Tutkittua tietoa epärehellisyydestä ja rikkaista ihmisistä

Rikas ihminen on valmiimpi pettämään ja huijaamaan kuin köyhemmät lähimmäisensä. Tämänhän nyt on jokainen ”tiennyt”, mutta Berkeleyn ja Toronton yliopistojen yhteistyönä tekemän tutkimuksen mukaan näin todellakin on. Rikas ihminen suhtautuu kevyemmin omaan epärehelliseen käyttäytymiseen ja lain rikkomiseen. Ihminen, jolla on paljon rahaa ja omaisuutta, suhtautuu positiivisemmin myös ahneuteen, mikä onkin luonnollista. Muistutetaan kuitenkin, että nyt ei puhuta kenestäkään tietystä rikkaasta ihmisestä vaan rikkaista ihmisistä yleensä. Heille on tutkimuksen mukaan tyypillistä kuvatun kaltaiset asenteet, mutta yksittäisissä esimerkeissä voimme nähdä myös toisenlaista käyttäytymistä.

Syitä miettiessään tutkijat olivat päätyneet mm. seuraaviin johtopäätöksiin. Rikas ihminen on rahallisesti riippumattomampi niin yhteiskunnasta kuin kanssaihmisistäänkin. Lisäksi heille ei ole muiden mielipiteillä niin suurta merkitystä kuin köyhälle, joka on monin tavoin riippuvaisempi muista. Pienet sanktiot eivät rikasta heilauta. Kyse on myös varmasti jonkinlaisesta hybriksestä tai arjen arroganssista. Tämä ei ole lainkaan yllättävää, mutta se sen sijaan on, että rikkaat eivät piittaisi muiden mielipiteistä. Koko poroporvarillinen elämäntapahan riippuu siitä, että miltä oma elämä näyttää muiden silmissä. Täytyy varmaankin erottaa nämä kaksi asiaa: Mitä muut ihmiset ajattelevat minusta sekä mitä minun vertaiseni ajattelevat minusta. Olisiko todella niin, että rikkaat eivät pitäisi jälkimmäistäkään merkittävänä pidäkkeenä käytökselleen?

Tähänkin tutkimukseen pätee tuttu ongelma. Ovatko rikkaat välinpitämättömiä ja epärehellisiä sen vuoksi, että he ovat rikkaita? Vai ovatko he rikkaita sen vuoksi, että he ovat välinpitämättömiä ja epärehellisiä? Tutkimuksen uutisointi Ylellä ei valaissut tätä puolta. Täytyy etsiä tutkimusraportti ja perehtyä tarkemmin. 

http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2012/02/tutkimus_rikkaat_huijaavat_helpommin_3291808.html

Lisää inhimillisyyttä, vähemmän ihmeitä ja klovneja

On se merkillistä. Jotkut väittävät, että kirkko pitäisi saada uudelleenhengistettyä. Pitäisi muka palata johonkin puhtaampaan ja yksinkertaisempaan, ”back to basics stupid”. Asiahan on aivan päinvastoin. Kirkon pitää maallistua, ettei se uudelleenhengästy. Uskonnollinen ja sekulaari voisivat liikahtaa toisiaan kohti ja tavata uudessa pisteessä. Siitä kohtaamisesta syntyisi uusi olemisen tapa, jota voisi kutsua vaikkapa inhimilliseksi yhteiskunnaksi.

Mistä pitäisi päästä eroon? Kirkon ei pitäisi olla pakopaikka ahdasmielisille, jotka hakevat uskonnosta tekosyyn henkiselle ja älylliselle formalismilleen. Heitä tulisi auttaa kasvamaan. Eikö meidän tulisi raitistuttaa myös hengestä riippuvaiset hurmosnarkkarit? Jotkut ovat tuijottaneet Raamattua niin kauan ja intensiivisesti, että heidän niskansa, ja koko yläruumiinsa, ovat täysin jumissa. He eivät enää pysty nostamaan katsettaan ylös ja näkemään ihmistä vieressään. Lähimmäinen on heille vain yksi esine muiden joukossa, turmeltunut este, joka pelkällä läsnäolollaan pilaa heidän hengistyneen elämäänsä.

Ja keitä ovat nämä hypnootikot ja kakkosluokan valemessiaat, joiden edessä ihmiset tungeksivat kuin heikkopäiset? Joku ihmettelee, olemmeko joutuneet sirkukseen, jossa klovnit taikovat toistensa eteen sudenkuoppia mielikuvituksestaan. Jonglöörit kopittelevat sieluilla kuin keiloilla. He luulevat, että jonkin metafyysisen klubin jäsenyys nostaa heidät itsensä, ja heidän oman arkisen elämänsä, yläpuolelle. Itsekritiikki ja itseironia auttaisivat moneen vaivaan. Sen olen itsekin huomannut.

Mitä tarvitsisimme lisää? Tarvitsemme lisää inhimillisyyttä ja havainnon herkkyyttä, kun katsomme toista ihmistä. Hänet pitää nähdä arjessaan ajattelevana, tuntevana ja heikkona, maailman henkisen ja fyysisen suhdeverkoston yhtenä pisteenä. Kirkko menisi oikeaan suuntaan, jos sen jäsenet tuomitsemisen sijaan miettisivät, että miten he voisivat auttaa ihmistä tässä maailmassa ja tässä elämässä. Maailma joka tapauksessa menee vääjäämättä eteenpäin omaa tietään hyvässä ja pahassa. Kirkko joko saa sen kiinni tai jää jälkeen. Maailma ei siitä piittaa, miten kirkon käy, mutta ihminen tarvitsisi kaiken mahdollisen avun.    

Hyvät tavat kauhistavat

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran 24.2.2012 ilmestyneessä Asennetta-lehden numerossa.

Suuri osa siitä, mitä katsotaan kuuluvan hyviin käytöstapoihin, on vähintäänkin kyseenalaista, motiiveiltaan epäilyttävää ja moraalisesti arveluttavaa. Hyvien tapojen väitetty rapautuminen on eräs yhteiskunnallisen keskustelun kestoteemoista. Mistä hyvissä tavoissa ja etiketissä on kyse? Minkä vaatimuksen ne käyttäjilleen asettavat? Päällisin puolin katsottuna hyvissä tavoissa on kyse käyttäytymissäännöistä, joiden sisältöä kukin sukupolvi muokkaa omalla tavallaan, usein edellisten sukupolvien närkästykseksi. Tarkemmin katsottuna sieltä löytyy kuitenkin paljon sellaista, mikä haluaa pysyä piilossa. Kulttuurisessa yhteiskuntaruumiissa on kuoliossa oleva raaja, ja se täytyisi leikata irti.       

Millä haarukalla syöt salaattisi?

Pelkistä hyvistä tavoista puhuminen on kovin epämääräistä, joten on hyvä tarkentaa ja jaotella hieman. Teen niiden sisällä karkean jaon etikettiin ja moraalisiin hyviin tapoihin sen mukaan, millä ne perustelevat oikeutuksensa. Tarkennuksena sanottakoon, että moraalilla en tarkoita tässä yhteydessä kristillistä tai uskonnollista synnin vastapainoa.  

         Etiketti on näistä kahdesta luonteeltaan pakottavampaa. Sen mukaan sinun pitää toimia tietyllä tavalla. On vain yksi oikea tapa toimia kussakin tilanteessa, ja se siirretään uudelle kansalaiselle ylhäältä päin käskyttämällä joko suoraan tai opetukseksi verhottuna. Etiketissä ei anneta tilaa omalle harkinnalle. Sinun pitää esimerkiksi puhutella huomattavasti itseäsi vanhempia ihmisiä kunnioittavasti teitittelemällä ja arvokkaassa juhlassa sinun pitää pukeutua ns. tilanteen vaatimalla tavalla. Joskus kuulee sanottavan, että etiketti voi syntyä eettisistä normeista ja se voi syntyä kulttuurin luomana ja vaalimana. Tässä lausumassa on kaikki mahdollinen pielessä. Etiketti ei koskaan synny eettisistä tai moraalisista lähtökohdista. Toisaalta etiketti on aina kulttuuriin sidonnaista ja sen luomaa. Ollakseen eettistä, sen luomien käyttäytymistapojen tulisi lisätä oleellisesti ihmisten hyvinvointia. Sen sijaan etiketti kahlitsee ihmistä ja estää henkistä kasvua, koska se vie yksilöltä vastuuta käyttäytymisestään. Se pyrkii suitsimaan spontaania elämää, koska yhteiskunnallisen eliitin mielestä on aina vaarallista, jos kansa ajattelee itse.

