Schubakin teesit ja aborttien sosiaaliset syyt

Saul Schubakin kohtuuttoman paljon huomiota saaneet kommentit lapsilisistä ja ”heikommasta kansalaisaineksesta” sekä abortti-kysymys ovat olleet viime päivien kestopuheenaiheita. Abortin perusteleminen ns. sosiaalisilla syillä näyttää myös herättävän yllättäen runsaasti vähän yksipuolista ja jyrkkää tuomitsemista. Pyrin tällä kirjoituksella palauttamaan keskustelun faktatasolle ja näyttämään, että mitkä asiat abortti-kysymyksessä liittyvät toisiinsa ja miten ne liittyvät toisiinsa

Nuori kokoomuspoliitikko Saul Schubak siis ilmoitti, että hänen mielestään on järjenvastaista kannustaa yhteiskunnan ”heikompaa ainesta” lastentekoon lapsilisän kaltaisilla etuuksilla. Ajatus jostain yhteiskunnallisesti heikommasta kansalaisaineksesta on nykysuomessa niin absurdi, että se ei ansaitse kommentointia. Hän ei kuitenkaan ole ajatuksineen yksin. Siksi kun jatkossa mainitsen hänet, niin tarkoitan yhtälailla kaikkia heitä, jotka jakavat hänen ajatusmaailmansa.

Niin ikään kokoomukseen (ex-KD) kuuluva europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola jatkoi keskustelua asettumalla puolustamaan Schubakin ajattelua. Korhola antoi esimerkin, jonka hän oli kuullut joltain mystiseltä ”demariystävältä”, joka oli kuullut sen puolestaan joiltain helsinkiläisiltä sosiaalityöntekijöiltä. Pääkaupunkiseudulla on kuulemma ilmiö, missä teini-ikäiset yh-äidit tekevät lapsia saadakseen siitä toimeentulon ja ”ammatin” itselleen. Hän mainitsee, että ilmiö on tuttu mm. New Yorkin Harlemista (mikä sattumoisin on lähes pelkästään mustien asuttama kaupunginosa. Kuinka sattuikaan). Vai niin, että oikein kansallisen tason ongelmailmiö. No mietitäänpä.

Lapsilisä on subjektiivinen oikeus. Sitä maksetaan jokaiselle Suomessa asuvalle alle 17-vuotiaalle. Perussumma ensimmäiselle lapselle on 104,19e kuussa, toiselle lapselle 115,13e ja niin edelleen nousten lasten lukumäärän mukaan. Yh-vanhempi voi lisäksi saada 48,55e korotusta. Lisäksi tulee kotihoidontukea ja asumistukea sekä ehkä toimeentulotukea, riippuen laskelmasta. Lapsiperheen menot ovat kuitenkin isot. En usko, että yksinelävän opiskelijan tai vaikkapa vain pelkän toimeentulotuen varassa elävän nuoren ns. omaan käyttöön jäävä raha olisi kovin paljoa pienempi. Tulevaisuutensa toimeentulon pelkästään lasten tekemisen varaan laittavia kaiketi sitten on, mutta en näe sitä minkäänlaisena isona uhkana yhteiskunnallisesti.

Se mitä Schubak, ja ilmeisesti myös Korhola, näyttävät unohtavan, on että me (yhteiskuntana) tarvitsemme lapsia. Lapset uusintavat yhteiskuntaa. He ovat tulevia veronmaksajia, emmekä mitenkään kykene lapsuudessa erottelemaan sitä, mikä heidän roolinsa tulee yhteiskunnassa olemaan. Paljon on puhetta myös huoltosuhteen kasvusta, työvoimantarpeesta jne. Lyhyellä tähtäimellä lapset tietysti nostavat huoltosuhdetta, mutta olisi erittäin lyhytnäköistä ja typerää, jos emme huomaisi, miten suuri lapsisyntyvyys nyt parantaa huoltosuhdetta myöhemmin. Lisäksi ihmettelen sitä, kun luulisin Schubakin kannattavan runsasta hyödykkeiden ostamista ja kuluttamista, ts. kulutusyhteiskuntaa, niin miten hän ei pysty näkemään lasten välttämättömyyttä tulevina kuluttajina, tavaroiden ja palveluiden ostajina. Luulisi, että bisneshenkiselle on sitä parempi, mitä enemmän on kuluttajamassaa.

Edellisessä kappaleessa puhun sellaista kieltä, jota maamme schubakit yleensä ymmärtävät. Siksi käytän ilmaisuja kuten ”kuluttaja” ja lasten ”hyödyllisyys”. itse ajattelen tietenkin lapset itseisarvona ja tärkeinä itsessään aivan riippumatta siitä, mikä heidän roolinsa yhteiskunnassa tulee olemaan.

No miten tämä kaikki liittyy abortteihin ja erityisesti sosiaalisilla syillä perusteltuihin abortteihin? Yhteys on siinä, että yhteiskunnallinen ilmapiiri suhteessa lapsen tekemiseen, nuoriin lapsiperheisiin ja yksinhuoltajavanhempiin on merkittävä tekijä siihen, miten usein ja missä tilanteissa aborttiin päädytään. Viime päivien keskustelujen perusteella tuntuu, että termi abortti sosiaalisilla syillä on suorastaan kirosana, ja se liitetään kevytkenkäisyyteen, tulevan äidin itsensätoteuttamisen haluun ja ties mihin. Tämä on erittäin loukkaavaa ja suorastaan häpeällistä ihmisten hädän mitätöimistä. Näin ajattelen heidän sen kokevan, vaikka itselläni ei ole minkäänlaista henkilökohtaista kosketuspintaa aborttiin tai siihen päätyneisiin ihmisiin.

THL:n mukaan 92% aborteista tehdään sosiaalisiin syihin vedoten. Näitä syitä ovat huono henkilökohtainen taloudellinen tilanne, kesken olevat opinnot, parisuhteen ulkopuolella ”raskautuminen, parisuhteen lyhyt kesto ja jatkon epävarmuus jne. Kätilöopiston sairaalan johtava ylilääkäri Oskari Heikinheimo toteaa tämän vuoden heinäkuussa tehdyssä haastattelussa, että viime aikoina raskauden keskeytyksen syynä on yleistynyt, ja korostunut, huono taloudellinen tilanne eli yksinkertaisesti rahanpuute. Erityisesti tämä näkyy ikäryhmässä 20-34 -vuotiaat, minkä aborttitilastot pysyttelevät samalla tasolla, vaikka aborttien kokonaismäärä on laskenut jatkuvasti jo 1970-luvulta lähtien.

Kun nuori, tai miksei vähän vanhempikin nainen. tulee raskaaksi, niin vanhempien ja suvun taholta voi tulla kovaakin painostusta raskauden keskeyttämiseen. Tuleville äideille maalaillaan uhkakuvia, miten heidän elämänsä on ohi jo ennen kuin se alkoikaan, että he eivät pysty enää opiskelemaan eivätkä saa kunnon työpaikkaa ja ovat sidottuina kotiin. Tällä tahdon sanoa, että kun nainen harkitsee aborttia sosiaalisista syistä, niin taustalla voi olla monenlaista tekijää. Kyseessä on äärimmäisen kova päätös. Vanhempien ja sukulaisten myönteinen ja kannustava suhtautuminen nuorten yllättäviin raskauksiin vaikuttaa suoraan siihen, miten paljon raskauden keskeytyksiä tehdään.

Muita aborttien määrien vähentäviä tekijöitä on yhteiskunnan lapsiperhemyönteisyys tai –kielteisyys. On suorastaan järkyttävää lukea, että millaista sontaa esim. yh-äidit saavat niskaansa. Heitä haukutaan veronmaksajien rahoilla eläviksi laiskoiksi loisiksi, joilla ei ole kunnianhimoa hakea uraa ja ”pärjätä” yhteiskunnassa. Onko se kumma, että tällaisessa ilmapiirissä nuori tuleva äiti päätyy toiseen ratkaisuun? Epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja.

Huono taloudellinen tilanne on tietysti suhteellinen käsite. Itse yksilapsisen perheen isänä olen huomannut, miten vähälläkin voi tulla toimeen ja saada lapselle kaiken tarpeellisen materiaalisen hyvän. Se vain vaatii sitä, että karsii omista tarpeistaan turhaa pois. Pienilläkin tuloilla voi pärjätä, mutta valitettavasti yhteiskuntamme perustuu rahan käyttämiselle ja kuluttamiselle. Mainokset ja ympäristön mielikuvat ”oikeanlaisesta elämästä” ohjaavat ihmisiä tietynlaiseen elämäntapaan, missä pitää olla pelit ja vehkeet, tabletit ja älypuhelimet. Siinä vaikutusympäristössä lapsiperheen taloudellisesti niukka arki ei välttämättä houkuttele. Lisäksi vaarana on leimautuminen luuseriksi ja elämästä sivuraiteelle jääneeksi.

Toinen aborttilukuihin positiivisesti vaikuttava tekijä on luonnollisesti seksi- ja ehkäisyvalistus. Sen merkitystä ei voi liikaa painottaa. Vieläkin näkee liian usein sellaista ajattelua, että seksistä ja ehkäisemisestä puhumista pitäisi kouluissa välttää. Tämä ajattelu on yksiselitteisesti hulluutta. seksivalistukseen täytyy tietenkin kuulua se periaate, jonka mukaan seksi tulee mukaan kuvioihin vasta, kun aika on kypsä. Sitä ei saa kiirehtiä. Ei ole kuitenkaan realistista ajatella, että seksi kyettäisiin teineiltä tai täysi-ikäiseksi tulleilta kieltämään. Luonto löytää kyllä keinot. Haihattelut eivät vähennä abortteja.

1990-luvun laman seurauksena leikattiin julkisen terveydenhuollon palveluita. Kouluissa seksuaaliterveyskasvatus ei ollut vuosina 1995-2004 pakollista. Kätilöopiston sairaalan ylilääkärin Oskari Heikinheimon mukaan näiden seuraukset ovat vieläkin näkyvissä. Koulujen ja terveydenhuollon ehkäisyvalistus, tai sen puute, vaikuttaa siis suoraan teiniraskausten määrään.

Kaikki me olemme murheissamme siitä, että raskauden keskeytyksiä tehdään niin paljon. Se mitä olen halunnut tällä kirjoituksella sanoa, on että suurin osa aborttipäätöksen parissa tuskailevista on kuitenkin tavallisia hyväntahtoisia ihmisiä. He vain ovat tilanteessa, jossa he näkevät olevansa umpikujassa. On vain huonoja vaihtoehtoja (heille). Me voisimme omalta osaltamme vaikuttaa siihen, että yhteiskunnalliset asenteet yllättäen raskaaksi tulevia kohtaan olisivat kannustavammat, tukisimme heitä enemmän, ja että nuoria lapsiperheitä ja yh-vanhempia arvostettaisiin eikä katseltaisi alta kulmien. Siten aborttien määrien laskeva trendi jatkuisi edelleen tai jopa kiihtyisi.

Lisään loppuun vielä tilastotietoa heille, joita asia kiinnostaa. Keskusteluja seuratessa saattaa tulla tunne, että aborttien määrä olisi nousussa tai jopa räjähtämässä käsiin. Niin ei kuitenkaan ole.

1970 tuli voimaan lakimuutos, jossa sallittiin raskauden keskeytys sosiaalisiin syihin vedoten. Tämän seurauksena vuonna 1973 tehtiin ennätysmäärä abortteja 23000. Kuriositeettina, minä olen syntynyt tuona aborttien mustana vuotena. Sen jälkeen niiden määrä on laskenut suhteellisen tasaisesti nykyiseen n. 10000 kappaleeseen. THL:n tutkimusprofessorin Mika Gisslerin mukaan abortin tekijöiden määrä vähenee jatkuvasti, mutta lukuja pitää ylhäällä abortin uusijoiden joukko. 1970-luvun tilanteesta Gissler sanoo, että lainmuutoksen jälkeinen suuri aborttien määrä antaa väärän kuvan siitä, että ne olisivat 1970-luvulla lisääntyneet. Hän nimittäin arvioi, että ennen 1970-lukua laittomien aborttien määrät ovat olleet yli 20000 kappaleen luokkaa vuosittain. Näin ollen ne, jotka olisivat ennen teettäneet abortin jollain puoskarilla, pääsivät silloin julkisen terveydenhuollon piiriin.

