ei tietysti yllätä ketään. Näissä yleisölle järjestetyissä, vakoilemalla saaduissa, eroottisissa näytöksissä on jotain hyvin häiritsevää. Mikä oikeuttaa tämänkaltaisen tirkistelyn tai voyerismin, jos halutaan patologisoida? Hyväksikäyttö kun on aina hyväksikäyttöä, vaikka sen kohteet olisivat siihen suostuneet.

Big Brother –taloon liittyy eräs pelottava yhteiskuntafilosofinen ominaisuus, josta autoritaariset tahot haaveilevat. Jatkuva ympäri vuorokauden päällä oleva kameratarkkailu muistuttaa läheisesti englantilaisen filosofin Jeremy Benthamin 1700-luvulla ideoimaa vastenmielistä Panoptikon vankilamallia, jolla pyrittiin täydelliseen mielen ja ruumiin hallitsemiseen. Siinä vangit olisivat olleet mahdollisen jatkuvan tarkkailun alaisena täysin ilman yksityistä aikaa. Big Brotherin osallistujat tietävät olevansa kuvattuina joka hetki. Varmaankin tarkkailtavina oleminen välillä heiltä unohtuu, mutta valvojan ääni kuitenkin läpitunkee talon ja toimii muistutuksena sen olosuhteista. Tällöin mieli repäistään väkivaltaisesti aina uudestaan julkiseen tilaan. Arki on siis yksityisen ja julkisen välillä mielivaltaisesti häilyvää. Niin ikään myös katsojalle tulee illuusio vallasta, mutta tätä valtaa ei käytetä mihinkään rakentavaan vaan itsen viihdyttämiseen. Vallankäytössä huvin vuoksi on aina sadistisia piirteitä.    

Tästä pääsemmekin Big Brother –konseptin pirullisimpaan osaan eli sen sadistiseen pohjavireeseen. Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa poika ja tyttö ovat talossa ollessaan tutustuneet toisiinsa, ja jonkinlainen yhteys, tai jopa romanssi, on vireillä. Sitten Big Brother antaa pojalle salaiseksi tehtäväksi vältellä kaikkea fyysistä kosketusta tyttöön. Tämän seurauksena katsojat saavat hekumoida tytön kyyneleillä ja pettymyksellä, kun hän murehtii suhteen viilenemistä. Ohjelman ”juonesta” huolehtivat henkilöt ovat kuin nukkemestareita, jotka ohjaavat tunteita haluamaansa suuntaan. Mitä enemmän itkua ja hammasten kiristystä päästetään ilmoille, sen parempi. Törmäämme jälleen manipulaatioon ja sadismiin. Shown kaikesta keinotekoisuudesta huolimatta tässä pelissä liikuteltavat pelinappulat ovat oikeita ihmisiä, joilla on oikeita tunteita. Pahinta on, että tästä tehdään hyväksyttävää, ja tätä sadismin ja kontrollin ilosanomaa syötetään ns. oikeaan elämään. Ikään kuin me ihmiset tarvitsisimme vielä lisää sytykettä pimeällä puolellemme.  

Löytyykö Big Brotherista mitään hyvää tai tarpeellista edes viihteen maailmaan? Vastaus on, että ei. Kenties on kuitenkin liioittelua väittää, että tällaisen ohjelman tekijät olisivat ilkeitä satyyreitä, jotka pelkäksi omaksi ilokseen synnyttävät bakkanaaleja, surua ja rienausta. Liian pitkälle on kuitenkin menty. Vanhan kliseen mukaan sellaista ohjelmaa tehdään, mitä ihmiset haluavat katsoa. Siinä tapauksessa peili asetetaan katsojien eteen. Miksi tällaista tehdään? Ohjelman tekijöiden vastaus on helppo arvata, mutta entä katsojan?   

maanantai 28. marraskuuta 2011

Voiko kristitty olla loogisesti terve: yksi näkemys ideaaleista ja mahdottomuudesta


Kirjoitan ideaalien sovittamisen mahdottomuudesta. Kristinuskoon sisältyy kolme keskeistä periaatetta, joiden yhdistämisen näen mahdottomana. Ne ovat yksinkertaistettuna teismi, Jeesuksen lähimmäisenrakkauden eetos ja autoritaarisuus. Niiden yhdistämisyritys johtaa joko epäonnistumiseen tai arvojen skitsofreniaan. Ihminen, joka haluaa olla kristitty, joutuu ristipaineeseen, josta hänen ei ole mahdollista selviytyä.

