Kirkko sisällissodassa vuonna 1918 osa 2

Keskustelu aiheesta jatkuu. Tässä viimeisin postaus heille, joita kiinnostaa.

Palaisin vielä tuohon kysymykseen kirkon äänestä ja siitä, miten monitahoinen tai yhtenäinen se oli. Arkkipiispa Johanssonin lisäksi piispa O.J.Colliander (myös ankara beckiläinen) suhtautui äärimmäisen kielteisesti sosialisteihin. Mainitsemani vaatimukset teloituksista ja pakkotyöhön passittamista olivatkin juuri Collianderin ääneen esittämiä ajatuksia (Huhta 2009 s.32-33). Sodan aikana Colliander työskenteli aktiivisesti valkoisen suomen puolesta ja yritti saada Mannerheimin omaksumaan hänen oman näkemyksensä sisällissodan uskonnollisesta luonteesta. Colliander vaati myös, että sisällissodan voittamisen jälkeen sotatoimia oli jatkettava ”hyökkäys- ja valloitussotana” Venäjää vastaan, kunnes Suur-Suomen luonnollinen itä-raja olisi saavutettu (Huhta 2009 s.32).  

Marraskuun 1917 yleislakon levottomuuksien huolestuttamana Oulun piispa Koskimies halusi, että piispat ja arkkipiispa yhdessä laatisivat paimenkirjeen, jossa kehotettaisiin sovintoon ja ongelmien rauhanomaiseen ratkaisuun. Koskimiehen laatima tekstipohja oli osoitettu yhteiskunnan omistavalle luokalle ja poliittiselle eliitille. Johansson ja Colliander tyrmäsivät ehdotuksen, ja Porvoon piispa Råberg piti sitä kirkkolain vastaisena ja vaarallisena politikointina. Johansson ei halunnut, että sovintoa tarjottaisiin sosialisteille, ”murhaajille ja pilkkaajille”. Collianderin mielestä Koskimiehen ehdotus oli vain ”epäraamatullinen fraasi”, jolla osoitetaan rakkautta jumalan valtakunnan vihollisille (Huhta 2009 s.30). Emme tietenkään voi tietää, mikä vaikutus tämän kaltaisella kannanotolla olisi ollut, mutta itse uskon, että tuossa yhteiskunnallisessa tilanteessa, loppuvuodesta 1917, sisällissota oli jo vääjäämätön.

Colliander muodosti toisen ääripään kirkossa ja toisen ääripään taas mainitut ns. punikkipapit. Suurin osa oli tietysti jotain siltä väliltä. Yksittäisissä tilanteissa papit toimivat varmaankin omantuntonsa mukaan. Ilkka Huhta kirjoittaa näin: ”Aiemman tutkimuksen pohjalta siis tiedetään, että arkipiispan tavoin hänen virkaveljensä ja suuri osa papistoa antoivat joko näkyvästi tai hiljaisesti tukensa valkoisen Suomen tavoitteille (Huhta 2009 s.10). Tämä uusin tutkimus loiventaa sitä näkemystä aavistuksen mm. naisseurakuntalaisen näkökulman kautta. Suurin osa kirkkokansasta oli naisia, ja aiemmassa tutkimuksessa on ilmeisesti tehty yksinkertaistuksia siitä, että kirkossa käyvät naiset olisivat olleet yksistään valkoisia.

Beckiläisyyteen Suomessa täytyy tutustua paremmin. Yllä mainitsemani lainaus ”epäraamatullisesta fraasista” on hyvä aloituspiste. Miten he ovat selittäneet pois Jeesuksen väkivallattomuuden ja opetukset? Millä perusteilla ankarasti raamattuun perustuva oppi valikoi vain tietyt raamatun kohdat kivijalakseen?

Sisällissodan ajan naisten ja kirkon suhteeseen pitää palata joskus myöhemmin tarkemmin. Luin kuvauksen mielenkiintoisesta nelikentästä, joka on rakennettavissa tuon ajan naiskuvasta. Ylimpänä ja ”parhaimpina” ovat siveelliset naiset. Toisena arvoasteikossa tulevat siveelliset miehet. Toisena he ovat sen takia, että miehet ovat luonnostaan vaikutusalttiimpia houkutuksille ja lankeamiselle. Kolmantena ovat langenneet miehet, jotka on saatu houkuteltua epäsiveellisyyteen. Viimeisen ja halveksitumman ryhmän muodostavat epäsiveelliset naiset. Heidät samaistettiin implisiittisesti tiettyyn yhteiskuntaluokkaan eli työläisväestöön. Tässähän on mielenkiintoinen jako niin sanotusti pyhimyksiin ja toisaalta prostituoituihin jos kärjistetään. Välimallin naisia ei olisi. Onko sellaista ajattelua vieläkin kirkon piirissä, vaikka sitä ei kukaan uskalla ääneen sanoa? Muissa uskonnoissa miesten ”vastuuvapauden” huomaa helposti. Toisin sanoen, jos mies saa seksuaalisia ajatuksia naisen paljaasta olkapäästä tms., se on vika naisen siveettömässä pukeutumisessa.