Tässä yksi teksti, jonka julkaisin eilen Kotimaa24:än blogissani. Kuten arvata saattaa, vastaanotto oli jäätävä.
Onko parempi elää kuten haluaa ennen kuin kuolee? Onko
parempi elää ilman ajatusta kuoleman jälkeisestä tuomiosta? Vai pitäisikö ensin
kuolla, että todellinen elämä voi alkaa? Tämän kirjoitukseni lähtökohtana on,
että edellä mainittujen, fyysiseen elämään liittyvien, vaihtoehtojen rajalla kulkee
ei-uskovan ja kristinuskoisen ero. Tarkastelen näiden kahden, sanoisinko
elämäntotuuden, eroja sen vuoksi, että ihmisen hakeutumisessa jompaankumpaan
panokset ovat kovimmat mahdolliset. En halua käyttää sanaa ”valitseminen”,
mutta en myöskään ”ajautuminen”, joten käytän sanaa ”hakeutua”.
Aluksi kuitenkin muutama sana agendastani. Olen
ensisijaisesti kiinnostunut siitä, miten toisen ihmisen usko ja uskonnon
harjoittaminen vaikuttaa (haitallisesti) niihin, jotka eivät usko tai jotka eivät
usko samalla tavoin kuin he. Edelleen olen kiinnostunut siitä, miten
uskonnolliset ryhmittymät vaikuttavat heidän omiin jäseniinsä sekä
ei-uskonnollisiin ryhmittymiin. Haluan kritisoida negatiivisia vaikutuksia.
Tässä asiassa ”tasapuolisuus” on sitä, että ei pyritä olemaan pinnallisessa
mielessä tasapuolisia. Tämä johtuu siitä, että negatiivisissa vaikutuksissa,
teoissa ja puheissa, uskonnollinen puoli on useimmiten tekijä ja sekulaari osa
väestöstä ja kulttuurista on kohde. Uskovat eivät varmastikaan koe asiaa näin.
Väitteeni perusta on kuitenkin se, että sekulaarin väestön rajoittavat toimet
uskonnollista väestöä kohtaan ovat reaktioita uskonnollisen väestön aktioihin.
Vaikka uskonnon harjoittaminen on ihmiselle tyypillistä toimintaa, se ei ole
luonnollista toimintaa, koska uskonto useinkin pyrkii rajoittamaan ihmistä.
Onko siis parempi elää siten kuin haluaa ennen kuin kuolee?
Siitä voimme olla varmoja, että ihminen elää ennen kuin kuolee. Ihminen, joka
ei usko kuoleman jälkeiseen elämään, haluaa elää ainoan elämänsä mahdollisimman
hyvin. Eikö olisi hyvä pyrkiä elämään siten, ettei tarvitse arvioida elämänsä
merkitystä arvaamalla onko kuoleman jälkeinen elämä totta vai ei? Suurin
mahdollinen rikos (surmaamisen jälkeen) ihmistä kohtaan, on houkutella hänet
omaksumaan sellainen uskomus, jossa vasta kuoleman jälkeen saadaan todellinen
palkinto, todellinen elämä. Millaisen hirvittävän vastuun saarnaaja tai
käännyttäjä ottaakaan toisesta ihmisestä? Entä jos se ei ole totta?
Kun sanon, että ihmisen pitäisi elää siten kuin haluaa,
tarkoitan hänen luonnollisia taipumuksiaan ja halujaan, jotka eivät ole ristiriidassa
toisten ihmisten perusoikeuksien kanssa. Luonnollisella tarkoitan sekä
synnynnäisiä että elämän kuluessa muovautuneita itsensä toteuttamisen muotoja.
Lukijan miettiessä tätä, teen digression ja osoitan syvän
paheksuntani erästä teemaan liittyvää ilmiötä. Olen pari kertaa omin silmin todistanut
sellaista puhetta, jossa uskova, vahingonilon suorastaan ryöpsähtäessä, hekumoi
ajatuksella, että ei-uskova ihminen kuolinvuoteellaan ymmärtäisi olleensa
väärässä. Minäkin osaan, ja olen valitettavasti joskus, ilkeä ja pahansuopa,
mutta minulle ei tulisi mieleenikään ilkkua uskovalle, että olisinpa kärpäsenä
katossa kuollessasi, jotta näkisin pettymyksesi kuolinhetkellä.