         Etiketti on hyvien tapojen pimeä puoli. Siihen on sisäänrakennettu entisen maailman herra-orja –suhde, koska sen toimintasuunta kulkee poikkeuksetta sosiaalisessa hierarkiassa alhaalta ylöspäin. Orjan tulee käytöksellään huomioida herra ja varmistaa, ettei vain pahoita hänen mieltään. Muutama vuosi eräässä ajankohtaisohjelmassa kerrottiin kuinka yritystilojen siivoajille painotettiin koulutuksen yhteydessä, että he eivät saa pilata toimistotilojen ilmaa päästämällä suolistokaasuja. Onkohan myös kauppakorkeassa luentoja, joissa opetetaan, ettei ole hyvä piereskellä sihteerin ohi kulkiessa? Tuskin. Kaikesta tasavertaisuus-puheesta huolimatta yhteiskuntamme rakentuu eriarvoisuuden suhteisiin niin työpaikalla kuin vapaa-ajallakin. Etiketti vahvistaa tätä eriarvoisuuden rakennetta, koska se määrää, miten heikon tulee käyttäytyä vahvemman edessä. Vahvempi sen sijaan voi aina tehdä poikkeuksia, ja se hyväksytään hiljaisesti.

         Esimerkkejä yllä kuvatusta ovat mm. opettajan ja oppilaan suhde, työnantajan ja työntekijän suhde sekä vaikkapa nuoren ja vanhan ihmisen suhde. Otamme tarkasteluun viimeisen näistä. Jos ohitamme sen. että niin meille on aina opetettu, miksi nuoren ihmisen pitäisi nöyrtyä vanhemman ihmisen edessä? Mikä voi tehdä toisesta ihmisestä niin erikoislaatuisen, että häntä pitäisi kumartaa tai teititellä? Ja nyt en kelpuuta vastaukseksi, että kunnioituksesta, sillä tokihan kunnioitus täytyy ensin ansaita. Minkä arvoista on ”kunnioitus” ilman, että se on henkilökohtaisessa suhteessa, toisin sanoen teoilla ja sanoilla ansaittu? Jos vanhempi ihminen loukkaantuu siitä, että häntä sinutellaan tai puhutellaan muuten tuttavallisesti, niin kertooko se enemmän nuoresta vai vanhasta? Psykologisesti uskottavin selitys on, että turhamaisuutta on nyt loukattu. Uskon, että suuri osa ylhäältä alaspäin asetetuista etikettivaatimuksista saa polttoaineensa juuri turhamaisuudesta ja tärkeilystä. Ääneen sanottuna oikeutus on tietysti jotain muuta.

         Jatkaaksemme teitittelyn ongelmaa, niin se perustellaan siten, että niin on tapana tehdä, ja että on hyvien tapojen mukaista teititellä. Miksi sitten se on hyvien tapojen mukaista? Koska se kuuluu etikettiin ja hyvään käytökseen, ja olemme päättäneet, että se on niin. Oikeutus on kehämäinen. Etiketin tarpeellisuus perustellaan sillä itsellään.          

Koulu ja kohteliaisuus

Etiketin syöttäminen tuleville yhteiskunnan jäsenille alkaa jo esikoulussa. Lapsille kerrotaan, että on kohteliasta sanoa kiitos ja anteeksi. Ongelma tässä on se, että tuo tarve perustellaan nimenomaan kohteliaisuudella. Siinä on jotain syvällisellä tavalla pikkumaista, että nämä kaksi ihmisten kanssakäymisen tärkeimmistä sanoista arkipäiväistetään tilanteisiin, joissa esimerkiksi todellista kiitollisuutta ei ole tarpeen ilmaista. Eikö olekin erikoista, että pitäisi kiittää siitä, että toinen ihminen tekee työnsä? Kiitos, että saan maksaa nämä kaupasta ottamani tavarat sinulle, joka saat palkkaa siitä, että otat rahani vastaan. Oleellistahan ei ole mitä sanotaan, vaan miksi sanotaan.

         Koulun tapakasvatusta kritisoidaan usein liian lepsuksi. Jokaisena aikana väitetään, että juuri nykyajan nuoriso on poikkeuksellisen huonosti käyttäytyvää. Koulun turvallisuus ja oppimisrauha ovat asia erikseen. Niihin keskittyessään kuri ja etiketti löytävätkin oikeutusta. Fyysistä tai henkistä väkivaltaa ei tule koskaan hyväksyä. Suuri osa nuorison käyttäytymistä koskevasta kritiikistä on kuitenkin lähtöisin vanhempien ihmisten turhamaisuudesta sekä toisaalta autoritaarisuudesta. Vanhemmiksi ihmisiksi sisällytän tässä yhteydessä laajasti nuoren vanhemmat, opettajat, viranomaiset ja muut aikuiset ihmiset, jotka nuoren kohtaavat. Kyseinen kritiikki kohdistuu täysin satunnaisella tavalla sellaiseen käytökseen, joka on eettiseltä kannalta yhdentekevää. Paljon normaalia itsenäisen ja terveellä tavalla ylpeän nuoren ihmisen käytöstä leimataan huonoksi, koska aikuisten suhtautuminen siihen on vinoutunutta. Meitä yritetään jatkuvasti opettaa hyväksymään saman koodin alle ääripäät väkivalta ja kohteliaisuus sekä tietysti kaikki siltä väliltä. Joskus näyttää jopa siltä, että epäkohteliaisuus on suurempi synti kuin väkivalta. Tappelunujakan yhteydessä saatetaan sanoa, että  noh pojat ovat poikia. Kiusaamista selitetään, että lapset nyt ovat julmia. Teitittelyn unohtuessa vanhempi ihminen sen sijaan kokee sydämen ytimeen ulottuvaa loukkaantuneisuutta.

         Autoritaarisuudella tarkoitan sellaista luonnetyyppiä, johon kuuluu mm. tarve sovinnaisuuteen, halu alistua auktoriteeteille ja vihamielinen suhtautuminen kaikenlaiseen vapaaseen ja erilaiseen. Se on siis yksilöpsykologinen oireyhtymä, mutta myös yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ilmiö. Sitä välitetään uusille kansalaisille päiväkodista lähtien aina hautaan saakka. Ihminen ei ole edes kuoleman jälkeen vapaa. Hautajaisseremoniat ovat tiukkaan kaavaan ahdettuja. Hauta täytyy pitää soveliaasti kunnossa, rikkaruohot nyhtää ja kukat istuttaa. Muutoin vertaisten ja auktoriteettien paine alkaa kasvaa. Autoritaarisuuden vihamielisyydestä ja katkeruudesta kumpuaa vapaan kasvatuksen ja tiukoista säännöistä vapaan elämisen arvostelu ja kurin ihannointi.

         Meidän täytyy myös kyseenalaistaa, miten opettajakunta asennoituu kasvatuksellisiin velvollisuuksiinsa. Miten paljon jäykässä tapakasvatuksessa on takana puhdasta velttoutta? On helpointa siirtää käyttäytymiskoodi sellaisenaan eteenpäin. Entä kuinka moni niin kutsuttu vaikea oppilas on todellisuudessa nuori, jolla on vain poikkeuksellisen terve tarve kyseenalaistaa?         

Kuka kryptasta huutelee?

            

Osa käyttäytymissäännöistä menee pikkutarkkuudessaan ja arkielämästä irtautuneisuudestaan naurattavan puolelle. Kuinka kukaan voi kuolemanvakavana miettiä vaikkapa sitä, mitä ruokailuvälinettä pitäisi seuraavaksi käyttää tai kummalla jalalla pitäisi lähteä humpan pyörteisiin? Itseironia olisi tarpeellista lääkettä tällaiseen vaivaan. Näissäkin pyrkimyksissä, olivatpa ne kuinka harmittoman oloisia tahansa, on mukana sairaalloinen tarve hallita ja määrittää toisten ihmisten arkea. Lisänä on mielestäni myös roima annos kaipuuta jonnekin muualle, johonkin myyttiseen aikaan, jolloin asiat olivat hyvin ja ihmiset vielä osasivat kumartaa. Oppilaat istuivat sotilaallisesti selkä suorassa, ja opettaja polki harmooniaan laulaen epävireistä veisua.