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/118689-rahanpuute-ajaa-nuoria-naisia-abortteihin

http://fi.wikipedia.org/wiki/Abortti

http://www.stakes.fi/FI/Tilastot/Aiheittain/Lisaantyminen/raskaudenkeskeytykset/index.htm

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/joka-kahdeksas-raskaus-keskeytetaan-suomessa/1238244

http://www.stakes.fi/FI/tilastot/aiheittain/arkisto/lisaantyminen.htm

Kuulen jälleen Tristan-soinnun: Jutustelua Wagnerista

Olen suureksi ilokseni havainnut löytäneeni takaisin Richard Wagnerin musiikin luo. Monta pitkää vuotta olin vihaisena poissa. Yksikään Wagnerin säveltämä sointu tai melodia ei saanut aikaan mielihyvää, vaan pelkkää pettymystä ja inhoa. Kummallisen sattuman kautta se oli jälleen satiiri, mikä sai minut kokeilemaan, että kestääkö vatsani sitkeämmän sorttista apetta.

Nietzsche sanoi, että Wagnerin musiikista pitäminen on myrkytystila. Olla wagneriaani on olla sairas. En tiedä tarkoittiko hän sitä tosissaan. Heidän välirikkoonsa oli paljon syitä, enkä ole vakuuttunut siitä, oliko Nietzschen muuttunut käsitys musiikista osasyy vai seuraus. Ehkä ”vanhan satyyrin” myrkky vaikuttaa minussa jälleen tai sitten olen parantunut esteettisen arvostelukyvyn vajaakuntoisuuden tilastani. Sovitaan, että jälkimmäinen on totta.

Suunnilleen 13 vuotta sitten ostin (ja kuuntelin) ensimmäisen Wagnerin oopperani. Ennakkokäsitykseni perustui mielikuvaan elokuvasta ”Ilmestyskirja. Nyt”. Sen yhdessä kuuluisassa kohtauksessa yhdysvaltalaiset helikopterit hyökkäävät vietnamilaiskylään ”Valkyyrioiden ratsastuksen” soidessa taustalla. Kohtaus on rankan satiirinen ja sodanvastainen, mikä sopii hyvin Valkyria-oopperan väkivallan vastaiseen eetokseen. Jostain kumman syystä Wagnerin musiikkia pidetään sotaisana. Päätäni alkaa aina särkeä, kun törmään sellaiseen käsitykseen.

Koska aloitin tutustumisen ”Parsifalista”, niin ennakkokäsitykseni koki täydellisen tyrmäyksen. Sen musiikki oli kaikkea muuta, kuin mitä olin odottanut. ”Parsifalin” kautta Wagnerin muutkin sävellykset näyttäytyvät, ainakin minulle, ”oikein”. En tiedä olisivatko tulkintani olleet toisenlaisia, jos tutustumispisteeni olisi ollut eri.

Wagner oli minulle monta vuotta hyvin vakava asia. Hänessä on jotain, mikä vetää filosofian alan ihmisiä puoleensa. Hän oli myös persoonana hyvin mielenkiintoinen ja äärimmäinen. Miten niin pikkumainen, ja monessa mielessä vastenmielinen, ihminen kykeni ilmaisemaan itsensä musiikissa aivan päinvastaisella tavalla? Tein seminaaritutkielmia ”Parsifalista” ja ”Reininkullasta”, luin ja kuuntelin. Lopulta olin jo hyvää vauhtia tekemässä gradua Wagnerista ja utooppisesta taiteesta Ernst Blochin ajatusten valossa, mutta sitten tuli romahdus ja masennus. Gradu jäi kesken, ja ”se” musiikki alkoi maistua pahalta ja epäonnistumiselta. Teema oli pakko hyvästellä ja haudata syvälle, ja musiikki sen mukana.

Katsoin hiljattain mainion suomalaistekoisen suurvaltapolitiikkaa satiirisesti käsittelevän natsiparodian ”Iron Sky”, jossa oli käytetty runsaasti Wagner-lähtöistä musiikkia, erityisesti ”Götterdammerungista” otettua. Siitä sain ajatuksen kokeilla, josko aika olisi kypsä, ja olihan se. Kaikki negatiiviset mielleyhtymät, jotka olen vuosikaudet hänen musiikkiinsa liittänyt, ovat poissa. Musiikista voi jälleen nauttia puhtaana esteettis-filosofisena tai metafyysisenä kokemuksena. Tristan ja Isolde –oopperan kuuluisa ”tristan-sointu” jää soimaan mielen sopukoihin vaatien täyttymystä uudelleen ja uudelleen, mutta nyt se on jälleen hyvänlaatuinen vaatimus.

Suunnitelma blogisarjasta aiheena kristillinen terrorismi ja kristofasismi

Esittelyä blogisarjasta, jonka tulee kirjoittamaan talven aikana K24:n blogiini.

Suunnilleen viikko sitten luin uutisen Yhdysvaltojen Louisianasta. Kolme valkoisiin kaapuihin pukeutunutta miestä oli sytyttänyt nuoren mustan naisen tuleen ja jättänyt tämän auton kylkeen käyntikorttina kirjaimet KKK. Sittemmin nainen on viranomaisten mukaan tunnustanut sytyttäneensä itse itsensä, eikä mitään hyökkäystä ollut tapahtunut. Uutinen jäi kuitenkin mieleeni kytemään ja tuumasin, että täytyypä ottaa selvää, mitä pahamaineiselle Ku Klux Klanille nykyään kuuluu.

Kristillinen terrorismi ja siihen läheisesti liittyvien järjestöjen määrä on dramaattisessa nousussa Yhdysvalloissa. Kristillinen äärioikeisto radikalisoituu, samoin kristofasistiset ideologiat lisäävät kannatustaan. Kirjoitan talven aikana blogisarjan tuosta ilmiöstä. Aloitan tutustumalla KKK:n historiaan ja aatemaailmaan. Myöhempien blogien aiheita tulevat olemaan mm. usein terrorismin taustalla vaikuttavat kaksi fundamentalistikristittyä liikettä: Christian Reconstructionism sekä Christian Identity –liike ja niiden alle muodostuneet järjestöt (Phineas Brotherhood, Oklahoma constitutional militia, Aryan nations, Folk and Faith, Church of Israel, Kingdom Identity Ministries jne.)

Yhdysvaltalaisista terroristijärjestöistä tulen käsittelemään ainakin seuraavia: Army of God, Lambs of Christ, Concerned Christians, Hutaree, Defensive action, Freemen Community, Christian militia groups sekä The Covenant, The Sword and The Arm of the Lord –järjestön. Aborttiklinikoita ja lääkäreitä vastaan tehdyt pommi-iskut ja murhat saanevat oman bloginsa, samoin kuin Timothy McVeigh ja Oklahoman pommi-isku.

Osataan sitä toki muuallakin maailmalla. Pohjois-Irlannissa on ollut myös uskonnollista terrorismia, Ugandassa Lord’s Resistance army, Romaniassa Iron Guard sekä Lacaeri –järjestöt. Intiassa toimii kristillisiä terroristijärjestöjä (esim. National liberation front of Tibura), jotka ovat syyllistyneet salamurhiin, pommi-iskuihin, joukkoraiskauksiin ja väkivaltaiseen lähetystyöhön. Norjan Breivikin voidaan perustellusti sanoa olleen kristillinen terroristi. Sariinihyökkäyksen Tokion metroon tehneen Aum Shirikyo –kultti on semi-kristillinen. Näistä tulen niin ikään kirjoittamaan.

Väkivallan, uskonnollisen väkivallan ja terrorismin rajatapauksista ajattelin käydä läpi mm. Ruandan sekä suomalaisittain kiinnostavan Kautokeinon hurmosliikkeen. Näiden tarkastelu uskonnollisen terrorismin kontekstissa tullee olemaan mielenkiintoista.

Välipaloiksi olen suunnitellut tutustumista äiti Teresan pimeään puoleen sekä ainakin Jonestownin tragediaan. Näillä siis mennään. 

Nunnat pahoilla teillä

Vesikidutusta, ruuatta ja juomatta pitämistä, nöyryytystä, lyömistä ja potkimista, raiskauksia, seksuaalista hyväksikäyttöä ja tuhansia uhreja. Onko kyse Abu Ghraibin vankilasta Irakissa vai CIA:n kuulustelutekniikoista terrorismista epäiltyjä varten? Ei, vaan kyse on sveitsiläisten katolisten sisäoppilaitosten arjesta 1930-luvulta aina 1970-luvulle.

Sveitsissä on valmistunut tutkimus, jossa on perehdytty perusteellisesti sikäläisten katolisten sisäoppilaitosten väkivaltaiseen toimintakulttuuriin ja niissä tapahtuneisiin seksuaalisiin hyväksikäyttöihin. Tutkittavia kouluja oli toistakymmentä ja uhrien määrät lasketaan tuhansissa.

Sisäoppilaitosten arkea ohjaavat nunnat pitivät kovaa ”kuria”. Lapsia pidettiin nälässä ja heitä kiellettiin juomasta. Jos lapsi janoissaan, ja kielloista huolimatta, hörppäsi hanasta vettä, hänen päänsä saatettiin lyödä rajusti hanaa vasten. Liialliseen äänekkyyteen, yökasteluun yms. syyllistyneitä pieniä lapsia rangaistiin vesikidutuksella, ts. pitämällä toistuvasti lapsen päätä veden alla. Nunnat löivät ja potkivat lapsia kasvoihin ja vartaloon.

Teini-ikäisiä poikia ja tyttöjä raiskattiin ja käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Tekijöinä oli niin papiston edustajia kuin nunniakin.

Osa hyväksikäytöistä on ollut tiedossa jo aiemmin, ja katolinen kirkko on pyytänyt niitä anteeksi 2008. Nyt valmistunut raportti paljastaa kuitenkin toiminnan koko karmean laajuuden. Ennen vuoden 1960 loppua tapahtuneet rikokset ovat vanhentuneet ja useimmat tekijät ovat jo kuolleet, joten uhrit eivät pääse näkemään oikeuden toteutumista. Tutkimusta johtanut Luzernin yliopiston professori Markus Furrer kertoo kuitenkin, miten tärkeää haastatelluille uhreille oli, että heidät nyt viimein otetaan todesta.

Tekoihin syyllistyneitä on ollut paljon, mutta kuinka paljon on ollutkaan heitä, jotka ovat nähneet ja tienneet, mutta eivät ole tehneet mitään auttaakseen?

http://www.rawstory.com/rs/2012/10/08/catholic-boarding-school-torture-on-thousands-of-children-uncovered-in-switzerland/

http://www.hs.fi/ulkomaat/Hyv%C3%A4ksik%C3%A4ytt%C3%B6+luultua+laajempaa+Sveitsin+katolisissa+kouluissa/a1305604285827

Kyylääjien paratiisi

Blogipostaus K24-blogiini. "Maijan tarina" on kirja Vanhoillislestadiolaisen suvun piirissä tapahtuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen peittelemisestä.

Palasin tauon jälkeen Maijan tarina –kirjan pariin siten, että lukiessani pyrin jättämään seksuaalirikoksiin ja niiden peittelyyn liittyvän materiaalin ”näkemättä”. Sen sijaan yritin lukea, mitä muuta tarina kertoo. Jutustelen tässä lyhyesti joitain täkyjä ajatuksista, joita heräsi.

Ehkäisykielto-polemiikin yhteydessä on keskusteltu suurperheestä kasvuympäristönä myös lapsen kannalta. Maijan tarinassa varhaislapsuus kuvataan turhana jonotuksena vanhempien lämpöiseen syliin. Jokainen suurperheen lapsi ei yksinkertaisesti saa riittävästi sylissä pitämistä, hellyydenosoituksia tai ylipäätään tunnetta huolenpidostä. Ongelmaa ei kyetä korjaamaan vanhempien asennemuutoksella, sillä myös uskovaisten vanhempien vuorokaudessa on vain se 24 tuntia.

Maijan tarinasta lyö läpi perheen tunnekylmyys, joten ongelma luonnollisesti kärjistyy. Olisi mielenkiintoista tietää, aiheuttaako kestokyvyn rajoilla oleva, tai sen yli menevä, lapsimäärä jo itsessään käytöstä, jossa muu perhe (vanhemmat ja sisaret) sijoittaa jonkun perheenjäsenen paarialuokkaan, sylkykupiksi ja syntipukiksi, johon purkaa kaikki negatiivinen. Onko olemassa jokin, toki yksilöittäin vaihteleva, maksimimäärä lapsia, joille rakkautta riittää. Samaan ilmiöön tuntuu törmäävän usein. Perheen (suvun) musta lammas on tuttu ilmaisu, mutta mustaksi lampaaksi joutumisen syyt näyttävät usein melko mitättömiltä. Vai millä perusteella perheen vanhemmat antavat itselleen luvan haukkua omaa tytärtään vieraille ja pitkin kyliä?     

Eräs tarinassa minua erityisen paljon häiritsevä kohta on, kun Maija on jäänyt kotiin yksin siskon miehen (vai oliko hän vielä poikaystävä siinä vaiheessa) kanssa ja sisko kotiin palattuaan ryntää hädissään yläkertaan katsomaan, ettei mies vain ole tehnyt Maijalle mitään. Tämä tapahtuu siis hyväksikäytön alkuvaiheessa paljon ennen kuin hän yrittää kertoa asiasta kenellekään. Sisko on siis huomannut miehessään jonkin ominaisuuden, jotkin epähuomiossa sanotut sanat, oudot katseet tms., joka antaa syyn noinkin hyytäville epäilyille. Mikä saa hänet luopumaan tilanteen tarkkailusta ja kääntymään siskoaan vastaan? Sen ymmärrän, miksi hän asioiden julki tultua liittyy uhrin vastaiseen rintamaan. Poroporvarillis-uskonnollisten kulissien kaatumisen estämiseksi kyetään uhraamaan mitä vain.

Miehet Maijan tarina –kirjassa tuntuvat olevan kautta linjan vähintään kelvottomia, pahimmassa tapauksessa sosiopatiaan taipuvaisia. Yksi kirkkaana loistava poikkeus on mies, jonka kanssa Maija lopulta menee naimisiin. Karmivalla tavalla kuvaavaa on, että tämä yksi kunnollinen mies on sitten puolestaan hänen perheen ja lähiyhteisön silmissä kelvoton. Pakostakin mietin, mistä johtuu tuollainen sosiopatian keskittymä. Muovaako yhteisö jäsenet kaltaisekseen vai muovaavatko jäsenet yhteisön kaltaisekseen?

Jos pitäisi keksiä yksi (ja vain yksi) sana kuvaamaan vl-yhteisön elämäntapaa sosiologiselta kantilta, niin en keksi kuvaavampaa sanaa kuin ”kyylääminen”. Kyyläämisen näkee hyvin niin Maijan tarinan lehdiltä kuin lukemattomista muista ko. yhteisön elämäntapaa kuvaavista kertomuksista. Yhteisön jäsenten puheiden, kirjoitusten tarkkailu ja niiden vieminen yhdistyksen tai ”johtokunnan” siivilän läpi, pyrkimys jopa ennaltaehkäisevään ajatuskontrolliin, aiheuttaa monissa pahennusta, vaikka ei voida sanoa, että ne olisivat yllättäviä ilmiöitä. Kyyläämisyhteisössä yksilön koko elämä, kaikki sen osa-alueet ovat tarkkailun alaisena. Absurdeinkin detalji voi johtaa epäsuosioon ja kyräilyn kohteeksi joutumiseen, mikä taas suoraan vaarantaa vapauden tai taivaspaikan. En nyt lähde luettelemaan mahdollisia ”rikkeitä”, kuten televisiokatselu, oma ajattelu tai korvakorujen käyttö. Niistä on kirjoitettu niin paljon. Yritän hahmottaa asiaa metatasolla.

Neuvostoliitossa ja varsinkin DDR:ssä kansan kurissa pitäminen perustui erityisesti siihen, että perheenjäsenet saatiin tarkkailemaan ja ilmiantamaan toisiaan. Oli todellakin niin, että ihminen ei voinut koskaan tietää, kuka perheenjäsen, sukulainen tai naapuri heitä juuri silloin tarkkaili (pahantahtoisessa tarkoituksessa), ja että mistä rikkeestä heidät ilmiannettaisiin. Kuulostaako tutulta? Miksi kukaan haluaisi elää siten? Kyyläämisyhteisön voi nähdä myös eräänlaisena Panoptikon-mallin sovelluksena. Vl-yhteisön ja Panoptikon-tyyppisen sosiaalisen hallinnan yhteyttä voisi olla hedelmällistä tarkastella lähemmin, mutta se saa jäädä nyt toiseen kertaan.

Oletetaan nyt lopuksi, että on olemassa ”taivas” ja ”helvetti”. Oletan myös, että uskonnollisella yhteisöllä, joka jakaa yhteisen käsityksen taivaasta ja siitä millainen se on, on myös tarve lähestyä kyseistä ideaalia jo tämänpuoleisessa elämässä. Millainen siis on se taivas, johon tällainen kyylääjien seurakunta ajattelee tai toivoo olevansa matkalla? Varsinainen raskaansarjan kysymys kuitenkin on: Miten sellaisen taivaan erottaa helvetistä?                 

K24leaks: ministerin muistilista kansliapäällikön valintaa varten

K24-blogiin postaus

K24leaks: ministerin muistilista kansliapäällikön valintaa varten

Tärkeät kriteerit: 

- oikea puolue

- terveesti kristillinen

- voi mennä yhdessä kampaajalle

- voi pitää raamattupiirejä lounaalla

- henkilökohtainen tuttu

- agronomi (Suomi-filmeissäkin agronomit ovat aina niin fiksuja)

- moraali (vedä tämä yli ja siirrä sivuseikkoihin)

- miltä valinta näyttää ulospäin (suljetaan omat silmät, niin muutkaan eivät näe)

Jätä huomioimatta nämä:

- moraali

- syytökset poliittisesta korruptiosta

- hakijan pätevyys ko. ministeriön alalta

- hakijan kokemus ko. ministeriön alalta

- kansalaisten luottamus ministeriöön

Eiköhän kansliapäällikkö näillä kriteereillä löydy. Totisesti.

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194765948455/artikkeli/sisaministerion+kansliapaallikoksi+valittiin+paivi+nerg.html

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194765973113/artikkeli/rasasen+kansliapaallikkovalinta+huolestuttaa+tama+on+poliittista+korruptiota+suomessa+.html

http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/387267/Rasanen+Puoluetaustalla+ei+vaikutusta+nimitykseen

Rikosilmoitus Lempäälän rauhanyhdistyksestä

Tämän päivän lehdissä on uutisoitu Lempäälän rauhanyhdistystä vastaan tehdystä rikosilmoituksesta. Ilmoituksen tekijänä on yhteisöön kuulunut perheenäiti, joka on joutunut pitkällisen kiusaamisen ja hoitokokoustelun uhriksi. Poliisi on aloittanut esitutkinnan, mutta ei kommentoi, mikä olisi mahdollinen rikosnimike. Rauhanyhdistys luonnollisesti ilmoittaa, että asia on yhdistyksen sisäinen asia. Googlettamalla ”lempäälän rauhanyhdistys” voi saada tapaukseen jonkin verran lisävalaistusta, kunhan muistaa säilyttää terveen lähdekriittisyyden.

Nyt tehty rikosilmoitus on ilmeisesti ensimmäinen laatuaan, ja siitä tullee siten jonkinasteinen esimerkkitapaus. Eteni tämä tutkimus miten tahansa, toivon että tienavaus rohkaisisi muita Vl-liikkeen piirissä hengellisesti ja henkisesti pahoinpideltyjä toimimaan samoin. Kävelkää rohkeasti poliisiasemalle ja tehkää rikosilmoitus. Sama pätee luonnollisesti myös muihin uskonnollisiin yhteisöihin, joissa mahdollisesti kiusataan ja terrorisoidaan omia jäseniä. On jo korkea aika sille, että yhteiskuntamme kaikki lait ulotetaan yhtäläisesti koskemaan kaikkia. Mikään ”konteksti” ei saisi antaa lainsuojaa tehdä pahaa.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012082615998013_uu.shtml

Taivaspaikka-arpajaisten hyvät, pahat ja pelkurit

Kristillinen uskomusjärjestelmä saattaa viiltää syvät rajat perheenjäsenten välille. On heitä, jotka menevät taivaaseen ja on heitä, jotka menevät helvettiin. Tämä näyttää olevan melkoinen tabu, koska juurikaan ei näe puhuttavan siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Konfliktin luulisi olevan erittäin traumaattinen. Jos se ei kuitenkaan sitä ole, niin nousee mielenkiintoisia kysymyksiä. Kuvittelen nyt tämän tekstin tarpeisiin, että taivas ja helvetti olisivat olemassa, ja käyn läpi eri positioita siltä pohjalta. Alkoholistien perheistä sanotaan, että heillä on virtahepo olohuoneessa. Kaikki näkevät sen, mutta kukaan ei pysty sanomaan sitä ääneen. Istuvatko uskovaisen perheen olohuoneessa vastaavasti Perkele ja Jeesus, mutta heistä ei puhuta?

Oletetaan että perheen isä on tullut uskoon. Hän on vakuuttunut syvästi siitä, että kuoleman jälkeen hän tulee pääsemään taivaan iloihin suuresti rakastamansa Jeesuksen seuraan. Usko mielentilana lienee sellaista, että siihen ei voi ketään houkutella tai pakottaa, eikä hän ole näin ollen onnistunut käännyttämään perhettään. Koska hän tästä syystä uskoo, ettei hänen perheensä pääse hänen kanssaan taivaaseen, on hän luonnollisesti murheissaan. Myös ns. maallisen vaelluksen osalta hän on luultavasti surullinen senkin vuoksi, etteivät hänelle rakkaat ihmiset jaa hänen uskomusjärjestelmäänsä. On inhimillistä, että se voi aiheuttaa myös loukkaantumista. Millainen tilanne on etiikan kautta nähtynä?

Minusta isä hylkää perheensä oman uskonsa tähden. Eettinen vastuu perhettä kohtaan uhrataan, jotta saataisiin se oman uskomusjärjestelmän lupaama korkein palkinto. Rakkaus Jeesukseen tai Jumalaan on hänelle korkein arvo, mutta miten vaimo tai lapset voivat olla loukkaantumatta siitä, että jokin ei-konkreettinen on ottanut heidän paikkansa? Eivätkö usko ja perhe sitten voisi olla rinnakkain, yhtä tärkeinä, sijoitettuna elämän eri huoneisiin? Vastaus on, eivät voisi. Perheenisän korkein arvo voi olla ainoastaan: ”Minä suojaan teitä rakkaani, tuli mitä tuli, ikuisesti, enkä koskaan hylkää”. Jos siitä luovutaan, luovutaan samalla kaikkein tärkeimmästä aviokumppanuutta ja isyyttä määrittelevästä kriteeristä. Perheenisä toisin sanoen lakkaa olemasta perheenisä sen täydessä merkityksessä.

Vaihdetaan näkökulmaa vaimoon ja lapsiin. He tietävät, että heille rakkaan ihmisen maailmankatsomuksen mukaan he uskomattomina ovat menossa helvettiin, ja että hän myös ajattelee siten. Miten tuo tieto voi olla loukkaamatta heitä? Muu perhe ei tietenkään usko, että niin tulee oikeasti tapahtumaan, mutta nyt onkin kyse siitä, että he tietävät isänsä uskovan niin. Ehkä he ajattelevat, että perheenisä ei sittenkään aidosti usko, vaan se on vain näytelmää. On olemassa uskoa siihen, että uskoo. Mutta onko näytelty hylkääminen yhtään hyväksyttävämpää kuin aito?

Perhe voi uhrautua itse ja olla vaatimatta perheenisältä velvollisuuden täyttä täyttämistä. Tyytyä osaansa ja jättää hyvästit, kun tiet erkaantuvat. Konfliktin jännite vähenee. Se ei kuitenkaan muuta sitä, mitä uskovan perheenisän tulisi tehdä. Eettisyyden ja uskonnollisuuden yhdistäminen näyttää tässä yhteydessä mahdottomalta. Jos uskoontuloon ei ihminen voi itse ratkaisevasti vaikuttaa, ja jos vain uskolla pääsee taivaaseen, niin silloin osittain uskonnollisissa perheissä pelataan hirvittävää venäläistä rulettia, jossa panoksena on perheen eettinen integriteetti.

Muutama kuukausi sitten kävin keskustelua tästä aiheesta. Eräs uskova puolustautui kysymällä, että vähenisivätkö läheisten helvetissä kokemat kauhut ja kivut siitä, jos hänkin tulisi sinne pelkästä solidaarisuudesta. Samaa kysymystä ovat esittäneet ”rintamakarkurit” kautta aikain. Onneksi minun ei tarvitse pelata sitä peliä.

Taikauskon määritelmiä ja niiden ongelmallisuuksia

15.08.20012 K24-sivustolla julkaistun uutisjutun ”Kolumnisti: Hypnoosi mielen avaamista tuntemattomilla” alle kehkeytyneessä keskustelussa tuli puheeksi, voidaanko Kristinuskon sanoa olevan taikauskoa. Aioin kirjoittaa pitkähkön kommentin keskusteluun, mutta katsoin paremmaksi tehdä tästä ”sormiharjoituksesta” oman blogipostauksen omaksi huvikseni ja ajanvietteeksi.

