Eletään mieluummin ennen kuolemaa kuin sen jälkeen

Tässä yksi teksti, jonka julkaisin eilen Kotimaa24:än blogissani. Kuten arvata saattaa, vastaanotto oli jäätävä.

Onko parempi elää kuten haluaa ennen kuin kuolee? Onko parempi elää ilman ajatusta kuoleman jälkeisestä tuomiosta? Vai pitäisikö ensin kuolla, että todellinen elämä voi alkaa? Tämän kirjoitukseni lähtökohtana on, että edellä mainittujen, fyysiseen elämään liittyvien, vaihtoehtojen rajalla kulkee ei-uskovan ja kristinuskoisen ero. Tarkastelen näiden kahden, sanoisinko elämäntotuuden, eroja sen vuoksi, että ihmisen hakeutumisessa jompaankumpaan panokset ovat kovimmat mahdolliset. En halua käyttää sanaa ”valitseminen”, mutta en myöskään ”ajautuminen”, joten käytän sanaa ”hakeutua”.

Aluksi kuitenkin muutama sana agendastani. Olen ensisijaisesti kiinnostunut siitä, miten toisen ihmisen usko ja uskonnon harjoittaminen vaikuttaa (haitallisesti) niihin, jotka eivät usko tai jotka eivät usko samalla tavoin kuin he. Edelleen olen kiinnostunut siitä, miten uskonnolliset ryhmittymät vaikuttavat heidän omiin jäseniinsä sekä ei-uskonnollisiin ryhmittymiin. Haluan kritisoida negatiivisia vaikutuksia. Tässä asiassa ”tasapuolisuus” on sitä, että ei pyritä olemaan pinnallisessa mielessä tasapuolisia. Tämä johtuu siitä, että negatiivisissa vaikutuksissa, teoissa ja puheissa, uskonnollinen puoli on useimmiten tekijä ja sekulaari osa väestöstä ja kulttuurista on kohde. Uskovat eivät varmastikaan koe asiaa näin. Väitteeni perusta on kuitenkin se, että sekulaarin väestön rajoittavat toimet uskonnollista väestöä kohtaan ovat reaktioita uskonnollisen väestön aktioihin. Vaikka uskonnon harjoittaminen on ihmiselle tyypillistä toimintaa, se ei ole luonnollista toimintaa, koska uskonto useinkin pyrkii rajoittamaan ihmistä.   

Onko siis parempi elää siten kuin haluaa ennen kuin kuolee? Siitä voimme olla varmoja, että ihminen elää ennen kuin kuolee. Ihminen, joka ei usko kuoleman jälkeiseen elämään, haluaa elää ainoan elämänsä mahdollisimman hyvin. Eikö olisi hyvä pyrkiä elämään siten, ettei tarvitse arvioida elämänsä merkitystä arvaamalla onko kuoleman jälkeinen elämä totta vai ei? Suurin mahdollinen rikos (surmaamisen jälkeen) ihmistä kohtaan, on houkutella hänet omaksumaan sellainen uskomus, jossa vasta kuoleman jälkeen saadaan todellinen palkinto, todellinen elämä. Millaisen hirvittävän vastuun saarnaaja tai käännyttäjä ottaakaan toisesta ihmisestä? Entä jos se ei ole totta?

Kun sanon, että ihmisen pitäisi elää siten kuin haluaa, tarkoitan hänen luonnollisia taipumuksiaan ja halujaan, jotka eivät ole ristiriidassa toisten ihmisten perusoikeuksien kanssa. Luonnollisella tarkoitan sekä synnynnäisiä että elämän kuluessa muovautuneita itsensä toteuttamisen muotoja.

Lukijan miettiessä tätä, teen digression ja osoitan syvän paheksuntani erästä teemaan liittyvää ilmiötä. Olen pari kertaa omin silmin todistanut sellaista puhetta, jossa uskova, vahingonilon suorastaan ryöpsähtäessä, hekumoi ajatuksella, että ei-uskova ihminen kuolinvuoteellaan ymmärtäisi olleensa väärässä. Minäkin osaan, ja olen valitettavasti joskus, ilkeä ja pahansuopa, mutta minulle ei tulisi mieleenikään ilkkua uskovalle, että olisinpa kärpäsenä katossa kuollessasi, jotta näkisin pettymyksesi kuolinhetkellä.