         Tapakouluttajat, ja tapakasvatus nykyisessä muodossaan, tulisi jättää historiaan yhdeksi sen monista huvittavista alaluvuista. Tapakouluttaja, etenkin maksullinen sellainen, onkin varsin erikoinen tapaus. He ovat kuin vampyyreitä, jotka kryptastaan käsin imevät yhteiskunnallista ja yksilöllistä elinvoimaa, sitä spontaania ihmisenä olemista, joka meissä on parasta. Elinvoimaa ei kuitenkaan imetä täysin kuiviin. Eliitti haluaa alamaisensa väsyneinä, mutta kuitenkin omiin tarpeisiinsa riittävän hyvävoimaisina ja toimintakykyisinä, että yhteiskunnan ja talouden pyörät pyörisivät. Tapakasvatus uskottelee nurinkurisesti, että hyväksi ihmiseksi kasvetaan sääntöjen ja ahdistavien muottien kautta, joissa yksilölle ei jätetä tilaa omalle harkinnalle.

Jotain täytyisi saada tilalle

Lukijalle on toivottavasti tullut selväksi, että en toivo tapakasvatuksen poistamista siten, että jäljelle jäisi kaaos ja epätietoisuus. Etiketit sen sijaan pitäisi haudata syvälle. Haluan tilalle etiikan ja käytännönläheisen moraalin opettamista. Olisi varmaan parempi puhua opettamisen sijaan keskustelusta. Tällaisessa mallissa koulussa käytäisiin keskusteluja siitä, miten toinen ihminen tulisi kohdata moraalisesti. Se vaatisi paljon työtä ja vaivannäköä niin oppilailta kuin opettajiltakin, mutta lopputulona olisi itsenäinen ja vahva ihminen, joka ottaa toisen oikeasti huomioon. Mahdollisesti ulospäin näkyvä käytös ei kovin paljoa muuttuisi, ainakaan niiltä osin, jotka todella ovat oleellisia. Aikuisilta sopisi myös odottaa enemmän paksunahkaisuutta sellaista käytöstä kohtaan, joka yleisesti nähdään töykeänä. Itserakkaudesta ja turhamaisuudesta luopuminen on kuitenkin meille niin kovin vaikeaa.

         Eettisestä perustasta lähtevä käyttäytyminen halutaan varmasti nähdä ääriyksilöllisenä verrattuna yhteisöllisyyteen. Asia on kuitenkin päinvastoin. Mikä olisikaan yhteisöllisempää kuin, että toisen ihmisen kohtaaminen koetaan ennen kaikkea moraalisena tapahtumana? Toisaalta mitä yhteisöllisyyttä on siinä, että sinun pitäisi ruokkia turhamaisuuttani teitittelemällä minua tai avaamalla minulle oven, jos pystyn sen itsekin avaamaan?

                      Tapakasvatus tulisi kääntää täysin päälaelleen, jolloin siinä keskityttäisiin ensisijaisesti kysymykseen miksi eikä miten. Etiketti on ihmistä nöyryyttävä ja alistava aristokratian jäänne, joka halutaan naamioida kohteliaisuudeksi ja hyväksi käytökseksi. Toinen sitä synnyttävä, ja hengissä pitävä, voima on turhamaisuus. Ehkä toisen ihmisen orjuuttaminen on joillekin kohteliaisuutta tai huomioonottamista? Eikö kuitenkin olisi jo aika siirtää nämä asenteet historiaan ja ottaa jälleen uusi askel kohti ihmiskunnan aikuisikää? 

Valomerkki Päivi Räsäselle

En vain voi olla Päivi Räsäsen kanssa mistään samaa mieltä. Luonto ei anna periksi. Ajatus ravintoloiden sulkemisajan aikaistamiseksi kuulostaa hyvältä, ehkä siitäkin syystä, ettei asia minua kosketa mitenkään. En siltikään ole Päivi Räsäsen kanssa samaa mieltä.

Täytyy sanoa, että argumentit ehdotusta vastaan ovat vähintäänkin ontuvia. Ehkä se alkoholin myyntiin vaikuttaa, ja ehkä siitä seuraa kapakoiden sulkemisia ja jonkin verran työttömiä ihmisiä. Mitä sitten? Jos muutoksista olisi yhteiskunnallisia ja kansanterveydellisiä hyötyjä, niin silloin sen voisi toteuttaa.

Toisiko muutos kuitenkaan parannusta niihin ongelmiin, joihin on tarkoitus vaikuttaa? Siirtyisikö ryyppääminen vain jatkoille yksityisasuntoihin, missä väkivalta on paremmin piilossa ja poliisien saapuminen paikalle kestää kauemmin? Aikaistaisivatko juhlivat aikataulujaan vastaavasti siten, he aloittaisivat juomisen ja juhlimisen aiemmin illasta tai iltapäivästä? Asia pitäisi arvioida huolellisesti, ennen kuin ryhdytään toimeen. Tie helvettiin on päällystetty hyvillä tarkoituksilla, kuten sanonta kertoo.

Uskooko joku muuten tosissaan, että Räsänen ajaa tällaista muutosta puhtaista maallisista motiiveista, ts. hänelle hallitusneuvotteluissa annetun maallisen mandaatin puitteissa?

En minä vain voi olla samaa mieltä Päivi Räsäsen kanssa.

Kartanolaisuus - sadistista väkivaltaa, pedofiliaa ja kauniita maalaismaisemia

Kartanolaisuus on yksi suomalaisen uskonnollisen kulttuurin synkimmistä luvuista. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon satakuntalaisilla vainioilla eivät käyskennelleet vaaleat Elovena-tytöt ja komeat kulkurit, vaan hulluus ja itse Saatana. Rauhan ja idyllin tilalla oli seksiorjien asemassa olevia perheitä, pedofiliaa, sadistista väkivaltaa ja liikkeen ulkopuolisten ihmisten uhkailua ja terroria.

Tässä yhteydessä voimme todellakin puhua lahkosta sen oppikirjamaisessa esiintymisessä. Lahkon johto käytti jäseniään niin taloudellisesti kuin seksuaalisesti hyväksi, mutta takana oli samalla aito uskonnollinen vakaumus. Tästä meitä halusi muistuttaa mm. pastori A. Huovila, joka seurasi kartanolaisten elämää pitkään ja läheisesti. Hän tutki ensisijaisesti lahkon oppia, joten sen arki ja väärinkäytökset jäivät hänen tarkasteluissaan sivuosaan tai vähättelyn sävyisiksi. Toisaalta hän itsekin toteaa, että hän ei millään saata kertoa ääneen kaikkia ”iljettävyyksiä”, mille erityisesti nuoret lapset lahkossa alistettiin.

Kartanolaisuuden vahvoja alueita olivat mm. Huittinen, Vampula ja Lavia. Muualta Suomesta kartanolaisuutta löytyi Etelä-Savosta ja Kymenlaaksosta. Jäseniä, lahkon arkea eläviä ihmisiä, heillä oli n. 200. Heidän tilaisuuksiinsa saattoi kuitenkin kokoontua parhaimmillaan yli tuhat ihmistä. Kartanolaisuus hajosi lopullisesti sen perustajien kuolemien myötä, mutta tietojen mukaan kartanolaisia on vielä nykyisinkin kourallinen.

Alma Kartano ja Tilda Reunanen

Liike on saanut nimensä perustajastaan Alma Kartanosta (1885-1953). Alman lapsuuden kodissa oli vahva uskonnollinen ilmapiiri, koska hänen äitinsä kuului ns. rukoilevaisiin. Vahvistamattomien tietojen mukaan Alman äiti kuoli mielisairaana, ja hänen veljensä tiedämme kuolleen mielisairaalassa. Oikeuspsykiatri Hannu Lauerman mukaan tiedot viittaisivat vahvasti siihen, että myös Alma Kartano olisi kärsinyt psyykkisistä häiriöistä, ts. grandioottis-paranoidisesta psykoosista. Nuorena tapahtuneen uskoontulon jälkeen, hän kierteli matkasaarnaajana Karjalassa ja Venäjällä, kunnes opiskeli kiertokoulunopettajaksi. Venäjältä hänen mukaansa tarttui erittäin kielteinen seksuaalietiikka, kun hän vieraili erikoisten uskonnollisten liikkeiden, kuten skoptsien ja hlystien parissa. Kartanon pasifismi ja punaisten kannatus aiheuttivat hänelle ongelmia sisällissodan aikana. Perimätiedon mukaan hän olisi onnekkaasti pelastunut teloitukselta.

Sodan jälkeen, ja opettajan työn jatkuessa, hän tapasi horrossaarnaaja Adam Härkösen, jonka kanssa hän yhdisti voimansa ja aloitti jälleen saarnaamisen. Härkönen alkoi kuitenkin pian pitää Kartanoa ja hänen seuraajikseen liittyneitä liian ”kurittomina”, joten heidän tiensä erosivat. Härkösen kautta Kartano kuitenkin tutustui kartanolaisuuden tulevaan toiseen voimahahmoon, Tilda Reunaseen. Tilda oli vampulalainen kutoja ja pyhäkoulunopettaja, jonka erikoisuutena oli unissasaarnaaminen. ”Välly-Tilda” tapasi maata sängyssään ja profetoida unenkaltaisessa horrostilassa. Adam Härkösen lähtiessä, ”Elias” (Tildan uusi nimi uskoonkääntymisen jälkeen) ja ”Mooses” (Alman uusi nimi) jäivät johtamaan kasvavaa seurakuntaa.