Oman mielipiteeni mukaan Kristinusko sopii hyvin taikauskon määritelmän raamien sisälle. Vasta-argumenttina esitettiin mm. tämä Wikipedian määritelmä:

"Taikauskoksi kutsutaan tavallisesti käsityksiä, joiden mukaan ihmisen ja yhteisön elämässä ja luonnossa ilmenee yliluonnollisia voimia, joita ihminen pystyy määräkeinoin hallitsemaan.”

http://fi.wikipedia.org/wiki/Taikausko

Ongelmallisin osa tässä määritelmässä on lopun ”määräkeinoin hallitseminen”. Jos Kristinuskossa ajatellaan olevan sellaisia tekoja, joiden tekemisestä pitäisi automaattisesti seurata haluttu lopputulos, niin silloin sen erottaminen magiasta on hankalaa. Edelleen esim. karismaattisissa hurmoskokouksissa raja pyytämisen ja käskemisen välillä näyttää hämärtyvän entisestään. Esimerkkinä Nokia Mission tapahtumasta näkemäni tv-dokumentti, jossa seremoniamestari selkeästi käskee pyhää henkeä ottamaan henkilön valtaansa (vai mikä lienee oikea termi tässä?).  Sen pystyi päättelemään käytetyistä sanoista, äänenpainosta ja volyymistä.  Tuon magian harjoittamisen luonnetta ei muuta se, että kyse oli myös suggestion vahvistamiseen tähtäävistä laskelmoiduista keinoista.

Raskauttavin virheellisyys yllä mainitussa määritelmässä on kuitenkin se, että kaikkeen taikauskoon ei suinkaan liity pyrkimystä tai halua yliluonnollisten voimien määräkeinoiseen hallitsemiseen. Taikauskon mukaisten haitallisen olosuhteiden välttäminen ei ole sama kuin niiden hallitseminen. Voimme välttää tikkaiden alta kulkemista, mutta emme pyri hallitsemaan tikkaiden alta kulkemisen vaikutuksia.  Hale Bobbin komeetan kulkiessa Maan läheltä vuonna 1997 39 Heaven’s Gate –kultin jäsentä tekivät joukkoitsemurhan, koska uskoivat komeetan olevan avaruusmuukalaisten avaruusalus. He toivoivat pääsevänsä mukaan kyytiin. Erilaiset ennemerkit ovat tyypillisimpiä taikauskon merkkejä, joiden ajatellaan ennakoivan sellaisia maailmanlaajuisia geologisia tai yhteiskunnallisia kataklysmejä, joiden hallitsemiseen tai edes välttämiseen ihmisillä ei ole keinoja, eikä siten myöskään pyrkimystä.

Seuraavassa esittelemissäni toisenlaisissa taikauskon määritelmissä näitä seikkoja otetaan huomioon, ja siksi ne ovat mielestäni parempia, ts. ne onnistuvat määrittelyssä osuvammin.

1. Englantilaisen vakiintuneen ja laadukkaan sanakirjatekijän Merriam-Websterin verkkoversion määritelmä on tämä:.

“A) A belief or practice resulting from ignorance, fear of the unknown, trust in magic or chance, or a false conception of causation

B)  An irrational abject attitude of mind toward the supernatural, nature, or God resulting from superstition

C) A notion maintained despite evidence to the contrary”

http://www.merriam-webster.com/dictionary/superstition

2. Toinen määritelmä “lontooksi” löytyy sivustolta www.dictionary.com

“A) a belief or notion, not based on reason or knowledge, in or of the ominous significance of a particular thing, circumstance, occurrence, proceeding, or the like.

B) a system or collection of such beliefs.

C) a custom or act based on such a belief.

D) irrational fear of what is unknown or mysterious, especially in connection with religion.

E) any blindly accepted belief or notion.”

http://dictionary.reference.com/browse/superstition

3. Skepsis ry:n määritelmä on:

”(engl. superstition). Taikauskolla viitataan käsityksiin, joiden mukaan ihmisen ja yhteisön elämää ohjaavia yliluonnollisia voimia tai olentoja voidaan hallita tai niihin voidaan vaikuttaa tiettyjä toimenpiteitä suorittamalla. Näitä toimenpiteitä ovat muun muassa rukoileminen, loitsuaminen ja kiroaminen.

Vuonna 1998 julkisuudessa kerrottiin kambozhalaisesta kilpikonnasta, jonka uskottiin omaavan parantavia voimia. Uskovaiset odottivat kilpikonnaa sen ilmestymispaikan luona muun muassa rukoillen ja erityistä musiikkia soittaen. Eräs vanha nainen totesi: ”Uskon, että taikakilpikonna on tullut pelastamaan elämämme.” Vaikka kuinka naurettavalta tämä saattaisikin kuulostaa, niin jotain kumman tuttua siinä on.”

http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/taikausko.html

Skepsiksen määritelmässä mainitaan yliluonnollisten voimien tai olentojen hallinta tai vaikuttamismahdollisuus. Rukoilemisen voi sanoa olevan vaikuttamismahdollisuus riippumatta siitä, mikä on lopputulos. Pelastava kilpikonna on hyvä esimerkki taikauskosta, jossa kyllä toivotaan tapahtuvan myönteisiä asioita, mutta siinä ei pyritä, eikä ajatella edes kyettävän, hallitsemaan kilpiokonnan parantavia ja pelastavia voimia.

Skepsiksen määritelmää kun lukee tarkkaan, niin huomaa, ettei siinä mainita taikauskoksi uskoa yliluonnollisiin voimiin tai olentoihin sinänsä. Vain uskomusta, että niitä voidaan hallita, tai että niihin voidaan vaikuttaa, sanotaan taikauskoksi. Konteksti huomioon ottaen siinä on ilmeisesti tullut pieni kömmähdys. J

4. Suomisanakirjan sivistyssanakirjassa määritelmät ovat:

”A) uskomus jonka mukaan ihmisen ja yhteisön elämässä ja luonnossa ilmenee yliluonnollisia voimia, joita ihminen pystyy määräkeinoin hallitsemaan. esim. Olla taikauskon vallassa. Luvun 13 pelko on pelkkää taikauskoa.

B) usko yliluonnollisiin, valitsevan maailmankäsityksen ulkopuolisiin voimiin tai ilmiöihin”

http://suomisanakirja.fi/taikausko

B-kohdan erikoisuus on ilmaisu ”vallitsevan maailmankäsityksen ulkopuolinen”. Tämä ei oikeastaan kerro mitään. Mikä tahansa maailmankäsitys voi olla ”vallitseva”. Huutoäänestyksellä sitä ei voi ratkaista. Termi maailmankäsitys on myös harvoin käytetty. Tavallisempi termi on maailmankuva. Sitä ei saa sekoittaa maailmankatsomukseen, joka puolestaan on maailmankuva plus arvot, tietoteoria ja käsitys elämän tarkoituksesta.

Ilkka Niiniluodon hyvät kuvaukset erilaisista mahdollisista maailmankuvista löytyy mm. täältä:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmankuva

Maailmankatsomuksesta löytyy hyödyllistä asiaa esim. täältä:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmankatsomus

Kristinuskon tai minkä tahansa uskonnon ominaisuuksien vertaaminen näihin taikauskon määritelmiin onkin jo paljon mittavampi ja haastavampi yritys.

Kälättämisen puolesta

K24-blogiin yksi kälätyspostaus.

Blogimetsässä kälätetään. Sillä kuulemma pilataan hienot blogit ja luodaan matalaotsaista keskustelukulttuuria, eikä kenelläkään enää ole kivaa. Kälättämisen paljastamisessa tulee kuitenkin olla tarkkana, ettei sitä sekoiteta lässyttämiseen, sillä ensin mainittu on oikeasti hieno asia, jälkimmäinen taas ei.

Kälättämällä pystyy parhaimmillaan sanomaan paljon, eri tyylilajeilla ja kryptisyyden eri asteilla. Välillä asia on kypsää, joskus mediumia tai jopa raakaa, mutta tärkein asia siitä aina löytyy, ja se tärkein on pulssi. Se on elävää.

Lässyttämisen tunnistaa vastaavasti siitä, että pulssi ei tunnu. Kuollut kone suoltaa tekstiä asiallisesti ja kohteliaasti, mutta voi kun sitä sanottavaa ei aina näytä olevan. Silloin tarvittaisiinkin pari kälättäjää puhaltamaan blogi keskustelun kautta henkiin. Toinenkin merkittävä ero löytyy. Lässyttäjä ei nimittäin uskalla sanoa mitään eikä uskalla olla mitään mieltä. Hauki on aina vain kala ja päivä seuraa yötä joka päivä. Siihenkin tautiin auttaa kunnon kälätys.

Suuressa maailmassa valitettavan usein näkee, kuinka mielipideruhtinas esittää varsinaisen itsestäänselvyyksien kavalkaadin, ja hovi käy kukin vuorollaan kehumassa. Se vasta on kiusallista seurattavaa. Sellaisen ei toivoisi pesiytyvän näille lakeuksille.

Kälättäjillä on blogimetsän faunassa sellainenkin rooli, että jos jonkun arvonsa tuntevan blogistin tai kommentaattorin pää alkaa kasvaa liian isoksi, niin kälättäjät toimivat ikään kuin selän takana kuiskuttelevina rahvaan jäseninä. ”Olet vain kuolevainen..”

Sekä kälättäjiin että lässyttäjiin liitetään monisanaisuus ja pitkät ajatuksenjuoksut, tai no ainakin ajatuksenjuoksunomaiset sanamuodostelmat. Edesmennyt perinteisen brittifutiksen teoreetikkojen grand old man, Eric Batty, sanoi että tarkka pitkä syöttö on aina parempi kuin tarkka lyhyt syöttö, ts. se vie peliä eteenpäin paremmin. Samaa periaatetta voi soveltaa kommentteihin ja blogeihin. Hyvä pitkä blogi on aina parempi kuin hyvä lyhyt blogi, sillä edellisessä on enemmän asiaa. Sitä paitsi mitä hyötyä on fiilata asia tiiviiseen ja merkityksiä täyteen ladattuun tekstinpätkään, kun se kuitenkin menee ohi ja yli hilseen. On parempi olla realisti ja tehdä kunnon rautalankamalli.

Antaa kaikkien kälättäjien siis kälättää, vaikka kaikki eivät siitä pitäisikään. Eiväthän kaikki pidä siskonmakkarakeitostakaan, mutta mitä sitten? Onko se siskonmakkarakeiton vika? 

Uskonnottomien ja väärinuskovien kirotut lapset

Kaikki tiedämme, että lasten suojelusenkelit ovat sangen puolueellisia, ja voisiko sanoa laiskoja. Ei liene siis ihme, että taivaallisten sotajoukkojen maanpäällinen virkaveljistö, ts. kirkko, imitoi idolejaan.

Nyt ollaan kirkkoon kuuluville lapsille jakamassa talismaaneja takin hihoihin, millä on tarkoitus siunata pienen koululaisen koulumatkoja syksyn ja talven pimeydessä. Herää tietenkin kysymys, että mitä pahaa siinä on.

On hyvä muistaa eräs seikka. Lapsen ja auton kohtaamisiin liittyvät liikenneonnettomuudet ovat tilastollisesti ajatellen nollasummapeliä. Jos yksi lapsi säästyy kolarilta, joku toinen ei säästy. Näin ollen yhden lapsen siunaaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että joku toinen lapsi kirotaan. Näin se vain nollasummapeleissä menee. Onko se sitten ongelma? Joillekin on ja toisille ei. Valitettavasti. 

Kevyt ruumiinavaus profetioista, lopunajoista ja omahyväisyydestä

Spekulaatiot lopunajoista, vainoista ja ”oikeellisuuden” vastustuksesta näyttävät nousevan aika ajoin keskusteluiden pintavesiin. Tämä maailmanlopun evankeliumi on keskeinen Kristinuskoa konstituoiva, ja sitä kantava, rakenne, mutta se usein pysyy näkymättömissä. Siitä syystä siihen täytyy tarttua silloin, kun eufemismien sumuverho hälvenee ja näemme ns. suoraan luuhun. En tarkoita tätä tekstiä vastaukseksi kenellekään tai mihinkään. Kunhan vain jäsennän asiaa itselleni kirjoittamisen kautta.

Väitteet lopunaikojen lähestymisestä, sikäli kuin sen merkkinä pidetään uskontoon kohdistetun vastustuksen tai kristittyihin kohdistuvan väkivallan, ovat osaksi kuvittelua, osaksi liioittelua ja osaksi (ilmeisesti) historiallista tietämättömyyttä. En tarkoita, ettei väkivaltaa olisi. Tarkoitan sitä, että tilanne ei ole pahentunut siten, jotta erilaisille lopunaikojen profetioille olisi katetta.  Pintapuolinenkin katsaus edeltäneen n. 2000 vuoden historiaan kertoo karusti tämän.

