Hyvät tavat kauhistavat

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran 24.2.2012 ilmestyneessä Asennetta-lehden numerossa.

Suuri osa siitä, mitä katsotaan kuuluvan hyviin käytöstapoihin, on vähintäänkin kyseenalaista, motiiveiltaan epäilyttävää ja moraalisesti arveluttavaa. Hyvien tapojen väitetty rapautuminen on eräs yhteiskunnallisen keskustelun kestoteemoista. Mistä hyvissä tavoissa ja etiketissä on kyse? Minkä vaatimuksen ne käyttäjilleen asettavat? Päällisin puolin katsottuna hyvissä tavoissa on kyse käyttäytymissäännöistä, joiden sisältöä kukin sukupolvi muokkaa omalla tavallaan, usein edellisten sukupolvien närkästykseksi. Tarkemmin katsottuna sieltä löytyy kuitenkin paljon sellaista, mikä haluaa pysyä piilossa. Kulttuurisessa yhteiskuntaruumiissa on kuoliossa oleva raaja, ja se täytyisi leikata irti.       

Millä haarukalla syöt salaattisi?

Pelkistä hyvistä tavoista puhuminen on kovin epämääräistä, joten on hyvä tarkentaa ja jaotella hieman. Teen niiden sisällä karkean jaon etikettiin ja moraalisiin hyviin tapoihin sen mukaan, millä ne perustelevat oikeutuksensa. Tarkennuksena sanottakoon, että moraalilla en tarkoita tässä yhteydessä kristillistä tai uskonnollista synnin vastapainoa.  

         Etiketti on näistä kahdesta luonteeltaan pakottavampaa. Sen mukaan sinun pitää toimia tietyllä tavalla. On vain yksi oikea tapa toimia kussakin tilanteessa, ja se siirretään uudelle kansalaiselle ylhäältä päin käskyttämällä joko suoraan tai opetukseksi verhottuna. Etiketissä ei anneta tilaa omalle harkinnalle. Sinun pitää esimerkiksi puhutella huomattavasti itseäsi vanhempia ihmisiä kunnioittavasti teitittelemällä ja arvokkaassa juhlassa sinun pitää pukeutua ns. tilanteen vaatimalla tavalla. Joskus kuulee sanottavan, että etiketti voi syntyä eettisistä normeista ja se voi syntyä kulttuurin luomana ja vaalimana. Tässä lausumassa on kaikki mahdollinen pielessä. Etiketti ei koskaan synny eettisistä tai moraalisista lähtökohdista. Toisaalta etiketti on aina kulttuuriin sidonnaista ja sen luomaa. Ollakseen eettistä, sen luomien käyttäytymistapojen tulisi lisätä oleellisesti ihmisten hyvinvointia. Sen sijaan etiketti kahlitsee ihmistä ja estää henkistä kasvua, koska se vie yksilöltä vastuuta käyttäytymisestään. Se pyrkii suitsimaan spontaania elämää, koska yhteiskunnallisen eliitin mielestä on aina vaarallista, jos kansa ajattelee itse.

         Etiketti on hyvien tapojen pimeä puoli. Siihen on sisäänrakennettu entisen maailman herra-orja –suhde, koska sen toimintasuunta kulkee poikkeuksetta sosiaalisessa hierarkiassa alhaalta ylöspäin. Orjan tulee käytöksellään huomioida herra ja varmistaa, ettei vain pahoita hänen mieltään. Muutama vuosi eräässä ajankohtaisohjelmassa kerrottiin kuinka yritystilojen siivoajille painotettiin koulutuksen yhteydessä, että he eivät saa pilata toimistotilojen ilmaa päästämällä suolistokaasuja. Onkohan myös kauppakorkeassa luentoja, joissa opetetaan, ettei ole hyvä piereskellä sihteerin ohi kulkiessa? Tuskin. Kaikesta tasavertaisuus-puheesta huolimatta yhteiskuntamme rakentuu eriarvoisuuden suhteisiin niin työpaikalla kuin vapaa-ajallakin. Etiketti vahvistaa tätä eriarvoisuuden rakennetta, koska se määrää, miten heikon tulee käyttäytyä vahvemman edessä. Vahvempi sen sijaan voi aina tehdä poikkeuksia, ja se hyväksytään hiljaisesti.