Kartanolainen uskonnollisuus

Kartanolaisuuden opinkappaleista ei ole säilynyt systemaattista tietoa tai kirjallista lähdeaineistoa kovin paljoa. Raamatun he tunnustivat Jumalan sanana, mutta lähes tasaveroisessa arvostuksessa olivat liikkeen johdon puheet. Erityisesti Tilda Reunasen horrosprofetiat olivat suoraa Jumalan sanaan. Raamatusta valikoitiin Vanha testamentti kokonaisuudessa, mutta Uudesta testamentista pelkästään ilmestyskirja. Perusteluna oli, että Uusi testamentti on ”liian syvällinen”. Raamatun 1938 käännös oli ”pirun raamattu” ja jopa syy Talvisodan alkuun. Oikea Raamatun käännös oli vuoden 1776 käännös.

Vaikka Raamattu on suoraan Jumalalta, niin sitä ei kuitenkaan pidä ottaa kirjaimellisesti. Raamattu tuli heidän mielestään tulkita kuvauksena yksilön sielun kehityksestä ja muutoksesta. Myös Jeesus on symboli, eikä historiallinen henkilö. Alma Kartano oli myös ymmärtänyt, että vain Suomen kielellä on mahdollista avata Raamatun kaikkein syvällisimmät merkitykset. Esimerkkinä vaikkapa ”Israel”, jonka Kartano selitti muodostuvat sanoista ”isältä raadeltu” (hengessään nöyrä). Liikkeen ulkopuolisille henkilöille kartanolaisilla oli kuitenkin eri versio opetuksista, Raamatun kirjaimellisempi tulkintatapa.

Kartanolaiset olivat vahvasti maailmanloppua odottava liike. Lopun aikojen ennustettiin tuleva ensiksi 1945 ja sitten 1955, mutta aina Jumala armahti ihmiset antamalla heillä lisäaikaa parannuksen tekemiseen. Liike oli vakavassa ristiriidassa ulkoisen maailman kanssa, jonka he katsoivat olevan läpeensä turmeltunut. Kartanolaisuus pysyi silti luterilaisen kirkon sisällä, vailla he halveksivatkin kirkkoa ja pappeja syvästi. Kaikki papit olivat perkeleestä ja ”helvetin takaseinä oli rakennettu pappien kalloista”. He itse olivat Jeesuksen lopunajan morsiusseurakunta, jonka Jeesus ottaisi omakseen, kun maailmaloppu vihdoin koittaa.

Voimakas kielteinen suhtautuminen seksuaalisuuteen oli kartanolaisille hyvin ominaista. Kaikki seksi oli syntiä, varsinkin avioliitossa tapahtuva seksi oli pahinta mahdollista huoruutta, ”laillistettua huoruutta”. Kaikkia epäiltiin ja syytettiin haureudesta, jopa niinkin nuoret lapset kuin nelivuotiaat, olivat jo haureudella alttiita. Parannuksen keskeinen osa oli oman syntisyyden tunnustaminen etenkin seksuaalisuuden osalta, ja jatkuvat tunnustukset sekä Jumalalle että liikkeen johdolle (julkisesti ja yksityisesti) olivat tärkeitä. Alma Kartanon opetusten mukaan silloinen maailma oli niin Perkeleen vallassa, että jo 4-vuotiaat olivat yhtä tietoisia seksuaalisuudesta kuin parikymppiset nuoren aikuiset.

Äärimmäisen kielteisen seksuaalietiikan rinnalla kulki ajatus ihmisen ruumiista Jumalan temppelinä, jonka alttarin muodostivat ihmisen keskellä olevat sukuelimet. Yksi heidän tärkeimmistä rituaaleistaan oli alttarisiunaus. Alttarisiunauksessa siunattava vietiin alastomana vuoteeseen, jossa Tilda siunasi ja puhdisti siunattavan ”alttarin". Muu seurakunta jatkoi sillä välin rukoilemista viereisessä huoneessa. Siunattavat olivat sekä aikuisia että lapsia, miehiä ja naisia. Tämä rituaali oli tarkoitettu vain oman väen tietoon.

Kartanolaisuus oli myös hyvin kuuluisa lapsisaarnaajistaan. Lapsia vietiin saarnaamaan jopa neljän vuoden iässä, koska Alma Kartano ajatteli heidän lisäävän kiinnostusta liikkeeseen. Tulevilla lapsisaarnaajilla oli oma fyysisen ja henkisen väkivallan värittämä koulutusohjelmansa.

Kartanolaista arkea

Kartanolaiset elivät hyvin askeettisesti ja pukeutuivat tiukan pukukoodin mukaan. Ravinto oli yksinkertaista maalaisruokaa. Lihan syönti oli kielletty, mutta muita eläinkunnan tuotteita sai käyttää. Alkoholi ja tupakka olivat luonnollisesti myös kiellettyjä. Alma Kartano ja Tilda Reunanen tosin ottivat salaisia erivapauksia. He söivät mitä halusivat, etenkin lihaa.

Liikkeen jäsenet elivät yhteisön omistamilla tiloilla, saivat palkakseen ruuan ja asunnon. Ylijäävät tulot ja varallisuus menivät johdolle. Myös liikkeen etäjäsenillä oli velvollisuus lähettää tarvikkeita ja rahaa johdolle. Radiot, kirjat, sanomalehdet yms. yhteydenpitovälineet ulkomaailmaan olivat kiellettyjä, koska kaikki ulkopuolinen oli pilalla ja turmeltunut. Tekniikan kieltäminen ulottui aluksi myös maatalouskoneisiin, mutta sotien jälkeen esim. traktoreita alettiin sallia.

Alma Kartanon pasifismi näkyi kartanolaisuudessa aseiden pidon kieltämisenä. Toisaalta nyrkkejä, ruoskia ja keppejä käytettiin surutta, niin liikkeen sisä- kuin ulkopuolellakin.

Arkea rytmittivät luonnollisesti myös liikkeen sisäiset uskonnolliset kokoukset ja tilaisuudet, jotka kestivät usein aamuun asti. Pitkään jatkuneet polvirukoukset johtivat usein ekstaasiin, jossa ihmiset profetoivat, näkivät näkyjä, huusivat, löivät päätä ja käsiä lattiaan ja seiniin väsymiseen asti.

Sadismi, pedofilia ja lasten kasvatus kartanolaiseen malliin

Lapsien kasvatukseen kuuluivat olennaisena osana jatkuva lyöminen, mielivaltainen piiskaaminen, nälässä pitäminen ja erilaiset rangaistukset. Kartano ja Reunanen tapasivat ottaa lapset perheistään joksikin aikaa itselleen, jotta saisivat oikeanlaisen kasvatuksen kunnolla käyntiin. Raamattua ja saarnoja opetettiin ulkoa, ja jos lapsi ei osannut läksyään, niin raippaa tuli. Tulevista lapsisaarnaajista tuli lihan himo ja huoruus hakata pois. Pieniäkin lapsia epäiltiin haureudesta. Yhden esimerkin mukaan erästä lasta roikotettiin ikkunasta jaloista, kunnes hän tunnusti huoruutensa, ja sitten hänet hakattiin rangaistukseksi. Lapsia saatettiin pitää ajaa pakkaseen, jotta lihanhimo jäähtyisi. Heitä istutettiin jääkylmässä vedessä ja uhattiin kuohitsemisella, elleivät he tunnusta syntisyyttään.

Kartanolaisten johto ajatteli, että ruoskiminen paljastaa salatut rikokset. Jokaista epäiltiin. Nuorta poikaa ruoskittiin tuntikaupalla, jotta hän tunnustaisi syyllistyneensä kuviteltuun eläimeen sekaantumiseen. Hymyillä ei saanut, eikä leikkiä. Toisaalta jos lapsen nähtiin olevan alakuloinen tai surullinen, niin hänelle annettiin selkäsauna rangaistuksesi siitä, että hän oli ”huoruuden sokaisema” ja niin synnin vallassa, ettei pystynyt olemaan pystypäin.