Näyttää siltä, ja se usein ilmaistaan myös suoraan, että lopunaikojen pikaisessa tulemisessa on kyse enemmän toiveesta kuin pelosta. Tämä antaa oivan lähtökohdan ensimmäiselle selitysmallille, jonka olen nimennyt ns. marttyyrisyndroomaksi. Kirjoitin samasta aiheesta viime helmikuussa. Marttyyrisyndrooman näen olevan eräänlaista omahyväisyyttä, mutta jossa yksilön ja toisten, ts. maailman, suhde on käänteinen. Omahyväinen ihminen tekee asioita ja näyttäytyy maailmalle saadakseen osakseen ihailua, ja hän vaatii sitä muilta. Marttyyrisyndroomaan ”sairastuneelle” on tärkeää, että maailma on häntä vastaan, vaikka konflikti onkin usein yksilön omaa keksintöä ja kuvitelmaa. Sillä millainen suhde maailmaan on, ei oikeastaan ole edes faktisesti merkitystä. Normaalit ”toisten” reaktiot ja se, miten he puolustavat omaa tilaansa, nähdään hyökkäyksinä joko henkilökohtaisesti tai viiteryhmää vastaan.

Toinen selitysmalli sille, miksi lopunaikoja nähdään joka kulman takana, laajentaa edellisen perspektiiviä. Järjestäytyneen uskonnon merkityksen vähenemisellä ja siitä seuranneella uskonnollisen vallan vähenemisellä (tarkoitan nyt lähinnä länsimaista kulttuuripiiriä) on ollut luonnollisesti vaikutuksensa siihen painoarvoon, mikä kirkolla tai uskovalla ihmisellä on. Jalustalta putoaminen tekee kipeää omanarvontunnolle.

 Se mikä on normaalia inhimillistä taipumusta kohti tasaveroisuutta, nähdään joidenkin uskonnollisten silmien läpi hyökkäyksenä, vaikka kyse on siis enemmänkin halusta nousta itse samalle tasolle. Sivumennen sanoen, siinä monella uskovalla onkin paljon parantamisen varaa, hyväksyvätkö he ei-uskovan viereensä seisomaan. Koska järjestäytyneellä uskonnolla ei enää ole sellaista poliittista valtaa, jolla se voisi itse sanella sosiaaliset hierarkiat, niin sen täytyy hyväksyä se tosiasia, että marginalisoituminen uhkaa, ellei asenne muutu. Kirkko ja moni uskonnolliseen viiteryhmään kuuluva onkin jo oikealla tiellä. Lopunaikojen manaajat sen sijaan eivät vielä ole kyenneet hyväksymään tätä tosiasiaa. Uskonnollisen ja ei-uskonnollisen välinen suhde muuttuu, mutta se muuttuu kohti parempaa tasapainoa, ellei uskonnollinen lukittaudu omaan kuviteltuun paremmuuteensa. Muutos nimittäin näyttää olevan subjektiivisesti ja suhteellisesti monelle ahdistavaa, kun se objektiivisesti ja absoluuttisesti johtaa parempaan. Eskatologia on suurelta osin eskapismia.

Edelliseen täytyy vielä jatkaa sen verran, että olen huomannut paljon puhuvan eron lopunaikojen puolestapuhujien ja muiden välillä. Edellisille näyttäisi suhde maailmaan määrittyvän negatiivisesti. Tarkoitan sitä, että heille yksilön ja maailman suhde määrittyy sen kautta, miten maailma kohtelee heitä ja miten se rajoittaa heitä sen sijaan, että se määrittyisi sen kautta, miten he kohtelevat maailmaa ja miten he toimivat siinä.

Mainitsin edellä, että lopunaikoja nähtävästi pikemminkin odotetaan kuin pelätään. Syy lienee lupaus palkinnosta, mikä odottaa tuonpuoleisessa. Pohjavire on kuitenkin paljon synkempi. Lopunaikojen marttyyrius, aikojen ja kohtelun koventuminen jne. tuovat uskovan lähemmäs Jeesusta ja hänen ristinkuolemaansa. Olisikin tarpeen rehellisesti ja ankarasti tarkastella kristityn suhdetta toisaalta ristinkuolemaan ja toisaalta ylösnousemukseen. Jos siinä päästäisiin vastoin odotuksia johonkin rehelliseen lopputulokseen, niin se (lopputulos) voisi olla pysäyttävä. Ei siitä kuitenkaan nyt enempää.   

Lopunaikojen profeetat menevät joskus niin pitkälle, että he aivan kuin hurmiossa ilmaisevat haaveilevansa, kuinka taivaalliset sotajoukot laskeutuvat alas kylvämään kuria ja väkivaltaa, mutta samanlaisia ajatuksia saattaa nähdä myös mitä lempeimpien ihmisten kirjoituksissa. Minäkin olen muutamaan otteeseen todistanut näitä toiveita. Maailmanlopun ennustamisessa onkin aimo annos kostonhalua mukana. Mitä sitten halutaan kostaa? Vastaus löytynee niissä sosiaalisen hierarkian ja voimasuhteiden muutoksissa, joista kirjoitin edellä. Luulen kuitenkin, että se ei ole koko totuus.

”Viimeisten aikojen” retoriikka kuuluu olennaisesti kristilliseen diskurssiin, eikä vähiten siitä syystä, että se sijoittuu saman latentin ylärakenteen alle, johon ovat kuuluneet niin ristiretket, noitavainot kuin inkvisition kidutukset vain pari mainitakseni. Vai mistä muusta on kyse, jos toivotaan (käytännössä), että maailma hukkuisi tuleen ja vereen? Tästä syystä joskus näyttää siltä, että uskonnollisen väkivallan vähyys (länsimaissa) johtuu pelkästään uskonnollisen yhteisön, laajasti ymmärrettynä, vallan vähyydestä.

Toki muitakin syitä maailmanloppu-retoriikkaan on olemassa, jotka eivät olleet nyt käsittelyssä. Mainittakoon vaikka tapa, jolla sitä käytetään erilaisissa lahkonomaisissa yhteisöissä sisäisen vallan vahvistamistarkoituksessa. Lahkon minäkuva määrittyykin usein myös negatiivisesti eli sen kautta, miten ympäristö suhtautuu lahkoon.

En pyrkinyt mihinkään ”lopulliseen totuuteen”. Kuvaamani selitysmallit voivat myös esiintyä niin vierekkäin kuin päällekkäinkin. Mielelläni lukisin lukijoiden omia ajatuksia asiaan liittyen.

Tositarina ihmeparantumisten maailmasta

K24:ssä on käyty keskustelua ihmeistä. Siitä tuli mieleeni eräs tarina.

Ihmekeskustelusta tuli mieleeni eräs tositarina ihmeiden ihmeellisestä maailmasta. Eräs A-luokan evankelista oli pitänyt onnistuneen tilaisuuden, ja hän kertoi tapahtumista innoissaan kaverilleen.

­­- Eilen oli aivan mahtava ilta. Pistin parastani, Pyhä Henki oli läsnä ja Ihmeitä tapahtui oikealla ja vasemmalla.

- No mutta hienoa, kerro lisää.

- Kohokohta oli, kun eräs rampa mies tuli luokseni kainalosauvojen kanssa. Tein parhaat temppuni ja käskin Pyhää Henkeä parantamaan hänet.

- Voi olisinpa ollut paikalla. Miten siinä kävi?

- Rampa heitti kainalosauvat sivuun ja huusi hurmoksessa, että ”katsokaa ihmettä! Se on tapahtunut!”

- Huh, aivan kylmät väreet kulkevat selkäpiissä. Kävelikö entinen rampa mies sitten omin jaloin pois lavalta?

- No ei, hän kaatui selälleen lavalle ja loukkasi päänsä. Mutta silti..

. Niin. Silti.. Totisesti.

Ja tämä tarinahan on tosi.

Ahdisteleva valepappi ja muita hengenmiehiä

Hektisessä kansainvälisessä kirkkomaailmassa sattuu ja tapahtuu. Kun rapataan, niin silloin usein roiskuu, mutta joskus hengenmiehestä puuttuu henki.

Amerikkalaisnainen on nostanut kanteen pastori Thomas Euteneria vastaan, missä hän syyttää pastoria kahden vuoden ajan tapahtuneesta seksuaalisesta ahdistelusta. Ahdistelu oli tapahtunut kahdenkeskisissä sielunhoidollisissa sessioissa, joissa oli myös yritetty manata pahoja henkiä pois naisesta. Pastori teki toisin sanoen ns. ”koivistot”, tosin raamatullisesti oikeaoppisesti eli heterosti.

Kummalliseksi tapahtuneen tekee se, että paikallinen hiippakunta väittää, etteivät he tiedä mitään kyseisen nimisestä papista. Joko A) hiippakunta valehtelee, mikä olisi aika lyhytnäköistä, B) nainen valehtelee, mikä sekin olisi aika lyhytnäköistä tai sitten C) Thomas Eutener on huijari ts. valepastori.  On aikoihin eletty, jos ei voi siihenkään enää luottaa, että seksuaalisesti ahdisteleva pappi on aito.

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2012062715764316_ul.shtm

Yhdysvalloissa Philadelphian katolisen arkkihiippakunnan kardinaalin avustaja William J. Lynn on todettu oikeuden päätöksellä syylliseksi esimiehenä tehtyyn lapsiin kohdistuneiden hyväksikäyttörikosten salailuun. Hän on näin ollen vaarantanut lasten turvallisuuden päästämällä tekoihin syyllistyneet pälkähästä.  Vahvistamattomien tietojeni mukaan arkkihiippakunta olisi ottanut mallia Suomesta erään nimeltä mainitsemattoman yhdistyksen toimintatavoista, yhtä huonoin lopputuloksin.

Prosessi Yhdysvalloissa on vielä pahasti kesken, puolustuksen valitukset tekemättä ja käsittelemättä, mutta Lynn voi saada pahimmillaan (tai parhaimmillaan riippuen kummalta puolen asiaa katsoo) seitsemän vuotta vankeutta. Seksuaalisen hyväksikäytön uhrit toivonevat, että kardinaalin avustaja sijoitetaan vankilassa tavalliselle selliosastolle, jossa hän luultavasti pääsisi osaston kovanaaman suojelukseen ”bitch”-statuksella. Lapsiinsekaantujat tai heidän tekojensa peittelijät eivät yleensä saa kovin paljoa sympatiapisteitä vankilan muilta asiakkailta.

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/ulkomaat/8553-yhdysvalloissa-ensimmainen-tuomio-esimiehelle-hyvaksikayttojen-peittelysta-

Meksikossakin tapahtuu kummia. Argentiinalainen katolinen piispa Fernando Bargallo joutui eroamaan pian sen jälkeen, kun hänet oli kuvattu uimarannalla kuhertelemassa hemaisevan vaaleaverikön kanssa. Ei ole varmuutta oliko kyseessä paratiisinäytelmän harjoitukset, jossa piispa näytteli Aatamia ja vaaleaverikkö Eevaa. Sehän olisi lieventävä asianhaara, varsinkin kun piispalla oli speedot viikunanlehden asemasta ja naisella bikinit. Tai ehkä kyse oli raamatullisesta pyhästä suunannosta. Joka tapauksessa kenkää tuli.

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2012062715762516_ul.shtml

Marjoe Gortner - helluntailainen lapsisaarnaaja ja huijari: Temppu ja miten se tehdään

4-vuotias kiharapäinen poika julistaa tulleensa lyömään Saatanalle kaksi mustaa silmää. Hänen vanhempansa väittävät hänen olevan nuorin pappisvihkimyksen saanut evankelista.  Nelivuotias saarnaa synneistä ja parannuksesta, vihkii aviopareja ja kerää rahaa. Marjoe Gortner on tullut kaupunkiin kiertävän sirkuksensa kanssa.

Vuonna 1944 syntyi pappisperheeseen poika, jolle annettiin kutsumanimeksi Marjoe (yhdistelmä Marystä ja Josephista). Pojan ollessa 4-vuotias, isä Vernon sai ajatuksen ruveta käyttämään hyväkseen pojan luontaista kykyä esiintymiseen ja näyttelemiseen.  Toistuvalla hukuttamiskidutuksella Marjoen päähän iskostettiin ajatusta, että hän olisi saanut jumalallisen viisauden kylpiessään. Häntä treenattiin pitämään mahdollisimman näyttäviä saarnoja ilmeineen ja eleineen. Vanhemmat kehittelivät myös lukuisia tehokkaita keinoja rahan keräämisen ja saarnaamisen yhdistämiseen.

Seuraavan n.12 vuoden aikana Marjoen vanhemmat olivat keränneet pojan avulla arviolta n.3 miljoonan dollaria. Marjoen täytettyä 16 vuotta, pappisisä Vernon päätti ottaa rahat ja kadota. Katkera teini muutti äitinsä kanssa San Franciscoon, missä hän eli hippielämää suhteessa huomattavasti vanhemman naisen kanssa. Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen Marjoe päätti rahapulassaan palata evankelistauralle. Hän loi suurieleisen evankeliointishown, jonka tähtenä hän kiersi maata kuin kuka tahansa a-luokan rocktähti.