Teismi pakottaa kristityn välttämättä poliittisesti oikealle. Tämä johtuu osin siitä, että poliittisella vasemmalla puolella hallitsee ateismi. Tai ainakin näin kristitty ajattelee. Ateismi vaatii samankaltaista vakaumusta ja uskoa kuin teismikin. Kuinka monella ihmisellä lopulta on viitseliäisyyttä olla ateisti? Uskova vasemmistolainen ei ole minulle käsitteellinen mahdottomuus. Päinvastoin historia tuntee paljon uskonnollisia yhteisöjä, joissa on ollut aidosti vasemmistolainen arvomaailma. Kirkon pitäisi muuttua radikaalisti, jotta sen voisi kiskoa edes poliittiseen keskimaastoon. Luulen, että suurin osa vasemmiston kristinuskoa kohtaan tuntemasta vastenmielisyydestä kohdistuu nimenomaan kirkkoon ja pappeihin.

Kristinusko on autoritaarista. Sen esivaltaoppi on niin vahva, että kristityn kansalaisen oma tahto on täysin murrettu. Ei riitä, että hän itse pidättäytyy auktoriteettien arvostelusta tai vastustamisesta. Hän haluaa myös kieltää muita tekemästä niin. Konservatismissa on myös pitkälti kyse siitä, että esivaltaa ei haluta epäillä.

Autoritaarisuus ja ateismin vastustaminen ovat vieneet kristinuskon oikealle. Oikeistolaisuus on vienyt kristinuskon viime kädessä kapitalismiin ja kulutusyhteiskuntaan. Autoritaarisuus yrittää estää seurakunnan jäseniä kyseenalaistamatta ja tekemättä toisin. Konservatismi estää kansalaisia eroamasta kirkosta. Näinhän kaikki sujuisi kirkossa hyvin ja ongelmitta.

Epäharmoniaa aiheuttaa kuitenkin kristinuskon kiusallinen ristiriidan kylväjä eli Jeesus. Hänenkin opetuksensa pitäisi ottaa huomioon. Tässä kohdin tuo niin huolella koottu rakennelma hajoaa. Miten Jeesus voitaisiin sovittaa oikeistolaiseen teismiin ja toisaalta autoritaarisuuteen? Vastaus onkin, että se ei onnistu mitenkään. Vaihtoehdot ovat luopuminen kristinuskosta tai arvojen jakomielitauti. Jokainen tämän päivänkin kristitty on valinnut näistä vaihtoehdoista toisen joko tietoisesti tai tiedostamatta.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Uskotaan ja toivotaan - rakkaudesta rautalankaan


Tässä on hyvin mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten uutisointi tieteellisistä tutkimuksista leviää ja vääristyy nettikeskusteluissa. Niillä hämärillä kujilla vastaan tulee diletantteja, sumeaa logiikkaa, tarkoitushakuisuutta ja kapasiteetin loppumista. Toivottavasti sitä raamattua edes luetaan vähän terävämmin.

Katsoin asiakseni kommentoida erästä ”sähköisellä kirkonmäellä” julkaistua blogikirjoitusta, jossa kirjoittaja kommentoi Turun yliopistossa tehtyä tutkimusta. Aiheena on kirkollisia piirejä aina niin kiinnostava homoseksuaalisuus. Blogitekstin kirjoittaja etenee siten, että hän kopioi valikoiden tutkimuksen tiedotetta, jonka jälkeen esittää siitä kaksi johtopäätöstä: 1) Nuorten joukossa homous kasvaa, ja 2) tämä kasvu johtuu sallivammasta ilmapiiristä.