Tilda Reunasen pedofilia ilmeni alttarisiunauksissa, joissa hän suosi nuoria tyttöjä. Päälle satakiloinen Tilda asettui alastomana siunattavan päälle, jolloin siunattava puhdistui haureudesta. Alma Kartano tapasi mennä rituaalinomaisesti saunan lauteille alasti makaamaan ja käskeä lapset lyömään häntä raivokkaasti saunavihdoilla. Toisaalta ihmisen päälle asettumista harjoitettiin yleisesti muutenkin. Niin sanotussa Jumalan kivet –rangaistuksessa joko Alma tai Tilda asettuivat kuria kaipaavan lahkolaisen päälle, jotta hän tuntisi päällään Jumalan vihan painon. Joidenkin tietojen mukaan tällä rangaistuksella olisi aiheutettu pysyviä vammoja lapsille, mutta siitä ei ole varmistusta. Voidaan kuitenkin helposti kuvitella, kuinka tukalaa on pienillä lapsilla ollut maatessaan tuntikausia hyvin kookkaiden Alman tai Tildan alla.

Kartanolaiset käyttivät myös joukkoväkivaltaa. Eräässä tapauksessa kartanolaisen talon pojan ja talossa asuvan nuoren naisen välillä epäiltiin olleen seksuaalista kanssakäymistä. Mies hakattiin joukolla niin pahasti, että hänen liikuntakykynsä heikkeni merkittävästi. Nainen ruoskittiin tajuttomaksi, mutta hänet saatiin rukoilemalla virvoitettua henkiin. Merkittävin sairaudenhoitoväline kartanolaisilla olikin rukoilu. Lääkäriä he eivät halunneet kutsua missään tapauksessa.

Lopun alku

Vuodesta 1935 eteenpäin liike alkoi saada yhä enemmän huomiota ja nimenomaan kielteistä sellaista. Viranomaisten puuttuminen oli vaikeaa, sillä liikkeen jäsenet pitivät rivinsä tiukasti kiinni. Jos joku ulkopuolinen syytti heitä jostain, niin kartanolaiset yksinkertaisesti kumosivat väärillä todistuksilla hänen väitteensä, ja syytökset kääntyivät itseä vastaan. Syyttäjä joutuikin itse syytetyksi jostain tekaistusta rikkeestä. Viranomaisten asettama selvitysmies ei löytänyt liikkeestä moitittavaa, vaikka totesikin, että ruumiillista kuritusta käytetään paljon. Kirkkoa ei juurikaan ollut kiinnostanut tutkia Satakunnassa kantautuneita huhuja. Ilmeisesti papiksi opiskeleva P.E. Norri kirjoitti heistä tutkielman 1930-luvun lopulla, mutta sen sävy oli vain lievästi kriittinen siitäkin huolimatta, että hän nähtävästi oli tietoinen alttarisiunauksista ja fyysisestä väkivallasta. Norri näki kartanolaisuudessa aineksia terveeseen ja siveelliseen hengellisyyteen, jos Alma Kartanon vaikutus vähenisi.

Sanomalehti Lallin julkaisemat kriittiset artikkelisarjat sekä Eino Hosian kirjoittama romaani ”Tulipunaiset ratsastajat” toivat julki lisää epäkohtia. Lopulta kaikki tuli julki. Erään Juha Voimalan avioeroa käsiteltiin oikeudessa. Hän oli hakenut eroa, koska vaimo ja muu perhe oli liittynyt kartanolaisiin. Voimalan puolesta todistamaan tulivat Laitisen sisarukset, jotka viimein kertoivat kaiken, mitä olivat nähneet ja kokeneet eläessään lahkon ytimessä. He olivat joitain vuosia aiemmin paenneet kotoaan polkupyörillä yön selkään, estettyään ensin takaa-ajon puhkomalla muiden pyörien renkaat. Leevi Laitinen on kertonut, kuinka kovasti kauhuissaan he olivat olleet. Heidät oli kasvatettu uskomaan, että kaikkia pakenijoita odottaa kuolema. Jumalan miekka surmaa luopiot puolen kilometrin pakomatkan jälkeen. Jumalan miekka ei kuitenkaan koskaan pudonnut taivaalta.

Alma Kartano kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1953. Kertoman mukaan hänellä oli ruumis täynnä mustia ja märkiviä haavoja. Tilda Reunanen kuoli vuonna 1965 sairaalassa. Eräs häntä katsomassa käynyt vanha kartanolainen mies kertoi, kuinka Tilda oli ennen kuolemaansa vaellellut itkuisena käytävillä hokien, että ”kyllä olen niin montaa ihmistä pettänyt, mutta nyt on liian myöhäistä”

Tarvitseeko hyötykristityille enää opettaa uskontoa kouluissa?

Olisiko jo aika lopettaa turha kristillinen indoktrinaatio peruskouluissa? Kansanedustaja Eeva-Johanna Eloranta (sd) ehdottaa, että koulujen uskonnonopetus korvattaisiin kaikille yhteisille uskontotiedon ja etiikan oppiaineella. Ehdotuksen läpimenosta kirkon tuskin tarvitsee olla huolissaan, mutta ajatus on hyvä.

Uskontotiedon oppiaineeseen sisältyisi laajasti eri uskonnot ja maailmankatsomukset sekä lisäksi arvokasvatusta ja etiikkaa. Nykyisinkin on mahdollista valita uskonnonopetuksen sijaan elämänkatsomustieto. Taitaapa olla niinkin, että kunnilla on lakisääteinen velvollisuus järjestää ET-tunnit niitä haluaville. Kunnat tosin tapaavat vain pyyhkiä takapuolensa tällaisilla lakisääteisillä velvollisuuksilla. Pienissä kouluissa tai lähikouluissa, joissa paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki muut ovat hyötykristillisistä perheistä, ei ET-ryhmiä saada kokoon. Eli on valittava normaali uskonnonopetus, ellei halua kuljettaa lastaan pitkiä matkoja kouluun.

Kirkolle on tärkeää, että peruskoulussa juuri heidän maailmankatsomuksensa tuodaan parhaiten esiin. Luulisin kuitenkin heidänkin tietävän, että vain pieni osa kirkkoon kuuluvista on tosissaan liikkeellä. Muut ovat hyötykristittyjä, jotka kuuluvat kirkkoon muista kuin hengellisistä tai uskonnollisista syistä. Uskonnonopetuksella on kirkolle tärkeä symbolinen merkitys, ja mukana on myös ripaus epätoivoa. Kirkossa ymmärretään, että vaikutusvalta vähenee jatkuvasti. Kaikesta mahdollisesta vähänkin kristilliseen viittaavasta halutaan pitää kiinni, että arvovalta ja yhteiskunnallinen valta säilyvät.

Uskonnonopetuksen (kristillisen) on perusteltu sillä, että ilman sitä eettisyys ja moraali yhteiskunnassa heikkenevät. On aika huvittavaa, että näin sanovat ihmiset, jotka sitten toisaalta kehuskelevat oikeisto-konservatiivisilla arvoillaan. Kristillisen uskonnonopetuksen lopettaminenhan päinvastoin avaisi henkistä maaperään korkeammalle eettisyydelle.

Lahkot, suggestio ja karismaattisuus

Ovatko karismaattiset liikkeet pelkkää joukko- ja itsesuggestiolla aikaansaatua henkilöpalvontaa? Ovatko ne toisin sanoen henkilökultteja, jotka pahimmassa tapauksessa altistavat suurelle vaaralle? Tarkoitukseni oli tehdä edellisen blogikirjoituksen liitteeksi lista keinoista, joita lahkot käyttävät jäsentensä suggestion ohjaamiseen ja voimistamiseen. Listaa silmäillessäni aloin miettimään niiden yhteyttä karismaattisuuteen. Alustava käsitykseni on, että karismaattisuus on Suomessa enimmäkseen hyväksyttyä, mutta samalla se aiheuttaa jonkinlaista nolostumisen tai epämukavuuden tunnetta. Se on kuin hullu perheenjäsen, jolle halutaan aina keksiä muuta tekemistä sille aikaa, kun vieraita tulee kylään.

Lienee kiistatonta, että karismaattisen liikkeen tapahtumissa käytetään erittäin voimakasta suggestiota, tai ainakin niihin sisältyy voimakkaita suggestiivisia piirteitä. Selvää on, että jos karismaatikko väittää saavansa jumalalta näkyjä tai muuten suoraa viestintää, hän ottaa itselleen sellaista valtaa, jota kenelläkään ihmisellä ei saisi olla. Hänen seuraajansa taas ovat muuttaneet jumalauskonsa henkilökultiksi, koska he uskovat ihmiseen. Vaikka he uskoisivat, että jumala puhuu suoraan joidenkin ihmisten kautta, niin kuinka he voivat uskoa juuri jonkun tietyn ihmisen olevan näitä jumalan valittuja, elleivät he usko ensisijaisesti kyseiseen ihmiseen?

