Olen aloittanut blogin pitämisen Kotimaa24-sivustolla osana tutkimustani. Kotimaa24 on sähköinen kirkonmäki. Tässä asiapitoista tekstiä, jota kirjoittelin tänään sinne.
Sisällissodan jälkeisen Suomen yhteiskunnallinen muisti on ollut varsin yksimielinen siitä, mihin Evl.lut. kirkko tuolloin asemoitui. Punaisia sympatiseeraavat ovat pitäneet sitä sortokoneiston osana, ja valkoisten kannattajat taas sankarillisena jumalallisen yhteiskuntajärjestyksen puolustajana. Totuus ei kuitenkaan ollut aivan näin jyrkästi rajautunut. Lukuisia kysymyksiä herää. Pohjaan tiedot vuonna 2009 ilmestyneeseen, Ilkka Huhdan toimittamaan, kirjaan ”Sisällissota 1918 ja kirkko”.
Punaisilla ei ollut sodan aikana varsinaista kirkon tai uskonnon vastaista ohjelmaa. Sodassa taistelivat enemmän yhteiskunnalliset ja sosiaaliset näkemyserot kuin ideologiset tekijät. Toki sodan voit-tamisen jälkeen suunnitelmissa oli kirkon aseman murentaminen, veronkanto-oikeuden poistaminen ja omaisuuden siirtäminen kunnille ilman korvausta. Sodan aikana seurakuntiin ja pappeihin kohdistui väkivallantekoja (mm. pahoinpitelyjä n.35kpl ja pappien surmia 10kpl) sekä kiinteistöjen vahingoittamisia kuten pappiloiden ja kirkkojen ryöstöjä tai polttamisia. Näiden voidaan kuitenkin katsoa johtuneen paikallisesti ja henkilökohtaisesti koetuista vääryyksistä ja kaunoista. Tämän valossa on ymmärrettävää, että paikoitellen uskonnollinen elämä jatkui myös lähes normaalina myös Suomen punaisella puolella.
Kirkon toimet sodassa olivat maltillisempia kuin on ajateltu, mutta kirkon ylin johto oli lähes yksimielinen siitä, että sisällissota johtui pelkästään jumalattomuudesta ja harhaisesta kapinasta esivaltaa vastaan, Esivalta oli luonnollisesti saanut valtuutuksensa jumalalta. Asenteet olivat paikoin erittäin kovia. Punaisten ns. harhaan johdetut rivisotilaat tuli lähettää Saksaan pakkotyöhän loppuelämäkseen. Johto ja agitaattorit sen sijaan piti teloittaa. Erityisen ankarasti suhtauduttiin punaisten puolella aseeseen tarttuneisiin naisiin. Heidät tuli ilman armoa teloittaa. Nämä olivat siis kirkon kantoja. Sovintoa ja anteeksiantoa toivovia kannanottojakin kirkon piiristä tosin kuultiin. Niiden pontimena olivat kuitenkin enemmän armahduksen ja koston hillitsemisen teemat. Niissä haluttiin myös jo pedata sodan jälkeistä aikaa. Haettiin keinoja jälleenrakentamiseen ja yhdessä elämiseen. Oikeudenmukaisuuden vaatimustensa kanssa punaiset olivat varsin yksin.
Esivalta-ajatus pohjautuu varmasti Paavaliin, mutta miten on ymmärrettävä ristiriita Jeesuksen opetusten ja näiden teloitusvaatimusten välillä? Esivalta-ajatteluun sopi hyvin haaveet Suomesta monarkiana ja aikeet hakea Saksasta Suomelle kuningas. Sekin on myös hieman kummastuttavaa, ettei Euroopassa jo satoja vuosia hyväksyttyä ajatusta vallan legitimiteetistä tuotu esiin. Empiirinen legitimiteetti riippuu siitä, hyväksyykö kansa kulloisenkin valtajärjestelmän. Kansalla olisi siis oikeus suistaa valtaapitävä eliitti, jos yhteiskunnalliset olot siihen pakottavat.
Kenties hämmentävintä on, että sisällissodanajan kirkon historian tutkimuksessa on niin vähän käsitelty omaisuutta ja taloudellisia seikkoja. On mielestäni hieman naivia nähdä kirkko ideaalisena eli sellaisena, että sen toimia ja kannanottoja ohjaisi pelkästään uskonnollinen perusta. Kirkko on aina huolehtinut omaisuudestaan mustasukkaisesti (ehkä poislukien aivan alkuajat) ja nähnyt vaivaa et-siäkseen sille oikeutusta. Oman yhteiskunnallisen ja taloudellisen vallan säilyttäminen oli näin ollen yksi merkittävä syy valkoisten puolelle asettumisessa. Kokonaisuutena ajatellen kirkolta ei liiennyt myötätuntoa niille sosiaalisille uudistuksille, joita punaiset ajoivat. Kirkon sosiaalinen sanoma jäi hyvin heikoksi ja kaukaiseksi Jeesuksen ajatuksista. Voihan olla, että käsitykseni siitä, mitä kirkko haluaa olla, on väärä. Eli kirkko on toteuttanut omaa luontoaan onnistuneesti, eikä se edes haluaisi vahvistaa vaikutustaan yllä mainitulla tavalla.
Nykyajan kirkon sosiaalisen sanoman koen niin ikään kovin laimeana. Diakonit tekevät tärkeää työtä, ja ylimmältä johdolta tulee ajoittain kannanottoja joihinkin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Voisiko kirkko tehdä kuitenkin enemmän? Kaipaisin selkeitä kantoja kulutusyhteiskunnan haittoihin kuten työstressiin, masennukseen, psykologisiin ongelmiin, tuloerojen kasvuun yms. Liike-elämän edus-tajat (Eva, Björn Wahlroos) saavat ilman vastakommentteja lyödä heikkoja ja epätoivottuja kansanosia. Ehkä kirkolla olisi tässäkin keskustelussa paikkansa? Tietysti jo ateismin vastustamisen nimissä kirkko asettuu poliittisen kentän oikealle puolelle, ja ehkä sen takia työväestön puolustaminen jää kovin näennäiseksi. Värittääkö kirkon asennetta köyhälistöön enemmän almu-ajattelu kuin oikeu-denmukaisuuden pohdinta? Olenko väärässä tässä?
Moni varmasti väittää, että kirkon pääasiallinen rooli on puhtaasti uskonnollinen. Riittää, jos se toteuttaa sen hyvin. Kirkon edustajien ei myöskään tarvitse osallistua muuhun keskusteluun kuin siihen, joka koskee opillisia asioita ja raamatun tulkintaa. Itse näen kirkon kuitenkin myös yhteiskunnallisena ja sosiaalisena toimijana. Miten se voisi muuta ollakaan? Näin ollen kirkkoa voidaan arvioida yhtä lailla sen maallisen roolin kautta. Katselen tosin asiaa kirkon ja kristinuskon ulkopuolisena tarkkailijana, mutta ei sen yhteyttä yhteiskuntaan pysty kiistämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti