Tämä kirjoitukseni on julkaistu ensimmäisen kerran 29.11.2011 ilmestyneessä Asennetta-lehden numerossa.
Onko televisiossa esitettävä Big Brotherin ohjelmaformaatti
vain harmitonta matalaotsaista viihdettä? Miten sen hämmentävän suuri suosio on
ymmärrettävissä? Tämän ilmiön selittäminen siten, että ohjelmassa olisi
erityisen mielenkiintoisia henkilöitä, draamaa, romansseja, seksiä, konflikteja
tai kekseliäitä tehtäviä olisi kuitenkin epätyydyttävää ja osin itsepetosta. Joitain
näistä elementeistä sieltä löytyy ja joitain ei. Ihmiset luonnollisesti eroavat
siinäkin, että toiset ovat vähempään tyytyväisiä kuin toiset eikä siinä mitään
väärää ole. Tehkäämme Big Brotherille pienimuotoinen filosofinen ruumiinavaus
ja katsotaan, mitä sieltä pöllähtää silmille.
Eräs tapa ymmärtää olisi nähdä Big Brother eräänlaisena
postmodernin ajan reippaasti laimennettuna sirkuksena tai friikkishowna. Kolmisilmäisten
kääpiöiden ja parrakkaiden naisten sijaan näytteillä on tietynlaisen esillä
olemisen tarpeen omaavia tavallisia ihmisiä sikäli kuin ns. ”tavallinen ihminen”
ei ole muuta kuin vain sinnikäs myytti. Big Brotherin syvin olemus ui kuitenkin
synkemmissä vesissä, ja kritiikkini on monikärkinen.
Ensinnäkin tuntuu siltä, että taloon ei ole valittu niinkään
ihmisiä, vaan enemmänkin irrotettuja ominaisuuksia. Tämä on tietoista ja
liittyy showbisneksen lainalaisuuksiin. Ihmisellä on arvo vain haluttujen
ominaisuuksien kantajina. Taloon on haluttu saada sekalainen kokoelma
persoonia, mielipiteitä ja henkilökohtaisia tapoja. Ajan mittaan, ja
jännityksen lauetessa, nämä pääsevät enemmän ja enemmän pintaan, jolloin alkaa
tapahtua sitä kanssakäymistä, mitä on haettu. Osa siitä on ennakoitua ja osa
ennakoimatonta. Jo tämä on hyvin kyseenalaista manipulointia, mutta kuitenkin
vielä suhteellisen harmitonta. Onhan kyse kuitenkin aikuisista ihmisistä, jotka
osaavat sopeutua ja toimia itsenäisesti.
Iso osa Big Brotherin vetovoimaa on luonnollisesti sen luomat
eroottiset jännitteet, joiden suunnat kulkevat sekä talon sisällä että
katsomosta taloon. Ylenpalttinen kiinnostus juhlimisen ja vihjailevan
seksuaalisuuden tirkistelyyn ei tietysti yllätä ketään. Näissä yleisölle
järjestetyissä, vakoilemalla saaduissa, eroottisissa näytöksissä on jotain
hyvin häiritsevää. Mikä oikeuttaa tämänkaltaisen tirkistelyn tai voyerismin,
jos halutaan patologisoida? Hyväksikäyttö kun on aina hyväksikäyttöä, vaikka
sen kohteet olisivat siihen suostuneet.
Big Brother –taloon liittyy eräs pelottava yhteiskuntafilosofinen
ominaisuus, josta autoritaariset tahot haaveilevat. Jatkuva ympäri vuorokauden
päällä oleva kameratarkkailu muistuttaa läheisesti englantilaisen filosofin
Jeremy Benthamin 1700-luvulla ideoimaa vastenmielistä Panoptikon vankilamallia,
jolla pyrittiin täydelliseen mielen ja ruumiin hallitsemiseen. Siinä vangit
olisivat olleet mahdollisen jatkuvan tarkkailun alaisena täysin ilman
yksityistä aikaa. Big Brotherin osallistujat tietävät olevansa kuvattuina joka
hetki. Varmaankin tarkkailtavina oleminen välillä heiltä unohtuu, mutta valvojan
ääni kuitenkin läpitunkee talon ja toimii muistutuksena sen olosuhteista. Tällöin
mieli repäistään väkivaltaisesti aina uudestaan julkiseen tilaan. Arki on siis
yksityisen ja julkisen välillä mielivaltaisesti häilyvää. Niin ikään myös
katsojalle tulee illuusio vallasta, mutta tätä valtaa ei käytetä mihinkään
rakentavaan vaan itsen viihdyttämiseen. Vallankäytössä huvin vuoksi on aina
sadistisia piirteitä.
Tästä pääsemmekin Big Brother –konseptin pirullisimpaan
osaan eli sen sadistiseen pohjavireeseen. Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa
poika ja tyttö ovat talossa ollessaan tutustuneet toisiinsa, ja jonkinlainen
yhteys, tai jopa romanssi, on vireillä. Sitten Big Brother antaa pojalle
salaiseksi tehtäväksi vältellä kaikkea fyysistä kosketusta tyttöön. Tämän
seurauksena katsojat saavat hekumoida tytön kyyneleillä ja pettymyksellä, kun
hän murehtii suhteen viilenemistä. Ohjelman ”juonesta” huolehtivat henkilöt ovat
kuin nukkemestareita, jotka ohjaavat tunteita haluamaansa suuntaan. Mitä enemmän
itkua ja hammasten kiristystä päästetään ilmoille, sen parempi. Törmäämme
jälleen manipulaatioon ja sadismiin. Shown kaikesta keinotekoisuudesta
huolimatta tässä pelissä liikuteltavat pelinappulat ovat oikeita ihmisiä,
joilla on oikeita tunteita. Pahinta on, että tästä tehdään hyväksyttävää, ja
tätä sadismin ja kontrollin ilosanomaa syötetään ns. oikeaan elämään. Ikään
kuin me ihmiset tarvitsisimme vielä lisää sytykettä pimeällä puolellemme.
Löytyykö Big Brotherista mitään hyvää tai tarpeellista edes
viihteen maailmaan? Vastaus on, että ei. Kenties on kuitenkin liioittelua
väittää, että tällaisen ohjelman tekijät olisivat ilkeitä satyyreitä, jotka
pelkäksi omaksi ilokseen synnyttävät bakkanaaleja, surua ja rienausta. Liian
pitkälle on kuitenkin menty. Vanhan kliseen mukaan sellaista ohjelmaa tehdään,
mitä ihmiset haluavat katsoa. Siinä tapauksessa peili asetetaan katsojien
eteen. Miksi tällaista tehdään? Ohjelman tekijöiden vastaus on helppo arvata,
mutta entä katsojan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti