Muutama sana rahasta ja kuluttamisesta

Iltalehden nettisivuilla oli tänään uutinen, jonka mukaan joka neljännellä taloudella on vaikeuksia saada tulonsa riittämään tavanomaisiin menoihinsa. ”Tavanomaiset menot” on todella epämääräisesti sanottu, mutta oletetaan nyt sen tarkoittavan elintasoa, jonka katsotaan olevan keskimääräinen nykypäivän Suomessa. Se sisältää siis myös paljon sellaista sisältöä, jonka voidaan sanoa olevan ei-välttämätöntä kuten viihde-elektroniikka, älypuhelimet ynnä muut ajantappolaitteet

Syitä talouksien rahaongelmiin on varmasti monia, mm. jonkin verran kasvanut työttömyys, elinkustannuksien nousu ja talouden menojen vieminen liian lähelle tuloja, jolloin ei ole liikkumavaraa tulojen heikentyessä. Yksi mielestäni merkittävä syy on yhteiskunnallinen ja ennen kaikkea rakenteellinen. Voidaan puhua noidankehästä.

Ajatellaan, että yhteiskuntamme perustuu taloudelliselle toimeliaisuudelle ja jatkuvalle talouden kasvulle. Olemme siirtyneet teollisesta yhteiskunnasta sellaiseen, jossa pääpaino on palveluiden tuottamisessa. Talouden kasvuun tarvitaan siis palveluiden kasvua. En ole varma, mitä kaikkea palveluiksi luetaan, mutta itse ajattelen niiksi myös viihdeteollisuuden ja kaiken siihen liittyvän teknologian.

Yhteiskuntamme on vieläkin luokkayhteiskunta (vaikka luokat ovat muuttuneet), ja koska kulutus on keskeinen osa yhteiskuntaamme, on selvää, että ihminen pyrkii haluamaansa yhteiskuntaluokkaan nimenomaan kuluttamisen kautta. Tiettyyn viiteryhmään kuuluminen vaatii tiettyjen palveluiden käyttämiset ja teknologian. Mainostajat ovat omalta osaltaan luomassa näitä yhteiskuntaluokkia ja houkuttelemassa ihmisiä niihin.

Talouksille tulee siis monelta suunnalta ohjaavaa viestintää. Valtio pitää kiinni talouskasvusta ja aika ajoin kannustaa kansalaisia kuluttamaan lisää tai pitämään sen edes nykyisellä tasolla huonommista ajoista huolimatta. Palvelujen ja viihdeteknologian valmistajat ja koko ketju aina kuluttajalle asti taas houkuttelee ihmisiä ostamaan itselleen erilaisia sosiaalisia positioita ja statusta viiteryhmiensä sisällä.

Tämä ohjaus on hyvin voimakasta ja manipuloivaa, joten ei ole ihme, että ihmiset vievät taloutensa äärirajoille toteuttaakseen ulkoapäin upotettuja haaveita. Talouden kasvun tavoitteeseen ei kuitenkaan riitä, että kuluttaminen pysähtyisi siihen. Aina elintason noustessa täytyy yhtä iso suhteellinen osuus käyttää sosiaalisen statuksen ylläpitämiseen, koska yhteiskuntaluokan vaatimukset nousevat samaa vauhtia.

Olen hyvin pessimistinen sen suhteen, että tämä noidankehä saataisiin murrettua. Jossain vaiheessa niin kyllä tapahtuu, mutta ei ihmisen valinnan seurauksena. Yksi keino olisi nostaa koulutuksessa nykyisin halveksitut humanistiset aineet arvostukseltaan ja resursseiltaan yhteiskuntatieteiden rinnalle, ja molemmat reilusti muiden tieteenalojen ohi. Valitettavasti utopiaa.