En väitä, että kaikki karismaatikot olisivat pahoilla tarkoituksilla liikkeellä. Tosiasia kuitenkin on, että karismaattisuus antaa ehkä tehokkaimmat välineet monenlaiselle hyväksikäytölle ja ihmisten psyykkeellä leikkimiselle. 

Niin sanottu ideomotorinen suggestio antaa mielenkiintoisen näkökulman karismaattisten liikkeiden ja lahkojen tapahtumien ilmiöihin. Siinä pyritään mielikuvien (sekä muiden suggestiokeinojen) avulla saamaan henkilössä sellaisia fyysisiä muutoksia, joiden hän itse kokee olevan hänen tahdostaan riippumattomia. Tämän näkökulman mukaan erilaiset hengestä täyttymiset, kouristelut, raajojen liikkeet, hysteeriset kohtaukset ovat seurausta ideomotorisesta suggestiosta, johon seremoniamestari lietsoo seurakuntansa.

Alla oleva lista on peräisin H.Lauerman kirjasta ”Pahuuden anatomia”. Osa listan kohdista liittyy lahkon elämäntapaan, ja osa kuvaa keinoja, joita käytetään rituaaleissa ja hartaustilaisuuksissa. Siinä on tuttuja asioita edellisestä kirjoituksestani, mutta myös paljon uutta.

1. Eläytyminen haltioituneeseen tilaan

2. Kauniit tai esoteeriset rituaalien nimet (mantelipuun siunaus, sypressipuun siunaus)

3. Hämärä ympäristö

4. Profetiat, enteet, maailmanlopun odotus

5. Yliluonnollisuuksien lavastus

6. Toisto

7. Synnintunnustukset johtajille välttämättömänä osana pelastumista

8. Piinahelvettimielikuvien jatkuva ruokkiminen

9. Ulkomaailman kuvaaminen syntisenä

10. Unenriisto

11. Väkivalta

12. Seksuaalisuuden kieltäminen

13. Eristäminen muusta yhteiskunnasta, ulkoiset lahkon tuntomerkit johtavat pilkkaan

14. Uusien nimien antaminen

15. Sisäinen lahkon jäsenten yhteydenpito rajoittaminen, ”huoneenhaltijat” valvojina

16. Hierarkia ja jäseniltä muualla puuttuva etenemismahdollisuus

Vaarallisten uskonnollisten liikkeiden piirteitä

Onko esim. Vanhoillislestadiolaisuus haitallinen uskonnollinen liike? Entä Jehovan todistajat? Suomessa toimii tälläkin hetkellä uskonnollisia liikkeitä, joiden toiminnassa on ns. vaarallisille lahkoille ominaisia piirteitä. Käyn alustuksena tulevaa, jo historiaan jäänyttä kartanolaisuutta koskevaa, blogikirjoitusta varten läpi käytäntöjä ja ryhmädynamiikan muotoja, joita lahkoissa yleisesti esiintyy. Ne ovat siis kriteereitä joilla arvioidaan lahkojen vaarallisuutta. Käytän lahko-sanaa modernilla tavalla vaihtoehtoisesti uskonnollisen liikkeen kanssa.

Kun olen lukenut, niin entisten kuin nykyistenkin, VL-liikkeen jäsenien ajatuksia ja kokemuksia, ja käynyt niitä läpi suhteessa vaarallisen lahkon ominaispiirteisiin, niin minulle on herännyt epäilyksiä, mikä on kyseisen liikkeen luonne. Myös entisten Jehovan todistajien kertomukset puhuvat omaa karua kieltään. Lukija voi omien tietojensa pohjalta tehdä omat johtopäätöksensä.

Lahko voi olla vaarallinen sisäisesti ja/tai ulkoisesti. Nykyisten suomalaisten lahkojen vaarallisuus tai haitallisuus taitaa kohdistua pääosin sen omiin jäseniin, eikä ulospäin suuntautunutta fyysistä aggressiota juurikaan enää esiinny. Vaikka näin on, niin tätä asiaa miettiessä herää väistämättä kysymyksiä siitä, miksi lahkojen annetaan toimia. Miksi meillä Suomessa on yhteisöjä, joissa henkisen ja fyysisen koskemattomuuden oikeudet eivät päde? Jyrääkö oikeus harjoittaa uskontoaan alleen edellä mainitut yksilöoikeudet? Pitäisikö kirkon puuttua tiukemmin väärinkäytöksiin? Vai onko kaikki julkinen paheksunta ja rajoittaminen niin huonoa julkisuutta uskonnon harjoittamiselle ylipäätään, että siihen ei haluta mennä? Tekee myös mieli kysyä, että sovelletaanko esimerkiksi lastensuojelun periaatteita yhtäläisesti uskonnollisten yhteisöjen tai lahkojen kohdalla verrattuna sekulaariin yhteiskuntaan? Minulla on epäilys, että näin ei ole.

1. Sisäinen kontrolli

          

Sisäinen kontrolli tarkoittaa lahkon harjoittamaa määräysvaltaa ja kontrollointitarvetta lahkon jäseniä kohtaan. Sitä tapahtuu sekä lahkon johdosta rivijäseniin sekä jossain määrin vertaiskontrollina. Tähän liittyy myös velvollisuus vakoilla ja ilmiantaa toisia lahkonjäseniä.

2. Vainoharhaisuus

Miten paljon lahkossa käytetään todellisia tai kuviteltuja uhkakuvia jäsenten pelotteluun. Lahkon ulkopuolelle luodaan tahoja, jotka aktiivisesti pyrkivät haittaamaan tai tuhoamaan uskonnollista liikettä. Myös liikkeen entiset jäsenet ovat suuria uhkia, ja heitä pyritään demonisoimaan ja mustamaalaamaan.

3. Johdon autoritaarisuus

Tällä kriteerillä arvioidaan liikkeen johdon ohjeiden ja käskyjen ehdottomuutta. Sallitaanko epäilyä tai kriittistä keskustelua? Ovatko johtajat erehtymättömiä tai jumalan sanan välikäsiä, joita on velvollisuus totella. Toisinajattelijoista uhkaa ryhmästä karkottaminen tai muista eristäminen.

4. Syyllistäminen

Kummassa on vika, jos yksilö ja yhteisö ovat eri mieltä? Onko vika aina yksilössä? Tähän liittyy myös, että vaaditaanko jonkinlainen julkinen syyllisyyden tunnustaminen tai itsekritiikki.

5. Velvollisuus uskoutua johdolle yksityiselämästään

Missä määrin lahkon jäsenen yksityisasiat ovat lahkon johdolle tai muille jäsenille kuuluvia asioita? Onko jonkinlainen julkisen tai henkilökohtaisen ripittäytymisen pakko?

6. Opillinen dogmaattisuus

Miten jäykkä lahkon oppi ja maailmankatsomus on? Sallitaanko omaa ajattelua tai tulkintaa, vai tuleeko kaikki lahkon jäsenille ns. valmiiksi pureskeltuna?

7. Sensuuri

Rajoittaako uskonnollisen liikkeen johto jäsenten tutustumista siihen, mitä ulkopuolinen maailma heistä ajattelee? Sensuuri voi toimia suorina kieltoina tai ryhmäpaineen kautta. Kielletään televisio, lehdet yms. tai pidetään yllä käsitystä, että ne ovat paheellisia tai haitallisia.

8. Ihmissuhteiden rajoittaminen

Miten tärkeänä pidetään sitä, että vältetään yhteydenpitoa lahkon ulkopuolisiin henkilöihin tai toisinajatteleviin sukulaisiin? Entinen elämä täytyy jättää taakseen. Lahkon jäsenet saavat olla tekemisissä vain tai enimmäkseen ”omiensa” kanssa.

9. Maailmankielteisyys

Tämän kriteeri käsittää lahkon pelastuskäsitykset. Onko pelastus mahdollista vain juuri samoin tavoin ajatteleville, ja muut joutuvat helvettiin? Onko maailmanloppu lähellä, mutta lahkoon kuuluminen pelastaa? Onko liikkeen ulkopuolinen maailman ja kaikki siinä pahaa, rappeutunutta tai syntistä?

10. Uusien jäsenien värväysvelvoite

Lähetystyön ja jäsenvärväyksen aggressiivisuus

11. Poliittinen vaikutusvalta

Pyrkiikö lahko saamaan poliittista vaikutusvaltaa? Lahkon jäsenet merkittävissä yhteiskunnallisissa töissä.  