Liitän alle ensin oman kommenttini, ja aivan viimeiseksi kopioin kyseisen tutkimuksen tiedotteen kokonaisuudessaan. Olisin kopioinut itse blogitekstinkin, mutta se poistettiin kaikkine kommentteineen hyvin pian sen jälkeen, kun olin siihen reagoinut.



Ottamatta kantaa itse homokeskusteluun, koen velvollisuudekseni puolustaa toisen tieteentekijän tutkimusta, ettei sitä tarkoitushakuisesti tai muusta syystä tulkita väärin. Todettakoon myös aluksi, että olen perheellinen heteromies. Tämä sen vuoksi, ettei minun tarvitse myöhemmin oikaista erilaisia ad hominem -virheargumentteja. Pitkä kommentti tulossa, mutta kannattaa lukea loppuun.

Ensinnäkin. Kun lainasit kyseisen tutkimuksen tiedotetta noinkin kattavasti, olisit voinut mainita siinä esitetyn vastauksen tutkimuksen varsinaiseen kysymykseen, joka sen otsikossa mainitaan. Eli tutkimustulos oli tämä:

"Tulokset osoittivat, että sekä lapsuuden sukupuolelle epätyypillinen käyttäytyminen että homoseksuaalisuus ennustivat masennus- ja ahdistusoireita aikuisiässä. Myös sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyneet heteroseksuaaliset henkilöt oireilivat yhtä paljon kuin homoseksuaaliset henkilöt. Eräs selitys on se, että lapsuuden sukupuolelle epätyypillisen käyttäytymisen ajatellaan usein ennustavan homoseksuaalista suuntautumista ja nämä lapset kohtaavat tämän vuoksi kielteisiä reaktioita. Se, että myös sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyneet heteroseksuaaliset henkilöt raportoivat enemmän oireita, tukee tätä oletusta".

Tuon pitäisi olla kaikkein huolestuttavin tulos tässä tutkimuksessa.

Geeneistä puhuttaessa sen sijaan jätit mainitsematta tämän varsin mielenkiintoisen kohdan: "Erään evoluutiopsykologisen teorian mukaan miehillä ja naisilla voi olla sama geeni, joka esimerkiksi voisi liittyä lisääntyneeseen kiinnostukseen miehiä kohtaan. Naisilla tämä geeni voisi lisätä jälkeläisten saantia, ja miehillä se johtaisi homoseksuaalisuuteen".

Sitten pääsemme varsinaiseen asiaan eli johtopäätöksiisi. Valitettavasti tämä tutkimusesittely, tai siinä annetut luvut, eivät millään tavoin tue niitä. Annoit kirjoituksesi lopussa meille kaksi johtopäätöstä: 1) Nuorten joukossa homous kasvaa, 2) tämä kasvu johtuu sallivammasta ilmapiiristä. Ilmeisesti tarkoitit väitteelläsi, että nuorten homojen määrä kasvaa etkä sitä, että yksilön homous lisääntyisi? Tutkimuksen luvuista ei voida päätellä, että homous olisi lisääntynyt tietyllä aikajanalla. Tutkimushan sanoo vain, että sallivampi asennoituminen lisää homoseksuaalisesta kiinnostuksesta raportointia. On siis täysin yhtä mahdollista, että homoseksuaalisuutta on suurin piirtein vakiomäärä maailmassa eri aikakausina. Ennen sitä vain ei ole uskallettu tunnustaa rangaistuksen pelossa. Kiinnostuksen lisääntyminenkään ei välttämättä johda siihen, että henkilöstä tulee homoseksuaali. Ja vielä. Esimerkiksi se, että 65% prosenttia naisista ei kategorisesti poissulje homoseksuaalista kanssakäymistä, ei tarkoita sitä, että 65% naisista olisi lesboja. Ainoa mitä tuosta luvusta voidaan varmuudella sanoa, on että 35% naisista ilmoittaa, ettei missään kuviteltavissa olevassa tapauksessa ryhtyisi homoseksuaaliseen kanssakäymiseen. 