         Esimerkkejä yllä kuvatusta ovat mm. opettajan ja oppilaan suhde, työnantajan ja työntekijän suhde sekä vaikkapa nuoren ja vanhan ihmisen suhde. Otamme tarkasteluun viimeisen näistä. Jos ohitamme sen. että niin meille on aina opetettu, miksi nuoren ihmisen pitäisi nöyrtyä vanhemman ihmisen edessä? Mikä voi tehdä toisesta ihmisestä niin erikoislaatuisen, että häntä pitäisi kumartaa tai teititellä? Ja nyt en kelpuuta vastaukseksi, että kunnioituksesta, sillä tokihan kunnioitus täytyy ensin ansaita. Minkä arvoista on ”kunnioitus” ilman, että se on henkilökohtaisessa suhteessa, toisin sanoen teoilla ja sanoilla ansaittu? Jos vanhempi ihminen loukkaantuu siitä, että häntä sinutellaan tai puhutellaan muuten tuttavallisesti, niin kertooko se enemmän nuoresta vai vanhasta? Psykologisesti uskottavin selitys on, että turhamaisuutta on nyt loukattu. Uskon, että suuri osa ylhäältä alaspäin asetetuista etikettivaatimuksista saa polttoaineensa juuri turhamaisuudesta ja tärkeilystä. Ääneen sanottuna oikeutus on tietysti jotain muuta.

         Jatkaaksemme teitittelyn ongelmaa, niin se perustellaan siten, että niin on tapana tehdä, ja että on hyvien tapojen mukaista teititellä. Miksi sitten se on hyvien tapojen mukaista? Koska se kuuluu etikettiin ja hyvään käytökseen, ja olemme päättäneet, että se on niin. Oikeutus on kehämäinen. Etiketin tarpeellisuus perustellaan sillä itsellään.          

Koulu ja kohteliaisuus

Etiketin syöttäminen tuleville yhteiskunnan jäsenille alkaa jo esikoulussa. Lapsille kerrotaan, että on kohteliasta sanoa kiitos ja anteeksi. Ongelma tässä on se, että tuo tarve perustellaan nimenomaan kohteliaisuudella. Siinä on jotain syvällisellä tavalla pikkumaista, että nämä kaksi ihmisten kanssakäymisen tärkeimmistä sanoista arkipäiväistetään tilanteisiin, joissa esimerkiksi todellista kiitollisuutta ei ole tarpeen ilmaista. Eikö olekin erikoista, että pitäisi kiittää siitä, että toinen ihminen tekee työnsä? Kiitos, että saan maksaa nämä kaupasta ottamani tavarat sinulle, joka saat palkkaa siitä, että otat rahani vastaan. Oleellistahan ei ole mitä sanotaan, vaan miksi sanotaan.

         Koulun tapakasvatusta kritisoidaan usein liian lepsuksi. Jokaisena aikana väitetään, että juuri nykyajan nuoriso on poikkeuksellisen huonosti käyttäytyvää. Koulun turvallisuus ja oppimisrauha ovat asia erikseen. Niihin keskittyessään kuri ja etiketti löytävätkin oikeutusta. Fyysistä tai henkistä väkivaltaa ei tule koskaan hyväksyä. Suuri osa nuorison käyttäytymistä koskevasta kritiikistä on kuitenkin lähtöisin vanhempien ihmisten turhamaisuudesta sekä toisaalta autoritaarisuudesta. Vanhemmiksi ihmisiksi sisällytän tässä yhteydessä laajasti nuoren vanhemmat, opettajat, viranomaiset ja muut aikuiset ihmiset, jotka nuoren kohtaavat. Kyseinen kritiikki kohdistuu täysin satunnaisella tavalla sellaiseen käytökseen, joka on eettiseltä kannalta yhdentekevää. Paljon normaalia itsenäisen ja terveellä tavalla ylpeän nuoren ihmisen käytöstä leimataan huonoksi, koska aikuisten suhtautuminen siihen on vinoutunutta. Meitä yritetään jatkuvasti opettaa hyväksymään saman koodin alle ääripäät väkivalta ja kohteliaisuus sekä tietysti kaikki siltä väliltä. Joskus näyttää jopa siltä, että epäkohteliaisuus on suurempi synti kuin väkivalta. Tappelunujakan yhteydessä saatetaan sanoa, että  noh pojat ovat poikia. Kiusaamista selitetään, että lapset nyt ovat julmia. Teitittelyn unohtuessa vanhempi ihminen sen sijaan kokee sydämen ytimeen ulottuvaa loukkaantuneisuutta.

         Autoritaarisuudella tarkoitan sellaista luonnetyyppiä, johon kuuluu mm. tarve sovinnaisuuteen, halu alistua auktoriteeteille ja vihamielinen suhtautuminen kaikenlaiseen vapaaseen ja erilaiseen. Se on siis yksilöpsykologinen oireyhtymä, mutta myös yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ilmiö. Sitä välitetään uusille kansalaisille päiväkodista lähtien aina hautaan saakka. Ihminen ei ole edes kuoleman jälkeen vapaa. Hautajaisseremoniat ovat tiukkaan kaavaan ahdettuja. Hauta täytyy pitää soveliaasti kunnossa, rikkaruohot nyhtää ja kukat istuttaa. Muutoin vertaisten ja auktoriteettien paine alkaa kasvaa. Autoritaarisuuden vihamielisyydestä ja katkeruudesta kumpuaa vapaan kasvatuksen ja tiukoista säännöistä vapaan elämisen arvostelu ja kurin ihannointi.