12. Peiteryhmät

Onko uskonnollisella liikkeellä peiteyhtiöitä tai yhdistyksiä, joiden yhteys emoliikkeeseen on piilotettu tai se ei ole itsestään selvä? Peiteryhmillä hankitaan varoja ja kannattajia.

13. Varallisuus

Lahkon varallisuus. Miten merkittävä taloudellinen toimija se on? Käytetäänkö jäseniä taloudellisesti hyväksi? Käytetäänkö manipulaatiota tai painostusta, jotta jäsenet antaisivat tuloja tai omaisuutta johdolle?

14. Eroa harkitsevien painostus

Kuinka vapaasti liikkeestä voi erota? Painostetaanko eroa pohtivia tai jo eronneita takaisin liikkeen pariin? Käytetäänkö häirintää, pelottelua tai painostusta?

15. Seksuaalinen manipulaatio

Onko uskonnollisen liikkeen jäsenillä mahdollisuus henkilökohtaiseen, intiimiin seksuaalisuuteen? Vai onko seksuaalisuus johdon määriteltävissä ja sen tarkkailun alaisena. Seksuaalinen hyväksikäyttö on varmaan tämän ominaisuuden äärimuoto.

16. Väkivallan hyväksyntä

Onko väkivallan käyttö lahkon sisällä tai lahkosta ulospäin sallittua tai jopa toivottavaa silloin, kun johto sitä vaatii?

17. Hierarkkisuus

Missä määrin lahkolainen voi ”edetä urallaan” tottelemalla ja alistumalla johdolle. Pitääkö johto huolen asemistaan?

18. Kiristäminen

Käytetäänkö ristiriitatilanteissa tai jäsenten ohjailemisessa kiristystä? Kiristyksen välineinä voivat olla esim. rippisalaisuudet, lasten hyvinvointi, taloudellisilla menetyksillä uhkailu.

19. Totisuus

Onko uskonnollisella liikkeellä siihen itseensä kohdistuvaa huumorintajua? Siedetäänkö huumoria, joka kohdistuu johtoon, jäseniin tai lahkon oppeihin?

20. Suggestiivisten menetelmien järjestelmällinen käyttö

Käytetäänkö erilaisia suggestiivisia rituaaleja, hypnoosia, huumausaineita tai kognitiivista suorituskykyä heikentäviä tekniikoita, kuten esimerkiksi valvottamista?

Lista perustuu kriminaalipsykiatri Hannu Lauerman kirjaan "Pahuuden anatomia".

Marttyyri-syndrooma: hetki hengellisen sairauden parissa

Marttyyri-oireyhtymä on erityinen, varmasti harvinainen, uskonnollissävytteinen narsismin ja kateuden muoto. Arkisessa kielenkäytössä sitä käytetään kuvaamaan myös tietynlaisen läheisriippuvuuden muotoa. Muita ilmiöitä kuvaavia sanoja ovat mm. marttyrismi tai marttyristinen. Merriam-Webster sanakirja määrittelee sanan martyristic ” exhibiting qualities that imitate the actions of a true martyr”. Mitä kyseinen käytös voisi pitää sisällään?

1. Kateus

Maailman monessa kolkassa uskonnollinen tai uskonnollisuuteen kohdistuva sorto on valitettavasti arkipäivää. Siihen syyllistyvät ja kohteena ovat monet eri uskontokunnat. Euroopassa asiat ovat kuitenkin tässä mielessä paremmin. Eurooppalainen marttyyri-oireilija tuntee tästä syystä kateutta uskonveljiään ja –siskojaan kohtaan. Miksi minua ei vainota, hän kysyy. Miksi minun uskonnollisuuteni ei ole riittävän hyvää, riittävän kelvollista, että minuakin ahdisteltaisiin? Nämä kysymykset iskevät suoraan hengellisen sydämeen.

On luonnollista, että lievittääkseen näiden kysymysten tuottamaa hengellistä epäilyä ja ahdistusta, marttyristi kehittää ympärilleen ihan omanlaisensa elämän kehikon, jonka sisäpuolelle hän maalaa monet kuvitellut uhat ja vainot. Siellä hän sitten seisoo uljaana, raamattu kädessä ja toinen käsi uhmakkaasti nyrkissä, kestäen kaikki pakanoiden ja kerettiläisten hyökkäykset. Tähän tuntuisi liittyvän myös vastahyökkäyksen fantasiointi. Retoriikka on vallan- , voiman- tai väkivallankäyttöön viittaavaa. Missä määrin raamatullisuuteen perustuva jyrkkyys on oman aggression tuottama reagointitapa?

2. Eskatologinen marttyrismi

Eskatologinen marttyrismi voi olla lähtöisin joko alemmuudentunnosta (sen kompensaatiosta) tai narsismista. Yhteistä näille on kuvitelmat siitä, että juuri he elävät lopunaikoja. Heidän vankkumaton uskonsa ja totuudellisuuden ymmärtäminen kertoo siitä, että juuri heidät on pistetty elämään maailman viimeiset ajat. Sillä viimeiset ajat ovat kovia, ja silloin tarvitaan erityisen erinomaisia uskovia ne kestämään.

He siis tuntevat itsensä sitä paremmiksi, mitä enemmän he näkevät maailman ympärillään rappion täyttämänä ja synnistä kiehuvana. Tavallinen läpi historian jatkunut inhimillisyys vikoineen ja hyveineen näyttäytyy heidän silmissään maailman lopun aikoina. Maailma roikkuu löysässä hirressä, kun uudet sukupolvet eskatologisia marttyyreja vuorollaan julistavat maailmanlopun tulevan. 

3. Oman elämänsä marttyristi

Yksilötason uskonnollisella marttyristille empatian kokeminen on vaikeaa. Hän kokee kyllä myötätuntoa, mutta vain oman viiteryhmänsä jäsenien puolesta, ja siitä syystä, että samaistaa itsensä kuuluvaksi heihin. Hänen myötätuntonsa kohdistuu toisin sanoen häneen itseensä.

Tämä viittaa siihen, että jopa hänen oman viiteryhmänsä ihmiset ovat hänelle välineitä oman narsismin toteuttamiseen. Mitä siis voimme arvioida oman viiteryhmä ulkopuolisten ihmisten merkitsevän hänelle? Vastaus on, että ilman heitä uskonnollinen marttyristi ei tulisi toimeen. Toiset ihmiset ovat hänelle viallisia, maailman tuhoon vieviä syntisiä ja jumalan kieltäjiä. Juuri siksi hän itse voikin olla niin pyhä ja oikeamielinen.

Tämä vuoksi onkin ongelmallista, jos joku haluaa tehdä hänen kanssaan rauhan, ottaa hänet vakavasti ja keskustella hänen lähtökohdistaan käsin. Hän ei pysty suhtautumaan siihen myönteisesti. Hän joko hermostuu entisestään (välitön reaktio) tai hän suhtautuu pilkallisella ”hyvä että sinäkin ymmärsit” - asenteella (harkittu reaktio). Yhdenmukaisuuden vaatimukset viedään niin pitkälle, etteivät ne ole toteutettavissa. Marttyyri voi pysytellä omalla korkealla jalustallaan.

Mitä jos Jeesuksen äiti olikin vammainen?

Kotimaa24:än eräs blogisti kirjoitti mielenkiintoista spekulaatiota siitä, että olisiko Jeesuksen äiti Maria ollut jollain tapaa ulkoiselta olemukseltaan vammainen. Spekulaaatio lähti siitä, että Maria kuului pappissukuun, ja olisi ollut ajalle tavallista, että hänet olisi naitettu oman suvun sisällä papistoon kuuluvalle henkilölle. Sen sijaan hän meni naimisiin pitkään naimattomana olleelle rakennusmiehelle Joosefille. Mooseksen laki määräsi, että pappien tuli olla ruumiillisesti virheettömiä samoin kuin todennäköisesti heidän vaimojensa. Ajatusketju etenee tästä siihen, että Maria olisi vammaisuuden takia joutunut menemään naimisiin suvun ulkopuolelle.

Blogistin spekulaatiossa oli ilmeisesti osa herättelyä ja osa ajatusriihimäistä idean pallottelua, mutta hän esitti tärkeän kysymyksen uskovaisille. Miten Marian mahdollinen vammaisuus vaikuttaisi heidän jumalakuvaansa? Vahvistaisiko vai heikentäisikö se kristinuskon ilosanomaa uskovien kannalta?