Logiikka ei anna armoa.

Mitä kunnioittavimmin
Petri Ristimäki

Aikuisiän psykiatrisen oireilun yhteys lapsuuden sukupuolelle epätyypilliseen käyttäytymiseen 

PsM (Anna) Katarina Alangon väitöskirja psykologian alalta esitetään julkisesti tarkastettavaksi Åbo Akademin psykologian ja logopedian laitoksella perjantaina 10.12.2010. 

Väitöskirjan otsikkona on: Childhood Gender Atypical Behavior and Adult Same-Sex Sexuality - Genetic and Environmental Influences and Associations with Recalled Parent-Child Relationships and Current Psychiatric Symptoms. 

Tutkijaryhmä Åbo Akademissa tutki homoseksuaalisuuden ja lapsuuden sukupuolelle epätyypillisen käyttäytymisen yhteyttä aikuisiän psykiatriseen oireiluun. Tulokset osoittivat, että sekä lapsuuden sukupuolelle epätyypillinen käyttäytyminen että homoseksuaalisuus ennustivat masennus- ja ahdistusoireita aikuisiässä. Myös sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyneet heteroseksuaaliset henkilöt oireilivat yhtä paljon kuin homoseksuaaliset henkilöt. Eräs selitys on se, että lapsuuden sukupuolelle epätyypillisen käyttäytymisen ajatellaan usein ennustavan homoseksuaalista suuntautumista ja nämä lapset kohtaavat tämän vuoksi kielteisiä reaktioita. Se, että myös sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyneet heteroseksuaaliset henkilöt raportoivat enemmän oireita, tukee tätä oletusta. 

Tutkimus kartoitti myös homoseksuaalisuuden periytyvyyttä. Perinnölliset tekijät selittivät noin 50 % homoseksuaalisuuden syistä. Mitä luultavimmin ei ole olemassa yksittäistä "homogeeniä", vaan monien eri geenien keskinäinen vuorovaikutus yhdessä ympäristötekijöiden kanssa vaikuttavat seksualiseen suuntautumiseen. Erään evoluutiopsykologisen teorian mukaan miehillä ja naisilla voi olla sama geeni, joka esimerkiksi voisi liittyä lisääntyneeseen kiinnostukseen miehiä kohtaan. Naisilla tämä geeni voisi lisätä jälkeläisten saantia, ja miehillä se johtaisi homoseksuaalisuuteen. 

Kyseisen tutkimuksen tuloksissa näkyy myös, miten erilaiset homoseksuaalisuuden määritelmät voivat vaikuttaa tuloksiin. Seksuaalisesta käytöksestä samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa raportoi noin 3% miehistä ja 1% naisista. Seksuaalista kiinnostusta samaa sukupuolta olevaan henkilöön raportoi 5-10% miehistä ja 7-25% naisista. Nuoremmat osallistujat raportoivat enemmän kiinnostusta, mikä viittaa kohortin vaikutukseen, eli sallivampi suhtautuminen lisää homoseksuaalisen kiinnostuksen raportointia. 34% miehistä ja 65% naisista ei pitänyt seksuaalista vuorovaikutusta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa oikeissa olosuhteissa täysin poissuljettuna. 

Kyseisen tutkimuksen ensimmäiseen osaan osallistui lähes 4000 (ikä 33-43 vuotta) ja toiseen osaan yli 10 000 (ikä 18-32 vuotta) suomalaista kaksosta ja heidän sisarustaan. Kyselylomakkeiden avulla kartoitettiin monia seksuaalisuuteen liittyviä teemoja, joista esimerkkejä ovat lapsuuden suhde vanhempiin ja muistikuva omasta sukupuolittuneesta käyttäytymisestä. 


