Blaa blaa ja hyvää päivää kirvesvartta

Kotimaa24:än blogini satoa jälleen. Tarve kirjoitukseen lähti siitä, kun minulta kysyttiin olenko syntinen. Totesin, etten pysty asettamaan itseäni sellaiseen kategoriaan kuin "syntinen", vaikka muuten olen kyllä tehnyt pahaa ja väärin. Tästä paljastui kokonainen ymmärtämättömyyden juuristo, joka vaikuttaa kaikkeen ja kaikenlaiseen keskusteluun.

Täällä Kotimaa24 –sivustolla tulee keskusteluissa usein tilanne, jossa osapuolina voidaan pitää kristillisen viitekehyksen sisälle itsensä kokevat sekä sen ulkopuolella eri syistä olevat. Yritän lisätä keskustelun hedelmällisyyttä ja loogista integriteettiä miettimällä, mitä tällaisessa keskustelussa tapahtuu ja mitä pitäisi tehdä. Käyn läpi pari yksinkertaistettua esimerkkiä ja annan ratkaisuehdotuksen.

Ensimmäisessä tapauksessa keskusteluun osallistuu kaksi kristilliseen kontekstiin kuuluvaa ihmistä. Erottelen tässä yhteydessä uskovat ja ns. tapauskovat, joita Suomessa on paljon. Tapauskovien en katso olevan missään merkittävässä suhteessa kristillisiä. Uskovien välistä keskustelua helpottaa, että heillä on yhteinen uskonnollinen kieli ja vaihtelevassa määrin uskonnollista tietoa, ts. tietoa oman uskontonsa perusteista ja prinsiipeistä. Uskonnollista tietoa on luonnollisesti myös ei-uskovilla, kuten saamme Kotimaa24:kin päivittäin todeta. Ero on siinä, että uskovalla on oma henkilökohtaisen uskon perspektiivi tuohon tietoon. Tämä henkilökohtainen ”tirkistysaukko” on  toisaalta ongelma keskustelussa toisen uskovan kanssa.

         Kiihkeimmät väittelyt kehkeytyvät kahden tai useamman opin kohdatessa. Edellisessä blogikirjoituksessani päädyin siihen, että ammentaessaan raamatusta olemisen ohjeita, uskova tekee sen poikkeuksetta oman tulkinnan kautta. Hän asettaa tavoitteensa omaan henkilökohtaiseen elämänhorisonttiinsa ja etsii niille oikeutuksen ja ”totuuden”. Tämä on totta myös yleisemmin uskonnollisen tiedon kanssa. Uskovienkaan välisessä keskustelussa eivät sanat säilytä merkitystään, kun ne saavuttavat vastaanottajan.

         Lisäongelma on uskovan käyttämä sana totuus. Keskustelussa arvioidaan uskonnollisia väitteitä kategorioilla tosi/epätosi. Moni on uskossaan heikko ja epäileväinen, joko enemmän tai vähemmän. Ihmiselle ei absoluuttinen usko ole mahdollista. En usko olevani väärässä, jos väitän, että vain mielisairas ihminen voi sanoa uskovansa absoluuttisen varmasti täysin ilman epäilyksen säröjä.

         Teen esimerkin vuoksi uskovasta abstraktion, ideaalisesti uskovan, jolla on hallussaan totuus. Kaksi (tai useampi) ideaalista uskovaa voi sanoa tietävänsä totuuden, ja oikeutetusti niin. Uskonnollisessa totuudessa ei mielestäni voida puhua absoluuttisesta totuudesta. Korostan sanoja ”ei voida puhua”. Emme tietenkään tiedä, onko olemassa jokin yksi absoluuttinen totuus uskonnon suhteen. Voi olla, että on. Emme kuitenkaan voi siitä puhua. Uskonnollisiin totuuksiin täytyy olettaa moneus. Kyseessä ei ole relativismi, joten kenelläkään ei tarvitse alkaa sylettämään. Jokaisella uskovalla on oma absoluuttinen totuutensa, ja ne ovat kaikki yhtä hyviä tai oikeita. Syyt mainitsin edellä.