Minäkin kiinnostuin keskusteluketjusta, koska vastaukset (rehelliset) olisivat hyvin informatiivisia. Toisaalta myös minunlaiselleni paatuneelle agnostikolle ajatus siitä, että Jeesus olisi tullut maailmaan jonkin epätäydellisen kautta, oli kiehtova ja jollain tapaa herkistävä.

Suhtautuminen spekulaatioon oli melko maltillista, mutta mielipide-erot tulivat kuitenkin hyvin selvästi esiin. Toiset näkivät ajatuksessa sen kauneuden. Toiset taas moittivat, että heille Maria on pyhä, ja hänen esittäminen vammaiseksi on loukkaavaa. Eräs vanhempi naispappi ilmaisi tämän kannan selvimmin kirjoittamalla, että Maria on kaikkien uskovaisten äitien esikuva ja hänet täytyy pitää sinä lempeänä, kauniina ja rakastavana, minä he ovat hänet aina kuvitelleet. Kysyin eikö myös vammainen ihminen voisi olla kaikkea tuota, mutta väistelevän vastauksen takana oleva viesti oli, että ei voi.

Yllä oleva herättää monta kysymystä. Voiko pyhä olla epätäydellinen? Mikä on oleellista epätäydellisyyttä? Miksei vammainen voisi olla yhtä lailla ”lempeä”, ”kaunis” ja ”rakastava”? Jälkimmäinen on minun kannaltani kiinnostavin kysymys.

Yksi vastausehdotus voisi olla, että uskovalla on tarve uskoa nimenomaan johonkin itseään täydellisempään. Koko rakennelman eheyden kannalta on välttämätöntä, että sen jokainen osa on täydellinen. Jos yksikin osa on vajavainen, niin mikä tahansa muu osa voisi olla vajavainen. Toisaalta uskova korottaa uskonsa kohteen (ev.luterilaisille Maria on ilmeisen tärkeä, vaikkei hänen asemansa olekaan sama kuin katolisessa kirkossa) mahdollisimman korkealle, jotta saisi oikeutuksen itsensä kohottamiselle koko luomakunnan yläpuolelle. Osallistumisessa pyhään ihmisestäkin tulee pyhä. Ehkä näin.

Vai onko totuus raadollisempi? Marian mahdollisen fyysisen vajavaisuuden vastustuksessa nousee pintaan oma asenteellisuus. Jo se, että Marian mahdollinen vammaisuus koetaan haukkumiseksi, kertoo, miten asia on. Kristityn on mahdollista suhtautua hyvin myötätuntoisesti vammaiseen, mutta kristitty ei koskaan voi olla, eikä hän halua olla, samassa maailmassa vammaisen kanssa. Kristinusko siihen pystyisi, ja myös siihen kehottaa, mutta kristitty ei siihen pysty.

Tämä on vaikea ja kiehtova kysymys. Täytyy miettiä lisää. 

Hengellisen kuolemanpartion modus operandi

Hengellinen kuolemanpartio on nettimaailmassa ja –keskusteluissa esiintyvä hengellisen väkivallan ilmenemismuoto. Se ei ole Kotimaa24:än blogimetsässä ja uutiskeskusteluissakaan täysin tuntematon ilmiö.

Tyypillisesti hengelliseen kuolemanpartioon kuuluu ns. keihäänkärki, pääjoukko ja korppikotkat. Keihäänkärki pölähtää paikalle haistettuaan erilaisuutta, kerettiläisyyttä, tervettä epäilystä, herkkyyttä tai maltillisuutta. Mikään poikkeavuus ei ole liian pieni, jotta sitä vastaan ei voisi hyökätä. Hengellisen kuolemanpartion keihäänkärki yrittää leikata ja möyhentää uskonnollisen ja hengellisen ruumiin tervettä kudosta.

Pääjoukko tulee keihäänkärjen vanavedessä kuin mieltä vailla oleva amorfinen tungeksiva massa. Mikään argumentti ei ole sille niin huono, ettei sitä voisi käyttää toista vastaan. Väitteitä ja syytöksiä singahtelee sieltä ja täältä, sappi lentää ja kehät kiertävät kohteidensa ympärillä vinhasti. Välillä vedetään henkeä ja valitetaan, että eikö tämä olekaan kristillinen konteksti. Eikö meillä ole oikeus kertoa raamatusta sen, mitä me siellä näemme? Ja jo taas alkaa sama julma piirileikki, mutta nyt ovat paikalle ehtineet jo korppikotkatkin. Ne saapuvat paikalle, kun kovin kähinä on jo ohitse. Korppikotka uskaltaa nokkia, koska muut ovat jo nokkineet ennen häntä.

Traagisin seuraus hengellisen kuolemanpartion aktivoitumisesta on se, mitä kutsun hengellisen yhteisön imploosioksi. Yhteisö räjähtää sisäänpäin, koska hengellinen kuolemanpartio ottaa kohteekseen yleensä yhteisön terveimmän osan, sen parhaimmat ja järkevimmät voimat. On paradoksaalista, että kuolemanpartion julistajat hyökkäävät sitä vastaan, mitä ilman he eivät tulisi toimeen. Yhteisön terve osa taas sietää sitä, mikä yrittää painaa heitä alas

Kyllä ennen vanhaan oli asiat paremmin osa 1. ”Lapsiorjien huutokaupat Suomessa”

Ihmisen mieli tuntuu aina halajavan lapsuutensa aikoihin tai vieläkin kauemmas. Silloin oli maailma mallillaan verrattuna nykyajan moraalittomaan elämänmenoon. Tyypillistä on, että Eldorado ei sijaitse jossain paikassa, vaan se löytyy aina n. 50-100 vuotta sitten.

Suomessa järjestettiin yleisesti, aina 1930-luvulle asti, niin sanottujen huutolaislasten huutokauppoja. Viimeinen tiedetty huutokauppa oli niinkin myöhään kuin 1950-luvulla. Huutolaislapset olivat lapsia, joilta oli toinen tai molemmat vanhemmat kuolleet. He saattoivat olla myös avion ulkopuolella syntyneitä lehtolapsia, vammaisia tai mielisairaita. Yhteistä heille oli, että kunta joutui ottamaan heidän huoltamisensa kontolleen.

Kunnat järjestivät markkinoita ja huutokauppoja, joissa huutolaislapsia sai ostaa vuodeksi kerrallaan. Käytännössä heidät ostettiin raskaisiin töihin orjiksi. Lapsen sai käyttöönsä käänteisellä huutokaupalla. Kunnat maksoivat edelleen lasten ylläpidosta, mutta ostavat tekivät tarjouksia siitä, miten vähän kunnan pitäisi avustusta maksaa. Pienintä tukea kunnalta haluava sai orjan itselleen vuodeksi.

Huutolaislapset ovat vanhemmiten kertoneet, miten nöyryyttävä huutokauppa oli. Työ oli kovaa ja kohtelu saattoi olla ala-arvoista. Lehto-lapset saivat kuulla olevansa äpäriä tai huorinpentuja. Irvokkuuden huipentumaksi huutolaislasten huutokaupat pidettiin tyypillisesti viattomien lasten –päivän aikoihin. Tämä saatanallinen halveksunta on aika kaukana Suomi-filmien Elovena-neidoista ja kirveellä veistetyn näköisistä renttukulkureista.

Kyllä Suomi vain oli hieno paikka elää 80 vuotta sitten.

Vihamiehenpäivä

”Joka ei osaa vihata, ei osaa myöskään rakastaa” (Voltaire)

En pidä Ystävänpäivästä. Helmikuussahan tätä vaivaannuttavaa anti-juhlaa taas vietetään. Silloin rakkaudesta ja ystävyydestä tehdään yhden päivän ajaksi parodiaa. Pyhästä tehdään profaani.

Ystävänpäivänä ihmisten sosiaalisten siteiden kaksi olennaista säiettä muunnetaan luonnollisesta perversioon. Eroottisen ja platonisen rakkauden lahjasta tehdään taakka, etuoikeudesta tuleekin velvollisuus, jonka päälle markkinamiehet vielä naulaavat oman syyllistämisensä. Yhtäkkiä rakkaus altistetaan kylmälle arvostelulle, jossa kriteereinä ovatkin sen vastakohdat, ulkokultaisuus ja materia. Rakkauden vastakohta on rakastamisen velvollisuus, eikä viha, kuten usein ajatellaan.

Eroottista ja platonista rakkautta ei pidä vangita Ystävänpäivän kaltaiseen ohjattuun näytelmään. Ystävänpäivä olisikin hyvä muuttaa Vihamiehenpäiväksi. Silloinkin voisi lähettää kortteja ja lahjoja, mutta vihamiehilleen. Heitä voisi kiittää siitä, että heidän ansiostaan pystymme rakastamaan.