Palaan alkuperäiseen ongelmaan. Tuleeko todellinen elämä,
viimeinen päämäärä, vasta kuoleman jälkeen? Tästä lähtökohdasta on syntynyt
yksi erityinen syy (vai onko se motivaatiolisä?) olla kristitty. Nimittäin niin
sanottu vakuutus-argumentti, jonka mukaan on parempi ottaa varman päälle siltä
varalta, että kaikki esim. Kristinuskon väittämä on totta. Varsinkin silloin,
kun tällainen argumentti esitetään keskustelussa, jossa toisena osapuolena on
ei-uskova, se on tyypillinen esimerkki uhkaan perustuvasta argumentaation
muodosta. Kyseisessä kontekstissa argumentti on nimittäin yhtä aikaa sekä
lupaus että uhkaus (lupaus taivaasta ja uhkaus helvetistä). Tosin jos olen
oikein ymmärtänyt, Kristinuskon parissa on myös sellaista käsitystä, jonka
mukaan ei-kristittyjä kohtaa kristillisen ajattelun mukaan pahimmassa
tapauksessa se sama, mikä ei-kristittyjä kohtaa joka tapauksessa heidän oman
ajattelunsa mukaan, eli olemattomuus, olemasta lakkaaminen. On kyllä hyvin
mahdollista, että olen väärinkäsityksen vallassa liittäessäni tällaisen
näkemyksen kristinuskoiseen.
Kuten aiemmin mainitsin, katson että Kristinusko on elämää
rajoittava voima. Uskovat ovat tietysti siitä eri mieltä. Erimielisyydestä
huolimatta pidän heidän ajatteluaan silti usein fiksuna. Minä vain ymmärrän
ihmisen siten, että hän on tavallaan elämän voiman spontaani manifestaatio. Tätä
élan vitalia on pakko suitsia joltain osin, jotta voisimme elää yhdessä toisten
kanssa hyvää elämää. Kristinusko sellaisena kuin se toteutuu, rajoittaa elämää
suurelta osalta mielivaltaisesti. Lisään, että jokaisen uskonnon täytyy
toteutua ihmisten kautta, ja se juuri on se valuvika, jonka yli minä en pääse. Synkimpinä hetkinä ajattelen, että kaikki
järjestäytynyt uskonnollinen toiminta on korruptoitunutta ja pilaantunutta, mutta
se on toisen kirjoituksen aihe se.
Elämän rajoittamista on kaikki uskonnollinen väkivalta,
henkinen väkivalta ja vallankäyttö. Tässä kohden on hyvä korostaa, että
uskonnon rajoittava vaikutus ja uskonnon harjoittamisen rajoittava vaikutus
ovat kaksi eri asiaa, vaikka ne ovatkin osin päällekkäisiä. Jälkimmäinen on
haitallisempi, joten keskityn siihen. Skaalan toisessa ääripäässä on suora
uskonnollinen väkivalta. On ilmiselvää, miten se rajoittaa elämää.
Siirryttäessä henkisen väkivallan kautta kohti vallankäyttöä, joudumme
katsomaan kohdetta yhä tarkkaavaisemmin ja keskittyneemmin, jotta ymmärrämme,
mitä tapahtuu.
Uskonnolliseen toimintaan sisältyy valitettavan usein
henkistä väkivaltaa ja aina vallankäyttöä. Ihmisten elämää puristetaan
luonnottoman kokoisiin laatikoihin, joita on vallankäyttäjän helpompi
siirrellä. Pahimmillaan se on pienissä yhteisöissä ja lahkoissa, joissa
ihmisten elämään puututaan pikkutarkasti. Ei ole olemassakaan niin triviaalia
asiaa, että raamattu tai raamatun tulkitsija ei sanoisi siitä jotain painavaa. Jokainen
lillukanvarsi halutaan värittää juuri sillä omalla värillä, oman raamatuntulkinnan
kautta. Toimintavaihtoehtojen rajoittaminen sekä asenteiden ja arvojen muuttaminen
ovat kaksi vallan ilmenemismuotoa, joiden lopputuloksena on ns. sisäistetty
valta eli tila, jossa hallittu pitää tottelemista velvollisuutena ja hallitsija
vallankäyttöä oikeutenaan. Tämän vallankäytön mahdollistaa Kristinuskossa (ja
muissa uskonnoissa, joissa ihminen tuomitaan tai punnitaan elämän jälkeen),
manipulaation lisäksi, maallisen elämän päättymistä koskeva lupaus/uhka, jonka
mainitsin aiemmin.
Ihmisen täytyy saada toteuttaa itseään, jotta hänen elämänsä
élan vital tulisi käytettyä mahdollisimman täydellisesti. Tästä huolimatta sitä
pitää rajoittaa joiltain osin, jotta voimme taata yhteiselämän muiden kanssa.
Perusteena rajoittamiseen ei kuitenkaan saa olla sellainen elämän jälkeinen
lupaus tai uhka, joka mahdollisesti voi toteutua tai olla toteutumatta. Jos
niin tehdään, syyllistytään yksilön ainutkertaisen elämän tuhlaamiseen.
Ihminen tulee elämänsä aikana tehneeksi paljon asioita,
joiden voidaan oikeutetusti katsoa lisänneen vain vähän, tai ei ollenkaan,
lisäarvoa hänen elämäänsä. Niiden mielivaltainen rajoittaminen on kuitenkin
eettisesti väärin, ja perversio (siinä mielessä, että se on luonnotonta).