Katarina Alanko väittelee tohtoriksi perjantaina 10.12.2010 klo 10 osoitteessa auditorio Armfelt, Arken, Tehtaankatu 2, Turku. 
Vastaväittäjänä toimii professori Morten Firsch, Statens Seruminstitut, Tanska ja kustoksena professori Pekka Santtila,Åbo Akademi. 

Katarina Alanko on syntynyt 24.6.1976 Turussa. Hän suoritti ylioppilastutkinnon 1995 Katedralskolan i Åbossa ja PsM-tutkinnon 2002 Åbo Akademissa 

lauantai 26. marraskuuta 2011

50 euron presidenttiehdokkaita ja herkkiä rasisteja


Kristillisillä on kerrankin presidenttiehdokas, joka on keskiarvo puolueestaan: Jäykkä, mitäänsanomaton ja pyhän hengen lamaannuttama. Viime torstain A-talkin ehdokaskeskustelusta jäi päällimmäisenä mieleen säikähtänyt ex-urheilija, joka oli hädissään ilman etukäteen kirjoitettua puhetta. ”Päivi Räsänen sitä mieltä ja Päivi Räsänen tätä mieltä.” Kristilliset voisivat valmistaa Essayahin näköisiä pahvihahmoja, jotka nauhalta toistelisivat Päivi Räsäsen vesitettyjä mielipiteitä. Näitä saisi koottua alle viidellä kympillä kappale. Kustannustehokasta kuin mikä.

Edellä mainitussa televisio-ohjelmassa Essayahilta kysyttiin, miksi hän on jäänyt niin etäiseksi ja tuntemattomaksi politiikkaa seuraaville. Hänen poliittinen ansiolistansa on hyvin vaikuttava. Tässä yhteydessä se todistaa kuitenkin enemmänkin häntä vastaan. Kaikista noista vaikuttamismahdollisuuksista huolimatta kukaan ei ole kuullut, mitä mieltä hän on, mitä asioita hän ajaa. M.O.T. Haukkuisi nyt edes homoja tai mitätöisi ei-kristittyjen pakolaisten kärsimyksen tai hyvänen aika edes jotain. Essayahin presidenttikampanjaa varten luodussa visiossa hän puhuu kyllä paljon lähimmäisenrakkaudesta. Kristillisessä perinteessä on lähimmäisenrakkautta toteutettu niin monilla ja erikoisilla tavoilla, että tarkennusta tarvittaisiin. Ei ole helppoa olla kristillisdemokraatti, kun oma luonto vetää toisaalta konservatiivisiin salonkeihin, ja kristillinen verenhimokin pitäisi tyydyttää. Lisätään vielä, että sellaisessa ihmisessä, joka viettää suuren osan elämästään urheilukentillä vetelehtimässä fyysisten harjoitteiden parissa, on jotain hyvin epäilyttävää.

Perussuomalaiset vetivät hiljattain aamukaljansa väärään kurkkuun, kun presidentti Halonen sanoi, että rasistisia piirteitä itsessään tunnistavat ihmiset ovat äänestäneet Perussuomalaisia. Kovin on herkkää. He ovat maahanmuuttovastaisin puolue, joten on luonnollista, että myös rasistiset ihmiset äänestävät sellaista vaihtoehtoa. Mitä kummallista siinä on? Mitään sen enempää tuo Halosen lause ei tarkoita. Perussuomalaisen kultin perusluonteeseen tietysti kuuluu, että sen johtajat ja jäsenet närkästyvät aivan erityisellä tavalla, kun heitä arvostellaan. Tässä pätee periaate, jonka mukaan närkästys kasvaa sitä mukaa, kun kritiikin perustelut paranevat. Yleensähän on toisinpäin. Mistähän se kertoo?