Ennen kuin pohdin uskovan ja ei-uskovan välisen keskustelun ongelmia, otan pienen kierron Ludwig Wittgensteiniin. Joillekin hän varmasti jo tuli mieleen edellisestä kappaleesta. Hänen varhaisajattelunsa mukaisesti uskonnollinen kieli on epämielekästä ja sellaista mitä ei voida järkevästi puhua. Jokaisen lauseen tulee vastata jotain tosiasiallista maailman olotilaa. Lause joko vastaa maailmaa tai ei vastaa, lause on joko totta tai epätotta. Uskonnollisen kielen väitteet ovat pääosin sellaisia, että niiden vastaavuus maailman kanssa täytyy vain uskoa. Vanhemmiten hän näki kielelle muitakin käyttötarkoituksia kuin vain maailman kuvaamisen. Erilaisia kielenkäyttötapoja hän kutsui kielipeleiksi. Itse olen tarkoittanut juuri näitä, kun olen puhunut esim. keskustelun kristillisestä viitekehyksestä. Kielipelin sisällä voidaan käydä merkityksellistä keskustelua, vaikkei uskonnollisessa kielipelissäkään voida puhua totuudesta, vaan korkeintaan minun tai sinun totuudesta. Uskova ja ateisti/agnostikko eivät voi puhua samaa kieltä, jos he pitäytyvät puhtaasti omien kielipeliensä (kontekstiensa) sisällä.

Uskovan ja ei-uskovan välinen keskustelu on siis epämielekästä (ts. ei-järkevää), jos heistä kumpikaan ei suostu poistumaan asemistaan. Tällaistahan keskustelu Kotimaa24 –sivustollakin on valitettavan usein, kuten esimerkiksi viime päivien synti-keskustelu on osoittanut. Jos uskova kysyy ei-uskovalta, oletko syntinen, on se sama kuin hän sanoisi, että ”Onko todennäköisempää että mansikka?” Tai että ”Jäniksen väri on ympyrä”. Ei-uskova ei kykene edes niin halutessaan astumaan samaan kielipeliin kuin uskova. Se onnistuisi vain, jos ei-uskovasta tulisi uskova, ja silloinhan hän ei enää olisi ei-uskova. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki uskovan ja ei-uskovan välinen keskustelu olisi epämielekästä. He voivat puhua vaikka säästä tai uskonnollisen opin sisällöstä yleisellä tasolla, mutta eivät siitä täyttääkö ei-uskova jonkin uskonnollisen vaatimuksen. Toisaalta ei-uskovakaan ei pysty arvioimaan sitä, miten uskova on toteuttanut olemustaan uskovana. Sen sijaan siitä voi ei-uskova puhua, onko uskova toiminut, suhteessa yhteiskuntaan (sen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä). uskontonsa oppien mukaisesti.

Edellisessä kappaleessa kuvattu keskustelu saattaa käydä hyvin vaivaannuttavaksi sen epä-älyllisyyden takia. Ratkaisuna näen uudet positiot. Sekä uskova että ei-uskova luopuvat omista viitekehyksistään ja siirtyvät uuteen keskustelutilaan. Se on ikään kuin neutraali maaperä, jossa he ottavat käyttöön uuden yhteisen kielipelin. Luonnollisesti keskustelijat tuovat mukanaan henkisen fakulteettinsa, tiedot, kokemukset sekä älylliset ja ns. sympaattiset ja empaattiset ominaisuutensa. Oleellista on kuitenkin, että itse keskustelun sisältö ei sisällä ainesta, joka jää käytetyn kielipelin ulkopuolelle.

Neutraalin position hyöty keskustelun kannalta on korvaamaton. Mitään loogista estettä sille ei löydy, mutta yksilöpsykologisia kyllä. Niitä ovat uskovien puolelta haluttomuus luopua siitä omasta absoluuttisesta totuudesta hetkeksikään, molempien osapuolten ylimielisyys antaa toiselle mahdollisuus (entä jos sittenkin –ajattelu), uskovan epävarmuus uskostaan (ei halua, että mikään sitä rapauttaisi) ja ei-uskovan loogis-tieteellinen inho sellaista kohtaan, mitä se ei pysty selittämään, muutaman mainitakseni. Tähän lisätään päälle vielä henkilökemioiden ristiriidat. Jo hyvin pienistä mielipiteiden ilmaisuista voi kehittää laajemman asennekokonaisuuden ihmiselle, jota ei ole koskaan tavannut. Vastenmielisistä mielipiteistä (yleensä arvoihin liittyvistä) projisoituu antipatia henkilöön.

Jospa kuitenkin yrittäisimme?