 1970-luvun alkupuolella elämä ihmismassoja manipuloivana huijarina kävi liian raskaaksi Marjoelle, ja hän alkoi tuntea yhä enemmän syyllisyyttä ja väsymystä ihmisten rahojen viemisestä. Päätös lopettaa evankelioiminen oli jo kypsynyt, kun dokumentaristit Howard Smith ja Sarah Kernochan tiedustelivat häneltä mahdollisuutta seurata kameroiden kanssa hänen kiertueellaan. Marjoe Gortnerilla oli kuitenkin vielä parempi idea tarjottavanaan. Hän lupasi ottaa heidät jäähyväiskiertueelleen ja paljastaa kaikki alansa salat kameran edessä, niin hänen omat temppunsa, kuin myös tutuiksi tulleiden kollegoiden temput.

Marjoe kertoo, kuinka tietynikäiset vanhemmat naiset ovat otollista riistaa ja kuinka heidän äidillisiä viettejään voidaan käyttää hyväksi. Musiikkia käytetään harkitusti, välillä rauhoitetaan ja välillä sillä luodaan hedelmälliset olosuhteet ekstaattisille ”pyhän hengen virtaamisille”. Sitten tulevat rahankerääjät, jotka odottavat ihmisten nytkähtelyjen, vapinoiden ja huutojen rauhoittumista saadakseen rahat liikkeelle. Kuvatuista saarnauskokouksista hän osoittaa hetket, jolloin on paras aika kertoa Jeesuksen vierailleen henkilökohtaisesti, ja jolloin on otollisin pyytää rahaa. Marjoen oma suosikkitemppu oli maalata näkymättömällä musteella risti otsaansa. Puheen edetessä ja hien virratessa, hiki tuo ristin näkyviin aina yhtä vaikuttavasti ja yleisö on kypsä ”kauppojen lukkoonlyömiselle”.

Valmistunut dokumentti ”Marjoe” palkittiin vuonna 1972 parhaan dokumenttielokuvan Oscarilla. Mitään suurta vaikutusta evankelioimisbisnekseen sillä ei ole ollut. Jumalan rahamyllyt jauhavat edelleen mammonaa niille, jotka ovat riittävän kyynisiä käyttääkseen tavallisen ihmisen pelkoja ja epätietoisuutta hyväkseen. Dokumentin valmistumisen jälkeen Marjoe teki vaihtelevan uran b-luokan elokuvissa ja televisiossa (mm. Falcon Crest). Ennen eläkkeelle jäämistään hän järjesti hyväntekeväisyys-golfturnauksia julkkiksille ja raharikkaille n. 15 vuoden ajan, ja pääsi siten antamaan jotain takaisin yhteisölle, jota oli ollut käyttämässä hyväkseen.

Voimme ottaa oppia Marjoen tarinasta myös Suomen oloihin, vaikka meillä rahankeruu uskonnon varjolla on pientä verrattuna Yhdysvaltoihin. Kuitenkin aina, kun raha liikkuu, on syytä olla varuillaan. Kun saarnaamisen ja uskonnollisten puheiden yhteydessä annetaan tilinumeroita, on hyvin mahdollista, että takana on manipulaatiota ja harkittua retorista kikkailua. Lisäksi raha ei ole suinkaan ainoa ”palkinto”, johon huijarisaarnaaja pyrkii. Jotkut tekevät sitä saadakseen arvostusta ja statusta, jotkut tunteakseen itsensä tärkeiksi. Jotkut voivat saada henkiset kiksinsä toisten ihmisten tunteilla leikittelemisellä. Mahdollisia epäpuhtaita motiiveja on paljon. Kun uskonnollinen friikkisirkus tulee kaupunkiin, on mahdollista, että kateederilla on ammattilainen ja friikit ovat yleisössä. Uskonnon kuluttajan vastuuta on hyvä korostaa, mutta toisaalta ihmisellä taitaa olla luontainen taipumus uskoa uskoamiseen, halu uskoa vaikka mitä. Traagista, mutta totta.

Tästä linkistä pääsee katsomaan ”Marjoe”-dokumentin täyspitkän version. Valitettavasti sitä ei ole tekstitetty, joten englannin taito on tarpeen.

http://www.youtube.com/watch?v=CuX7OUrxWNA&feature=related

Homoparien siunaamista vastustavien logiikka ontuu

Tarkastelen homoparien siunaamiseen ja sukupuolineutraaliin avioliittoon kohdistuvan vastustuksen loogisia ongelmia. En pyri käsittelemään virheettömästi koko ongelmakenttää, vaan spekuloin muutaman suurimman kysymysmerkin parissa.  Pohdin hiljattain samoja ongelmia eräässä keskusteluketjussa, mutta on paikallaan palata aiheeseen myös omalla blogikirjoituksella.

Homoparien siunaamista ja homoliittoja vastustavat vetoavat Raamatun sanaan ja yleensä sen kirjaimelliseen lukemiseen. Teksti toisin sanoen luetaan, niin kuin se on. Juuri tämä seikka avaa oven loogiselle kritiikille. Jos nimittäin sen pätevyys kiistetään, niin silloin Raamatun lukeminen ei voi olla kirjaimellista, vaan siihen liittyy omaa tulkintaa. Juuri tätähän ns. Raamattu-uskolliset sanovat välttävänsä. Yritänkin osoittaa, että käytännössä hekin ovat jo luopuneet Raamatun kirjaimellisesta lukemisesta.

Kristillisen avioliittoihanteen mukaan se on kahden toisiaan rakastavan ihmisen, miehen ja naisen välinen liitto, johon kuuluu olennaisesti luonnollinen lisääntyminen. Toisaalta homoliittoja vastaan puhuvat, että 1) rakkaus ei sinällään ole avioliiton tai virallisen parisuhteen riittävä ehto, 2) homoparit eivät kykene lisääntymään keskenään, 3) kyse ei ole miehen ja naisen välisestä liitosta ja 4) homous ja homojen parisuhde on syntiä. Näillä perustellaan myös sitä, miksi homoparisuhdetta ei saisi siunata.

Luonnollisen lisääntymisen mahdollisuus on tärkeä kriteeri avioliitolle, mutta käytännössä tätä ehtoa ei Suomessa noudateta. Avioliittoon voidaan vihkiä ja siunata mies ja nainen, joista toinen tai molemmat ovat syystä tai toisesta kyvyttömiä lisääntymiseen. Vaikea uskoa, että tällaista avioliittoa kukaan tiukkailmeisinkään jäärä vastustaisi, ainakaan sitten käytännössä. Tästä ehdosta on näin ollen jo lipsuttu. Raamatun ohjeita ei siis noudateta kirjaimellisesti, vaan niitä tulkitaan.

Esimerkiksi Matteuksen evankeliumissa sanotaan, että ”Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?" 5 Ja hän jatkoi: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. 6 He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” Tämä kohta ei ole, loogisesti ajatellen, käsky eikä edes kehotus. Se on toteamus. Muuta siitä ei voida kirjaimellisesti lukea, vaan se edellyttäisi tulkintaa. Tulkintaa edellyttää niin ikään ajatus, että se olisi kiellettyä, mitä ei erikseen mainita. Joko logiikan käyttö hyväksytään, tai sitten joudutaan myöntämään tekstin tulkitseva lukutapa.

Homoseksuaalisuuden harjoittaminen on monen Raamattu-uskollisen mukaan synti, mutta Suomen Ev.Lut.kirkon virallisen kannan mukaan näin ei ole. Jos ajatellaan, että se kuitenkin on synti, niin onko se este avioliitolle tai virallisen parisuhteen siunaamiselle? Yleisen käsityksen mukaan kaikki ihmiset ovat syntisiä, mutta heitä kuitenkin vihitään avioliittoon, ja heidän parisuhteitaan siunataan. Jos synnittömyys olisi absoluuttisesti välttämätön ehto parisuhteen siunaamiselle, niin silloin mitään parisuhdetta ei voisi siunata. Homopari voi rekisteröidä parisuhteensa vakaana aikomuksenaan elää selibaatissa. jolloin ei harjoiteta homoseksiä eikä näin ollen siihen liittyvää syntiä. Homopari saattaa jossain vaiheessa langeta, mutta niinhän käy jokaiselle, että he jossain vaiheessa lankeavat johonkin syntiin. Mikä on ero? On myös ongelmallista evätä siunaus sen perusteella, mitä saattaa joskus tulevaisuudessa tapahtua. Eikö siunausta päinvastoin tarvita juuri siihen, ettei sitä lankeamista syntiin tapahtuisi? Jos siis ajatellaan, että homoseksuaalisuus ja sen harjoittaminen on synti. Minä en niin ajattele.

Yksi argumentti siunaamista vastaan on, että homopari elää julkisynnissä. Kysynkin, että mikä heteropari ei eläisi julkisynnissä? Kristillisessä kontekstissa ihminen pakostakin syyllistyy jatkuvasti tekoihin, jotka ovat syntiä, ja osa niistä tehdään julkisesti. Tämänhän ns. Raamattu-uskolliset hyvin kärkkäästi tuovat esille. Julkisyntisyys ei siis sinällään voi olla este homoparin siunaamiselle, ellei sitten haluta syyllistyä siihen, mitä he niin kiihkeästi kammoksuvat eli Raamatun tulkintaan ja omavaltaisuuteen.  Esim. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanta on, että ” Tuomittavana tekona se ei Raamatun teksteissä korostu muista tuomittavista teoista.” (http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Homoseksuaalisuus) . Joko kaikki julkisynti tuomitaan tai muuten sorrutaan omavaltaisuuteen.

Vastustusta perustellaan joskus myös sellaisilla lausahduksilla kuin ”näin se vain on”, ”niin on aina ennen ollut” tai ”pitäydyn siihen, mitä Raamattu sanoo”. Nämä ovat tietysti hyväksyttäviä henkilökohtaisen mielipiteen muodostamisen perusteita, mutta niiden panos itse asiaan on lähinnä kuriositeetillinen. Sama kohtalo lankeaa myös erilaisille spekulaatioille sukupuolineutraalin avioliiton mahdollisista yhteiskunnallisista vaikutuksista. Niille ei voi antaa muuta arvoa, kuin henkilökohtaisen mielipiteen arvo, mikä sekin on tärkeä omassa lajissaan. Yleispätevyyttä niillä ei ole.

 Raamatun tekstiin pitäytyminenkin on, kuten olemme huomanneet, käytännössä valikoivaa. Valikointi taas edellyttää omaa tulkintaa siitä, mikä on tärkeää. Homoparien siunaamista vastustavien suurin valttikortti on näin ollen pelattu, ja se osoittautuu riittämättömäksi.

Kristillisen moraalisammion pohjasakka

Tänään 4.6.2012 uutisoitu sateenkaarimessuun kohdistettu kristillinen mielenilmaus havainnollistaa kuin tilauksesta sen, mikä mielestäni on ns. kristillisen eettisen järjestelmän yksi suurimmista ongelmista.

Ongelma ilmenee käytännön tasolla siten, että se ei johda henkilökohtaisen vastuun kautta järjestelmän periaatteiden mukaiseen moraaliseen toimintaan. Kuvitellaan eräänlainen ”moraalin sammio”. Sen keski- ja yläaineksessa kristillinen etiikka saa aikaan kohoamista, mutta pohjasakka jää pohjalle, kuten mielenilmaus väkivaltaista retoriikkaa sisältävine plakaatteineen osoittaa.

Moraalisesti huonoin aines saa tekosyyn jäädä pohjalle, koska se voi hakea Raamatusta oikeutuksen lähes mille tahansa omalle asenteelleen tai mielipiteelleen. Kristillinen moraalinen kilvoittelu ei ohjaa heitä eettisen tietoisuuden kasvuun tai moraalin laadukkaampaan toteuttamiseen. Tämä johtuu siitä, että kristillinen eettinen järjestelmä ei vastuuta heitä samassa määrin, kuin jokin sekulaareista eettisistä järjestelmistä. Pohjasakka voi ulkoistaa oman vastuunsa Raamattuun, etsiä sopivan Raamatun kohdan ja toimia sen mukaan ilman, että tekoa pystyisi järkevästi arvioimaan motiivi-teko-lopputulos  –akselilla. Niin ikään siihen on tämän vuoksi hyvin vaikea kohdistaa muutospaineita.

Kristillinen etiikka on siis huono ratkaisu ihmisten kaikkein alhaisimpien ominaisuuksien parantamiseen. Ihmisen täytyy olla jo valmiiksi melkoisen korkealla eettisellä tasolla, jotta sillä olisi toivottua vaikutusta. Toivotulla vaikutuksella tarkoitan tässä kohden hyvää yhteiskuntaa. Muussa tapauksessa vaikutukset jäävät sattumanvaraisiksi. Kommentit joissa patistetaan kristilliseen heräämiseen nimenomaan eettisesti, johtavat siihen huonoon lopputulokseen, että kristillisen yhteisön eettinen pohjasakka liikehtii levottomana, mutta se ei pysty ohjaamaan levottomuuttaan ns. ylöspäin, vaan se purkautuu kyseenalaisesti, kuten esim. tällaisten mielenilmausten kautta.