Soini pitää raamatullisista ja itämaiden historiaan liittyvistä vertauksista, kuten satraapeista ja Moolokin kidoista. Niille, jotka eivät tiedä, Moolok oli muinainen foinikialainen jumala, jota palvottiin myös nykyisen Israelin alueella. Moolokin kitaan syöttämisellä Soini varmasti tarkoittaa sitä, että Moolokia kuvaava onton metallista tehdyn, oinaanpäisen ihmishahmoisen, patsaan sisään tehtiin tuli. Patsaan hehkuvan kuumaan syliin ja käsille laitettiin ihmisuhrit, usein lapset. Voidaan siis sanoa, että Moolokin kitaan joutuminen oli huono juttu. Käytän itsekin raamatullista vertausta. Maahanmuuttokysymys on Perussuomalaisille heidän oma kultainen vasikkansa tai ehkä kullattu vasikka olisi parempi ilmaus. Mitä kultauksen alta paljastuisi? Sitä voi kukin itse miettiä, kun joulukalenteriaikakin on taas käsillä

perjantai 25. marraskuuta 2011

Kirkko sisällissodassa vuonna 1918 osa 2


Keskustelu aiheesta jatkuu. Tässä viimeisin postaus heille, joita kiinnostaa.



Palaisin vielä tuohon kysymykseen kirkon äänestä ja siitä, miten monitahoinen tai yhtenäinen se oli. Arkkipiispa Johanssonin lisäksi piispa O.J.Colliander (myös ankara beckiläinen) suhtautui äärimmäisen kielteisesti sosialisteihin. Mainitsemani vaatimukset teloituksista ja pakkotyöhön passittamista olivatkin juuri Collianderin ääneen esittämiä ajatuksia (Huhta 2009 s.32-33). Sodan aikana Colliander työskenteli aktiivisesti valkoisen suomen puolesta ja yritti saada Mannerheimin omaksumaan hänen oman näkemyksensä sisällissodan uskonnollisesta luonteesta. Colliander vaati myös, että sisällissodan voittamisen jälkeen sotatoimia oli jatkettava ”hyökkäys- ja valloitussotana” Venäjää vastaan, kunnes Suur-Suomen luonnollinen itä-raja olisi saavutettu (Huhta 2009 s.32).  

Marraskuun 1917 yleislakon levottomuuksien huolestuttamana Oulun piispa Koskimies halusi, että piispat ja arkkipiispa yhdessä laatisivat paimenkirjeen, jossa kehotettaisiin sovintoon ja ongelmien rauhanomaiseen ratkaisuun. Koskimiehen laatima tekstipohja oli osoitettu yhteiskunnan omistavalle luokalle ja poliittiselle eliitille. Johansson ja Colliander tyrmäsivät ehdotuksen, ja Porvoon piispa Råberg piti sitä kirkkolain vastaisena ja vaarallisena politikointina. Johansson ei halunnut, että sovintoa tarjottaisiin sosialisteille, ”murhaajille ja pilkkaajille”. Collianderin mielestä Koskimiehen ehdotus oli vain ”epäraamatullinen fraasi”, jolla osoitetaan rakkautta jumalan valtakunnan vihollisille (Huhta 2009 s.30). Emme tietenkään voi tietää, mikä vaikutus tämän kaltaisella kannanotolla olisi ollut, mutta itse uskon, että tuossa yhteiskunnallisessa tilanteessa, loppuvuodesta 1917, sisällissota oli jo vääjäämätön.

Colliander muodosti toisen ääripään kirkossa ja toisen ääripään taas mainitut ns. punikkipapit. Suurin osa oli tietysti jotain siltä väliltä. Yksittäisissä tilanteissa papit toimivat varmaankin omantuntonsa mukaan. Ilkka Huhta kirjoittaa näin: ”Aiemman tutkimuksen pohjalta siis tiedetään, että arkipiispan tavoin hänen virkaveljensä ja suuri osa papistoa antoivat joko näkyvästi tai hiljaisesti tukensa valkoisen Suomen tavoitteille (Huhta 2009 s.10). Tämä uusin tutkimus loiventaa sitä näkemystä aavistuksen mm. naisseurakuntalaisen näkökulman kautta. Suurin osa kirkkokansasta oli naisia, ja aiemmassa tutkimuksessa on ilmeisesti tehty yksinkertaistuksia siitä, että kirkossa käyvät naiset olisivat olleet yksistään valkoisia.

Beckiläisyyteen Suomessa täytyy tutustua paremmin. Yllä mainitsemani lainaus ”epäraamatullisesta fraasista” on hyvä aloituspiste. Miten he ovat selittäneet pois Jeesuksen väkivallattomuuden ja opetukset? Millä perusteilla ankarasti raamattuun perustuva oppi valikoi vain tietyt raamatun kohdat kivijalakseen?

Sisällissodan ajan naisten ja kirkon suhteeseen pitää palata joskus myöhemmin tarkemmin. Luin kuvauksen mielenkiintoisesta nelikentästä, joka on rakennettavissa tuon ajan naiskuvasta. Ylimpänä ja ”parhaimpina” ovat siveelliset naiset. Toisena arvoasteikossa tulevat siveelliset miehet. Toisena he ovat sen takia, että miehet ovat luonnostaan vaikutusalttiimpia houkutuksille ja lankeamiselle. Kolmantena ovat langenneet miehet, jotka on saatu houkuteltua epäsiveellisyyteen. Viimeisen ja halveksitumman ryhmän muodostavat epäsiveelliset naiset. Heidät samaistettiin implisiittisesti tiettyyn yhteiskuntaluokkaan eli työläisväestöön. Tässähän on mielenkiintoinen jako niin sanotusti pyhimyksiin ja toisaalta prostituoituihin jos kärjistetään. Välimallin naisia ei olisi. Onko sellaista ajattelua vieläkin kirkon piirissä, vaikka sitä ei kukaan uskalla ääneen sanoa? Muissa uskonnoissa miesten ”vastuuvapauden” huomaa helposti. Toisin sanoen, jos mies saa seksuaalisia ajatuksia naisen paljaasta olkapäästä tms., se on vika naisen siveettömässä pukeutumisessa.    

torstai 24. marraskuuta 2011

MitroGate


Oli hauskaa seurata aamu-television (ylen aamu-tv:ta, ei kolmosen ostos-tv:ta) juttua isä Mitron ahdistelukohusta. Kuvamateriaalina näytettiin kuvia, joissa isä Mitro viettää suvun kesken pitoja, viini virtaa, ja pöytään kannetaan selkä vääränä rapuja. Hyvin näytti ravunlihan imeminen sujuvan. Onhan sitä harjoiteltukin, kun on köyhän kansan selkäydinnesteitä imetty kuiviin. Yhdessä haastattelupätkässä Mitrolla oli paita auki melkein napaan asti. Ehkä vähän turhan osoittelevaa, mutta tehokasta. Uskomme vähemmälläkin, että isä Mitro on Silenoksen jälkeläisiä.

Isä Mitro sai yllättävältä taholta tukea, kun Kokoomuksen europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola malttoi lähteä kampaamolta ottamaan osaa keskusteluun. Tässä Iltalehden uutisesta suora lainaus Korholalta: ”Miksi meillä niin helposti lyödään ja häpäistään niitä, jotka yrittävät parastaan?” Onko naisten ahdistelu siis parasta, mihin isä Mitro pystyy? Lisäksi Korhola uskottelee, että häirintä on tapahtunut näiden n.20 kokijan pään sisällä. Onhan se tietysti parempi, että edes jotain tapahtuu pään sisällä. Ei ihme, että Kokoomus on piilottanut Korholan Brysseliin.

Isä Mitro ja Eija-Riitta Korhola olisivatkin varmasti ihanteellinen pari palaveeraamaan yhdessä. Mitro voisi sydämensä kyllyydestä lääppiä ja puhua rivoja. Korhola voisi huudahdella iloisesti, että ”Oletpas sie eloisa karjalainen!”.