         Meidän täytyy myös kyseenalaistaa, miten opettajakunta asennoituu kasvatuksellisiin velvollisuuksiinsa. Miten paljon jäykässä tapakasvatuksessa on takana puhdasta velttoutta? On helpointa siirtää käyttäytymiskoodi sellaisenaan eteenpäin. Entä kuinka moni niin kutsuttu vaikea oppilas on todellisuudessa nuori, jolla on vain poikkeuksellisen terve tarve kyseenalaistaa?         

Kuka kryptasta huutelee?

            

Osa käyttäytymissäännöistä menee pikkutarkkuudessaan ja arkielämästä irtautuneisuudestaan naurattavan puolelle. Kuinka kukaan voi kuolemanvakavana miettiä vaikkapa sitä, mitä ruokailuvälinettä pitäisi seuraavaksi käyttää tai kummalla jalalla pitäisi lähteä humpan pyörteisiin? Itseironia olisi tarpeellista lääkettä tällaiseen vaivaan. Näissäkin pyrkimyksissä, olivatpa ne kuinka harmittoman oloisia tahansa, on mukana sairaalloinen tarve hallita ja määrittää toisten ihmisten arkea. Lisänä on mielestäni myös roima annos kaipuuta jonnekin muualle, johonkin myyttiseen aikaan, jolloin asiat olivat hyvin ja ihmiset vielä osasivat kumartaa. Oppilaat istuivat sotilaallisesti selkä suorassa, ja opettaja polki harmooniaan laulaen epävireistä veisua.

         Tapakouluttajat, ja tapakasvatus nykyisessä muodossaan, tulisi jättää historiaan yhdeksi sen monista huvittavista alaluvuista. Tapakouluttaja, etenkin maksullinen sellainen, onkin varsin erikoinen tapaus. He ovat kuin vampyyreitä, jotka kryptastaan käsin imevät yhteiskunnallista ja yksilöllistä elinvoimaa, sitä spontaania ihmisenä olemista, joka meissä on parasta. Elinvoimaa ei kuitenkaan imetä täysin kuiviin. Eliitti haluaa alamaisensa väsyneinä, mutta kuitenkin omiin tarpeisiinsa riittävän hyvävoimaisina ja toimintakykyisinä, että yhteiskunnan ja talouden pyörät pyörisivät. Tapakasvatus uskottelee nurinkurisesti, että hyväksi ihmiseksi kasvetaan sääntöjen ja ahdistavien muottien kautta, joissa yksilölle ei jätetä tilaa omalle harkinnalle.

Jotain täytyisi saada tilalle

Lukijalle on toivottavasti tullut selväksi, että en toivo tapakasvatuksen poistamista siten, että jäljelle jäisi kaaos ja epätietoisuus. Etiketit sen sijaan pitäisi haudata syvälle. Haluan tilalle etiikan ja käytännönläheisen moraalin opettamista. Olisi varmaan parempi puhua opettamisen sijaan keskustelusta. Tällaisessa mallissa koulussa käytäisiin keskusteluja siitä, miten toinen ihminen tulisi kohdata moraalisesti. Se vaatisi paljon työtä ja vaivannäköä niin oppilailta kuin opettajiltakin, mutta lopputulona olisi itsenäinen ja vahva ihminen, joka ottaa toisen oikeasti huomioon. Mahdollisesti ulospäin näkyvä käytös ei kovin paljoa muuttuisi, ainakaan niiltä osin, jotka todella ovat oleellisia. Aikuisilta sopisi myös odottaa enemmän paksunahkaisuutta sellaista käytöstä kohtaan, joka yleisesti nähdään töykeänä. Itserakkaudesta ja turhamaisuudesta luopuminen on kuitenkin meille niin kovin vaikeaa.

         Eettisestä perustasta lähtevä käyttäytyminen halutaan varmasti nähdä ääriyksilöllisenä verrattuna yhteisöllisyyteen. Asia on kuitenkin päinvastoin. Mikä olisikaan yhteisöllisempää kuin, että toisen ihmisen kohtaaminen koetaan ennen kaikkea moraalisena tapahtumana? Toisaalta mitä yhteisöllisyyttä on siinä, että sinun pitäisi ruokkia turhamaisuuttani teitittelemällä minua tai avaamalla minulle oven, jos pystyn sen itsekin avaamaan?

                      Tapakasvatus tulisi kääntää täysin päälaelleen, jolloin siinä keskityttäisiin ensisijaisesti kysymykseen miksi eikä miten. Etiketti on ihmistä nöyryyttävä ja alistava aristokratian jäänne, joka halutaan naamioida kohteliaisuudeksi ja hyväksi käytökseksi. Toinen sitä synnyttävä, ja hengissä pitävä, voima on turhamaisuus. Ehkä toisen ihmisen orjuuttaminen on joillekin kohteliaisuutta tai huomioonottamista? Eikö kuitenkin olisi jo aika siirtää nämä asenteet historiaan ja ottaa jälleen uusi askel kohti ihmiskunnan aikuisikää?