Palaan alkuperäiseen ongelmaan. Tuleeko todellinen elämä, viimeinen päämäärä, vasta kuoleman jälkeen? Tästä lähtökohdasta on syntynyt yksi erityinen syy (vai onko se motivaatiolisä?) olla kristitty. Nimittäin niin sanottu vakuutus-argumentti, jonka mukaan on parempi ottaa varman päälle siltä varalta, että kaikki esim. Kristinuskon väittämä on totta. Varsinkin silloin, kun tällainen argumentti esitetään keskustelussa, jossa toisena osapuolena on ei-uskova, se on tyypillinen esimerkki uhkaan perustuvasta argumentaation muodosta. Kyseisessä kontekstissa argumentti on nimittäin yhtä aikaa sekä lupaus että uhkaus (lupaus taivaasta ja uhkaus helvetistä). Tosin jos olen oikein ymmärtänyt, Kristinuskon parissa on myös sellaista käsitystä, jonka mukaan ei-kristittyjä kohtaa kristillisen ajattelun mukaan pahimmassa tapauksessa se sama, mikä ei-kristittyjä kohtaa joka tapauksessa heidän oman ajattelunsa mukaan, eli olemattomuus, olemasta lakkaaminen. On kyllä hyvin mahdollista, että olen väärinkäsityksen vallassa liittäessäni tällaisen näkemyksen kristinuskoiseen.

Kuten aiemmin mainitsin, katson että Kristinusko on elämää rajoittava voima. Uskovat ovat tietysti siitä eri mieltä. Erimielisyydestä huolimatta pidän heidän ajatteluaan silti usein fiksuna. Minä vain ymmärrän ihmisen siten, että hän on tavallaan elämän voiman spontaani manifestaatio. Tätä élan vitalia on pakko suitsia joltain osin, jotta voisimme elää yhdessä toisten kanssa hyvää elämää. Kristinusko sellaisena kuin se toteutuu, rajoittaa elämää suurelta osalta mielivaltaisesti. Lisään, että jokaisen uskonnon täytyy toteutua ihmisten kautta, ja se juuri on se valuvika, jonka yli minä en pääse.  Synkimpinä hetkinä ajattelen, että kaikki järjestäytynyt uskonnollinen toiminta on korruptoitunutta ja pilaantunutta, mutta se on toisen kirjoituksen aihe se.

Elämän rajoittamista on kaikki uskonnollinen väkivalta, henkinen väkivalta ja vallankäyttö. Tässä kohden on hyvä korostaa, että uskonnon rajoittava vaikutus ja uskonnon harjoittamisen rajoittava vaikutus ovat kaksi eri asiaa, vaikka ne ovatkin osin päällekkäisiä. Jälkimmäinen on haitallisempi, joten keskityn siihen. Skaalan toisessa ääripäässä on suora uskonnollinen väkivalta. On ilmiselvää, miten se rajoittaa elämää. Siirryttäessä henkisen väkivallan kautta kohti vallankäyttöä, joudumme katsomaan kohdetta yhä tarkkaavaisemmin ja keskittyneemmin, jotta ymmärrämme, mitä tapahtuu.

Uskonnolliseen toimintaan sisältyy valitettavan usein henkistä väkivaltaa ja aina vallankäyttöä. Ihmisten elämää puristetaan luonnottoman kokoisiin laatikoihin, joita on vallankäyttäjän helpompi siirrellä. Pahimmillaan se on pienissä yhteisöissä ja lahkoissa, joissa ihmisten elämään puututaan pikkutarkasti. Ei ole olemassakaan niin triviaalia asiaa, että raamattu tai raamatun tulkitsija ei sanoisi siitä jotain painavaa. Jokainen lillukanvarsi halutaan värittää juuri sillä omalla värillä, oman raamatuntulkinnan kautta. Toimintavaihtoehtojen rajoittaminen sekä asenteiden ja arvojen muuttaminen ovat kaksi vallan ilmenemismuotoa, joiden lopputuloksena on ns. sisäistetty valta eli tila, jossa hallittu pitää tottelemista velvollisuutena ja hallitsija vallankäyttöä oikeutenaan. Tämän vallankäytön mahdollistaa Kristinuskossa (ja muissa uskonnoissa, joissa ihminen tuomitaan tai punnitaan elämän jälkeen), manipulaation lisäksi, maallisen elämän päättymistä koskeva lupaus/uhka, jonka mainitsin aiemmin.

Ihmisen täytyy saada toteuttaa itseään, jotta hänen elämänsä élan vital tulisi käytettyä mahdollisimman täydellisesti. Tästä huolimatta sitä pitää rajoittaa joiltain osin, jotta voimme taata yhteiselämän muiden kanssa. Perusteena rajoittamiseen ei kuitenkaan saa olla sellainen elämän jälkeinen lupaus tai uhka, joka mahdollisesti voi toteutua tai olla toteutumatta. Jos niin tehdään, syyllistytään yksilön ainutkertaisen elämän tuhlaamiseen.

Ihminen tulee elämänsä aikana tehneeksi paljon asioita, joiden voidaan oikeutetusti katsoa lisänneen vain vähän, tai ei ollenkaan, lisäarvoa hänen elämäänsä. Niiden mielivaltainen rajoittaminen on kuitenkin eettisesti väärin, ja perversio (siinä mielessä, että se on luonnotonta).