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/8426-mielenosoittajat-hairitsivat-riihimaen-sateenkaarimessua

Kyllä ennen vanhaan olivat asiat Suomessa paremmin osa 2: Väkivalta, väkivaltarikollisuus, hyvä kasvatus

Aina kun tapahtuu uutiskynnyksen ylittävä, jollain tapaa poikkeuksellinen, väkivallanteko, on yleistä, että silloin alkaa häpeilemätön uhrien haudoilla tanssiminen. Tämä on valitettavaa, monilta osin vastenmielistä ja arvostelukyvytöntä, mutta niin inhimillistä. Tapahtumaan vedetään mitä kummallisimpia yhteyksiä ja syy-seuraus –suhteita omien mieltymysten mukaan.

Yksi suosikkiteoria on se, että nykyajan ns. vapaa kasvatus johtaisi lisääntyneeseen väkivaltaan. Usein kritisoija ei itsekään tunnu tietävän, mitä hän tarkalleen ottaen kritisoi, mutta sen sijaan siitä on varmuus, miten asioiden pitäisi kasvatuksessa olla. Se viisasten kivi on autoritaarinen kuri sekä fyysinen kuritus, ts. väkivalta lasten kasvatuksen välineenä. Kyseinen kasvatustapa oli tavallinen ennen vanhaan. Asenteet ja lopulta lainsäädäntö alkoivat muuttua vasta 1900-luvun loppupuolella.

Kyseisen logiikan mukaan väkivaltaa, väkivaltarikollisuutta, ja erityisesti nuorisoväkivaltaa, olisi pitänyt olla 1900-luvun alkupuolella vähemmän kuin nykyään. Huomattakoon, että nyt puhun väkivallan määrästä, en siitä, miten väkivalta tehdään. Tuntuu siltä, että jotkut ajattelevat, että nykyisin tapetut ihmiset ovat ”väärin tai moitittavalla” tavalla tapettuja. kun taas vanhoina hyvinä aikoina ihmisiä hakattiin ja tapettiin ”oikealla” tavalla.

Aluksi minun täytyy ilmaista huvittuneisuuttani, vaikka vakavasta asiasta on kyse. Nimittäin ajatus, että jos perheessä on väkivaltaa enemmän, niin kaiken kaikkiaan väkivaltaa on vähemmän, on melko eriskummallinen. Ikään kuin kotona tapahtuvaa väkivaltaa ei pitäisi ottaa kokonaismäärässä huomioon. Mutta sitten asiaan.

1900-luvun alusta lähtien tähän päivään, vuosina 1905-1950 tehtiin määrällisesti eniten nuorison väkivaltarikoksia. Sen jälkeen määrä on tasaisesti laskenut, vaikka piikkejä on ollut liittyen yhteiskunnan taloudellisiin vaihteluihin. Toisin kuin voisi kuvitella (kuten minäkin luulin), väkivallan määrän voimakkaat kasvut ovat liittyneen talouden kasvukausiin ja toisaalta talouden laskukausina väkivallan määrät ovat voimakkaasti laskeneet.

Samalla kun nuorisoväkivallan määrä on laskenut radikaalisti, on sen luonne muuttunut. Ennen vanhaan väkivalta oli ns. normaalinuorten juttu, ja oli osa nuorten miesten vapaa-ajan viettoa. Sittemmin nuorten suhtautuminen väkivaltaan on muuttunut kielteisemmäksi, ja väkivalta keskittyy yhä enemmän pienemmän ja rajatumman joukon tekosiksi. Tyypillistä tälle joukolle on päihteiden väärinkäyttö, syrjäytyneisyys sekä se, että perhepiiristä on saatu mallia väkivaltaiseen käyttäytymiseen.  Nykyisin nuorison tekemän vakavan väkivallan ominaispiirteitä ovat mm. sen aiempaa suurempi ennakoimattomuus, raakuus ja uhrien valikoituminen sattumanvaraisesti. En kuitenkaan ymmärrä, miten näihin seikkoihin voisi väkivallaton lastenkasvatus olla syynä.

Pahinta tässä esiin tuomassani harhassa on, että raaistuneen ja sattumanvaraistuneen nuorisoväkivallan todelliset syyt uhkaavat jäävät käsittelemättä tämän väkivaltakasvatushuttu –keskustelun alle. Nykyajan nuoren tappajan ja pahoinpitelijän taustalta ei nimittäin löydy ymmärtävä ja tilaa antava perhe. Yllättääkö ketään, että heidän taustaltaan löytyy päihdehuuruinen ja väkivaltainen lapsuus, hajonneita perheitä, huostaanottoja, yhteiskunnallista ja taloudellista huono-osaisuutta, mielenterveysongelmia ja kouluvaikeuksia?

Kysyn vielä kerran. Miten edellä kuvatun kaltaisiin perheolosuhteisiin sopii ajatus, että fyysisellä kurituksella olisi lopputulos ollut parempi?

Tämän blogin asiatiedot perustuvat oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan Martti Lehden artikkeliin ”Nuorten henkirikollisuus on Suomessa harvinaista”. Artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan täältä.

http://www.haaste.om.fi/text/Etusivu/Juttuarkistoaiheittain/Vakivalta/1205254004836

Hyväksikäyttöä vai hyväksikäytöksi koettua?

Kotimaa24-palstan blogini tuorein postaus. Se on kommentti 24.5. A-talk -ohjelmaan, missä käsiteltiin Vanhoillislestadiolaisten hyväksikäyttötapauksia ja niiden salailua.

24.5. televisiossa näytettyä A-talk –ohjelmaa on jonkin verran jo kommentoitu, mutta nostan vielä lyhyesti esiin pari minua häiritsevää yksityiskohtaa.

Ohjelman loppupuolella esitetyssä insertissä haastateltiin vl-suurperheen vanhempia, jotka ovat varmasti kaikin puolin mukavia ihmisiä jne. Puheita kuitenkin ihmettelin. Ensinnäkin puhe siitä, kuinka ”mediakohu” vaikuttaa lapsiin ja nuoriin ja heidän arkeensa kielteisesti, oli tässä yhteydessä hieman erikoista. Tietysti kaikki omaan viiteryhmään kohdistuva negatiivinen uutisointi vaikuttaa kielteisesti, joskus aiheesta ja joskus myös aiheettomasti. Se ongelma on kuitenkin asia erikseen. Mikä oli motiivi sille, että ”mediakohun” vaikutuksista puhuttiin? Mitä motiivista/motiiveista seuraa, kun seuraamme jälkiä sylttytehtaalle?

Edellisen lisäksi kiinnitin huomiota siihen, mitä perheen äiti sanoi liittyen yhteisön anteeksipyyntöön. Hän totesi, että heidän, jotka ovat kokeneet, että ovat tulleet väärin kohdelluiksi, tulisi olla suoraan yhteydessä toiseen osapuoleen (sekä lisäksi viranomaisiin varmaan). Lienee selvää, että kun sanotaan jonkun ”kokeneen tulleensa kaltoin kohdelluksi”, sanotaan eri asia kuin silloin, kun sanotaan ”jonkun tulleen kaltoin kohdelluksi”. Ilmeisesti kyseinen perheenäiti ei vielä joko täysin usko siihen, mitä sanotaan tapahtuneen, hän pitää tekoja jollain tapaa monitulkintaisina tai hänestä tekojen (hyväksikäyttö, salailu) syy-suhteet, ja siten myös syylliset, ovat epäselvät.  Tuskin hän halusi tietoisesti vähätellä tapahtuneita.

Tämä paljastava kommentti on sinällään riittävä luomaan pessimismiä, mutta tästä voidaan vetää yhteys myös siihen keskusteluun, että onko koko yhteisö jollain tapaa vastuussa. Kenen pitäisi pyytää anteeksi? Onko olemassa kollektiivinen vastuu, jos ei seksuaalirikoksista, niin joka tapauksessa siitä, miten rikoksiin on liikkeessä suhtauduttu? Näyttäisi siltä on. Joka tapauksessa nuo ohjelmassa esiintyneet, sympaattisen oloiset, suurperheen vanhemmat liittyivät vastuullisten joukkoon viimeistään näillä kommenteillaan, tahtoivat sitä tai eivät.

Kirkko, epävarmat etsijät ja radikaalin fundamentalismi-konservatismin suuri virhe

Kotimaa24-palstan blogini tuorein päivitys.

Heittäydyn nyt hetkeksi ”teoreettisesti” kristityksi, ja olen huolissani uskossaan epävarmoista, etsijöistä ja ylipäätään heistä, jotka tuntevat elämänsä ja paikoilleen jämähtäneen kristillisen fundamentalismin tai sanoisinko radikaalin kristillisyyden välisen kuilun olevan jo auttamattoman leveä ja syvä.

Minä kun olen ulkopuolinen, niin voin tarkastella tätä "kriisiä" ikään kuin teoreettisesti. Sen vuoksi laitan seuraavan sisällön sulkuihin. Kirjoitan kuin uskoisin.

( Kuilu johtuu siitä, että tietty Kristinuskon tulkinta ei ole enää kosketuksissa ihmisten reaaliarjen kanssa. ”Fundamentalismikin” on siis tulkintaa, vaikka se kovasti yrittää muuta väittää.  Arjen ja opin täytyy muotoutua yhdessä.  Jos toinen yrittää ottaa ylivallan, niin toinen reagoi ja vastustaa. Yhteistyö ei jatku.  Kompromissi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että molemmat luopuisivat jostain oleellisesta, vaan se on päinvastoin. Oppi ottaa huomioon arjen moninaisuuden ja arki ottaa huomioon opin oleelliset vaatimukset.

Monesti he, jotka kovimmalla äänellä peräänkuuluttavat ”perinteistä kristillisyyttä”, erityisesti täällä K24:ssä, ovat niitä, joille muotoseikat ja laki ovat tärkeitä. Jos tarkoitus on, että etsijät ja epävarmat saataisiin ns. sanan ääreen, niin tapa, jolla fundamentalisti-konservatiivit siihen pyrkivät, on totaalisen väärä.

Tuleeko lukijalle heidän kirjoituksistaan sellainen tuntu, että he välittävät Jumalan sanaa eteenpäin? Ei tule. Lukijalle tuntee, että siinä puhuu tuo yksittäinen ihminen, vihaisena, katkerana ja tuomitsevana. Joku samoin uskova tietysti sanoo, että kyllä he näkevät heidän sanoissaan olevan hengen, mutta korostan, että nyt oli puhe siitä, mitä etsijät ja epävarmat näkevät.  Eräässä viikonlopun kommentoiduimmassa blogissa eräs julistaja kirjoitti suunnilleen tähän tyyliin, että ”kyllä hän voi rakastaa saastaista ihmistä, vaikka vihaakin hänen saastaisia tekojaan.”

Ajatteleeko joku, että onpas hienoa ja avarasydämistä, että hän rakastaa saastaista ihmistä. Varmaan ajatteleekin.  Tämäkö on se lähtökohta, mistä ihmisen tulisi aloittaa sydämensä avaaminen Jumalalle? Että etsijä tulee saastaisena ihmisen luo, joka ajattelee hänen olevan saastainen ja lisäksi vielä ylentää itsensä niin korkealle, että kaikesta saastasta huolimatta HÄN pystyy etsijää rakastamaan, kunhan tämä vain alkaa uskoa samoin kuin hän.

Kirjoitan edelleen täysin teoreettisesti. Ajatellaan kristillisessä kontekstissa, että on olemassa hyvä ja on olemassa paha. Hyvä ajaa hyvää ja paha pahaa. Kumman osapuolen etu on, jos nämä tuomionjulistajat karkottavat epävarmat epäilijät ja etsijät pois kirkosta ja seurakuntien tilaisuuksista?)

Ja sulut kiinni. Onpa suuri helpotus palata takaisin uskonnottoman agnostikon minään.

Missä Saatana luuraa?

Saatana asuu kristityn identiteetissä. Nyt en kirjoita pahuudesta yleensä, en banaalista pahuudesta en Zimbardosta, enkä siitä, mikä on ”paha” teko, vaan Saatanasta ja siitä, missä käyttötarkoituksessa se (tai kontekstin mukaisesti hän) on. Heikki Hilvon Saatana-blogin keskustelu innoitti minua esittämään muutamia huomiota aiheesta. Tämä teksti ei ole vastaus kyseiseen blogiin eikä se ole tarkoitettu kohdistetuksi henkilökohtaisesti häneen.

