Jotain hyvää kreikanmaasta ja Nasaretin vampyyri

Valitettavan harvoin tulee vastaan musiikkiesitys tai orkesteri, joka saa aikaan suoranaisen mullistuksen, henkilökohtaisen seitsemännen pasuunan soimisen. Ensimmäinen tällainen oli Richard Wagnerin ”Tristan ja Isolde”. Toinen mullistus tapahtui, kun löysin kreikkalaisen sinfonisen Death-metal orkesterin nimeltä SepticFlesh, ja erityisesti heidän kaksi uusinta levyään, The Great Mass ja Communion.

            Mitä yhteistä voi Wagnerilla ja SepticFleshillä olla? Ne molemmat ylittävät musiikin sovinnaiset rajat ja luovat metafyysisen horisontin sävelten ja sanojen rinnalle. Tristanissa horisontti täyttyy väitteellä rakkauden ja kuoleman yhteydestä. Päivä on harhaa ja merkityksetöntä. Rakkaus kuuluu yöhön, jossa olemisen todellisuus näyttäytyy aidoimmillaan. Rakkaus voi täydellistyä vain kuolemassa, tai ”liebestodissa”, joka on enemmänkin täyttymystä kuin katoamista.

            SepticFleshin musiikkia voisi kuvata paremmin, että se on metallista modernia klassista musiikkia. Niin ratkaiseva osuus heillä on klassisen musiikin instrumenteilla. Tosin tällaisella genremäärittelyllä heitä ei löytäisi se yleisö, jonka he varmasti eniten haluavat saavuttaa. Heidän luomansa metafyysinen horisontti on pohjimmiltaan utuisen anti-teistinen. ”The Great Massin” kolme ensimmäistä kappaletta muodostavat yhtenäisyyden, jossa ”The Vampire from Nazareth” on syytös, ”A Great Mass of Death” on seuraus ja kärsimys ja ”Pyramid God” on sovitus. Kahden ensimmäisen kappaleen tärkeimmät kohdat ovat lähes kestämättömiä siinä, miten ne keräävät voimaa ja painetta. Ne muistuttavat Wagnerin Tristanin toisen näytöksen loppua siinä, että musiikki jatkuu voimistuen muutaman tahdin ”liikaa”, kauemmas kuin on totuttu. ”Pyramid God” on näistä kolmesta kappaleista selvästi melodisin ja siinä onnistuneesti vapautetaan aiemmin vangittu energia kuulijaa helpottavalla tavalla.

            Yksinkertaisimmillaan on kyse siitä, miten helppoa tämän kolmannen kappaleen kuunteleminen on verrattuna kahteen ensimmäiseen. Nämä kolme antavat viitekehyksen, jossa lopun levyn, sinänsä hyvien kappaleiden, kuunteleminen tapahtuu. Loppulevy on sen vuoksi hyvä, millaisia ovat kolme ensimmäistä kappaletta. ”Communion” levyltä voisi yksilöidä esimerkiksi kappaleen ”Babel’s Gate”, joka ei ole pelkästään musiikkia vaan myös lihaksi tullut pettymys ja uskonnollinen epätoivo. ”Babel’s Gate” onkin vastakappale hienoille Anton Brucknerin sinfonioille, joissa Absoluutti paljastetaan väkisin kuuntelijan eteen.

Loppuun vielä humoristinen kuvitelma lopunajan odotuksesta, kun kerran ilmestyskirjaan jo viitattiin. Hallava hevonen ja muut ilmestyskirjan rakastettavat hepat ovat telmineet maailmassa siitä lähtien kuin on ollut ihmisiä. Apokalyptikot vain jaksavat odottaa, josko se loppu viimein tulisi. Joko? Ei. Ei vieläkään. Onko tällaiselle hilpeydelle vertaa?