Aluksi tarvitsemme pikaisen ryhtiliikkeen, koska keskustelu on vaikeaa käsitteiden ollessa epäselviä. Saatanasta, saatananpalvonnasta ja satanismista puhutaan sekaisin, ja joillekin vielä kaikki pakanallinenkin on saatananpalvontaa. Ota siitä sitten selvä, mistä kukin kulloinkin puhuu. Saatananpalvontaa harjoitetaan täysin riippumatta siitä, onko Saatanaa tosiasiassa olemassa, eikä persoonallisen pahan palvonta todista persoonallisen pahan olemassaolosta. Eihän sekään todista Jumalan olemassaolosta, että Jumalaa palvotaan. Satanismi taas on eetos, joka oikeuttaa yksilön voiman ja tahdon rajattoman toteuttamisen suhteesssa toisiin ihmisiin. Arkisemmin kyse on vahvemman oikeuden periaatteesta, ei mistään sen mystisemmästä. Joillekin (harvoille) sen symboli on Saatana, toiset käyttävät symbolina jotain vuorineuvosta, mutta samasta asiasta on kyse.

Sitten pääsemme hieman spekuloottemahan. Saatananpalvontaa määritellään usein sanomalla, että se on käänteistä Kristinuskoa, mitä se tietysti onkin. Väitän kuitenkin, että Saatana on enemmänkin Kristinuskon identiteettiin kuuluva, kuin sitä vastustava. Saatanan ”keksiminen” on ollut historiallisesti Kristinuskolle välttämätöntä uskonnon aseman, uskonnollisen sekä maallisen vaikutusvallan kannalta. Ei Kristinusko tietenkään yksin ole ollut ulkoistamassa pahaa, päinvastoin. Kyllä sen muutkin ovat keksineet.

Saatana tuntuu olevan keskeinen osa myös yksittäisen kristityn identiteettiä. Niin omia kuin toisten tekoja peilataan sen kautta. Pahoja tekoja tehdään suhteessa Saatanaan, ei tekoina itsessään. Sen olemassaolo Jumalan/Jeesuksen vastapoolina mahdollistaa yksilön vastuunsiirron. Pahat teot voidaan saada anteeksi ilman maallistä hyvitystä, kunnes paha saa jälleen vallan ja paha teko tehdään uudelleen. Kristillisen kontekstin.ulkopuolella nimittäisin tuota kierteenomaista prosessia henkilökohtaisen vastuun pakoiluksi.

Havainnollistan asiaa kysymällä teoreettisesti, että olisiko Saatanan kuolema Kristinuskolle kohtalokkaampaa kuin Jumalan kuolema.

M. Scott Peck kirjoitti kirjassaan ”Pahan psykologia” mm. siitä, että pahuus pyrkii sisälle sellaisiin ympäristöihin, kuten kirkkoon, joissa se voi piiloutua hyvän sisälle. Sieltä se voi iskeä joko huomaamatta tai hyvyyden varjolla. Tarkennettakoon, että pahuus on tässä pelkästään ihmisten pahoja tarkoituksia ja tekoja, ei mikään konkreettinen entiteetti. Peckin ajatuksen voi viedä pidemmälle. Paha ei ”mene” tai piiloudu” minnekään, vaan se on jo siellä.

Koko jutun pääpointti yhtenä virkkeenä on, että pahuus on pelkästään meissä ihmisissä, ja että Kristinusko tekee karhunpalveluksen hyvälle, jos se ulkoistaa edes osan pahuudesta pois ihmisestä.

Demonien ja persoonallisten pahojen henkien olemassaolon korostamisesta luopuminen on hyvä merkki siitä, että oikeaan suuntaan ollaan menossa.

Lopuksi vielä neuvo heille, jotka näkevät saatananpalvontaa vähän joka puolella. Jos kyky kyseisen ilmiön tunnistamiseen on sillä tasolla, että jokaisessa ”Lordissa” tai heavy-rock –yhtyeessä nähdään merkki Saatanan vaikutuksesta, niin suosittelen jättämään demonien jahtaamisen vähemmälle ja keskittymään muihin asioihin. Huvittavia ovat myös ne kommentit, joissa kirjoittaja väittää kohdanneensa vaikka mitä, mutta ei voi niistä kertoa, koska ”niillä voimilla ei kannata leikkiä”. Tulee mieleen huonot, ja vähän paremmatkin agenttileffat, joissa usein sanotaan, että ”En voi kertoa, mitä tiedän, sillä se saattaisi sinut suureen vaaraan” tai mikä vielä parempi, ”jos kerron, mitä tiedän, joudun surmaamaan sinut”. 

Ovatko heikot julmia vai ovatko julmat heikkoja?

”Opin, että heikot ovat julmia, ja että lempeyttä voi odottaa vain voimakkailta” kertoo eräs lentävä lause.

Kyseinen virke esiintyy Yleisradion tekemässä lyhyessä täyteohjelmassa nimeltään ”Sinun tarinasi” muodossa ”Muista, että heikot ovat julmia...”. Se on musiikkivideoksi tehty elämänilon ylistys. Hienoa, vaikkakin paikoitellen paatoksen puolelle menevää, asiaa. Sitten tulee se iso ”mutta”, tuo kokonaisuuteen nähden räikeässä ristiriidassa oleva virke. ”Mitäs paskapuhetta tämä nyt on?”, kysyisi roomalainen runoilija Horatius (lempisitaattejani muuten, käytän usein).

Onko tämä nyt sitä kokoomusvetoisen uuden Ylen linjaa? Katsoja lietsotaan makustelemaan, miten hienoa elämä ja eläminen ovat, ja sitten äkkiarvaamatta lyödään oikeistomoukarilla päähän. Mistä tuo virke on löytänyt tiensä kyseiseen tekstiin? Olisiko Bror Wahlroos ollut täyttelemässä maataloustukiaisten hakulomakkeita, ja saanut päähänsä kastaa sulkakynän vielä kerran ja kirjoittaa jotain kuolematonta viisautta?

Erilaisten ajatusmaailmoiden ja näkökulmien ihanteista huolimatta, kontekstistaan irrotettuna, tuo virke on vastenmielinen ja kyseiseen ohjelmaan upotettuna suorastaan rikollinen. Voisi jopa sanoa, että se on epäkristillinen, mutta enhän minä siihen junaan nouse. Siellä kun on näitä tohkeissaan nyrkkejä nostelevia kovan linjan oikeistokristittyjä ja tyytyväisenä myhäileviä, rikkaiden ja voimakkaiden jaloissa liehakoivia sykofantteja.  

Unohdetaan kokonaisuus ja sovelletaan myötätuntoista lukutapaa. Virke on osa ohjelman tekstiä ilman mainintaa sen alkuperästä. Sitaatti on oikeasti peräisin Yhdysvaltoihin muuttaneelta puolalaiselta näytelmäkirjailijalta Leo Rostenilta (1908-1997), joka oli aikansa arvostetuimpia humoristeja. Häneltä on jäänyt elämään sellaisia aforismeja kuin ”konservatiivi on sellainen, joka arvostaa radikaaleja muutama vuosisata heidän (radikaalien) kuoleman jälkeen” ja ”elämäntarkoitus ei ole tulla onnelliseksi. Elämäntarkoitus on olla hyödyksi, olla kunniallinen. Sen tarkoitus on olla myötätuntoinen. Sen tarkoitus on, että ihminen merkitsisi jotain, että hänen elämällään olisi ollut jokin vaikutus”. Toisesta kuuluisasta humoristista, W.C. Fieldsistä, Rosten oli sanonut, että ”mies joka vihaa sekä koiria että vauvoja, ei voi olla täysin paha”. Suomennokset ovat omiani ja varsin vapaita.

Edellisen valossa tulkitsen virkkeen ” Opin, että heikot ovat julmia, ja että lempeyttä voi odottaa vain voimakkailta” tarkoittavan samaa kuin että ”julmat ovat heikkoja ja lempeät ovat voimakkaita”. Sanoma muuttuu täysin.

Joka tapauksessa varsinainen ongelma jää. Onko ohjelman tekstin käsikirjoittaja osannut tulkita virkkeen ”oikein”? Se kai on selvää, että satunnainen ohjelman katsoja ymmärtää virkkeen kirjaimellisesti. Mutta niinhän se menee, että minä paheksun tällaista, ja joku muu paheksuu jotain muuta. Valitettavasti. Siks oon mä suruinen, kuten laulussakin sanotaan.

Videon voi käydä katsomassa täältä. Sieltä voi lukea myös sen tekstin kokonaisuudessaan.

http://www.errolchin.com/vs/Cnc-Machines/video/Rsjgw_C97v4/Yle-Sinun-tarinasi.html

Kun Sepeteus uskoon tuli

Tässä taas yksi Kotimaa24-palstan blogini postaus. Teksti avautunee täysin vain K24-palstaa seuraaville.

Kaikkihan me tiedämme, mitä kristillinen kilvoittelu on. Siinä kilpaillaan keskenään, kuka onkaan ihmisistä se paras kristitty. Kerro kerro kuvastin, ken on Suomenmaassa kaikkein hurskahin, kuuluu monen papin kammiosta, puhumattakaan maallikkohurskaista.

Sepeteus, hyvä tuttuni, on vanha mestari siinä lajissa. Hän halusikin tutustua sähköisen kirkonmäen kirjoitteluun nähdäkseen, joko hänelle olisi tulossa haastajia. Ajattelin, että mikä ettei.

Tutustuimme uutiseen Jaakko Löytyn kappaleesta, mutta kappaletta ei enää löytynyt. Siinä kuulemma siunataan seksuaalivähemmistöjä. Ajattelimme arvioida sen silti, koska eihän sitä moni muukaan ollut nähnyt, ja silti heillä oli painavaa asiaa. Kovasti näytti olevan paheksuntaa ja syytöksiä synnin siunaamisesta ilmoilla. Sepeteus lueskeli kommentteja hyväksyvästi nyökytellen ja tokaisi, että juuri tuolla tavalla hänkin olisi ennen ajatellut, mutta sittenhän hän tuli uskoon ja toisiin aatoksiin.

Ohimennen Sepeteus avasi erilaisten kommenttien salattuja tarkoituksia. ”Nyt tarvitaan esirukousta” esimerkiksi tarkoittaa yleensä, että ”nyt tarvitsen vähän huomiota ja 20 kilvoittelupistettä”. ”Harhautuneet ovat, surullista” taasen tarkoittaa, että ”eri mieltä olen, ei oikeasti harmita, kunhan ilmoitin, että minä menen oikeaan suuntaan”.

Sitten Sepeteus silminnähden vakavoitui ja alkoi puhua siunaamisesta. Hän harmitteli, että joskus on vaikea erottaa harjoittaako ulkoisesti kristitty Kristinuskoa vai jotain kuolemankulttia. Kaikenlaista kuollutta ja väljähtänyttä siunataan, liikehuoneistoja ja muita rakennuksia, aseita ja sorron välineitä pyhitetään. Huomautin väliin, että nythän on Faaraoiden maassa ehdotettu lakia, jonka mukaan aviomies saisi siunata vaimoaan vielä kuusi tuntia tämän kuoleman jälkeenkin. Sepeteus ei näyttänyt juurikaan arvostavan vitsailuani, vaan jatkoi, että odotas vain, kun pitäisi rakkautta siunata, niin johan alkaa Antikristus nostaa päätä ja Belsepuubin lehtolapsia kurkkia joka nurkan takana. Miten ne näyt ovatkaan joillain niin helposti saatavilla? Mistähän sekin kertoo?

Hyvää ystävääni alkoi siinä vaiheessa jo väsyttää, mutta näytin vielä yhtä juttua. Hän hymyili vienosti lukiessaan tekstiä jumalattomien nuhtelemisesta, pyhien solvaamisesta ja kilvoittelusta erämaassa. Sitten hän kysyi minulta, että tiedänkö minä, mikä erämaassa kilvoittelussa on tärkeintä. Ei se, että lähtee, vaan se, että kertoo lähtevänsä. Tiesinhän minä sen. Sepeteus ilmoitti nyökkäämällä keskustelun olevan ohi, ja alkoi ensin hyräillä, sitten laulaa hiljaisella äänellä. En tunnistanut säveltä, mutta sanat menivät jotenkin näin:

Joos jumalatonta sää nuuhtelet, saat sä soolvauksen

Joos omahyväistä sää oojennat, hään pilkkaa vain suua 

Velvoittaako uskovaista poliisia maallinen laki ja moraali?

Hiljattain ilmestyneessä Maijan tarina –kirjassa, seksuaalisen hyväksikäytön uhri väittää kertoneensa häneen kohdistuneista kauheuksista oman uskonnollisen yhteisönsä maallikkopuhujalle, joka on siviiliammatiltaan poliisi. Maija joutui järkyttymään syvästi poliisin suhtautumisen vuoksi.

Maijan kertoman mukaan kyseinen uskovainen poliisi oli todennut, että raiskauksista pitää vaieta. Hän kertoo, että ”puhuja sanoi, että tekijät ovat kukin tahollaan voineet pyytää asiaa anteeksi, joten siitä ei silloin voi eikä kannata puhua.” Poliisi oli niin ikään todennut, että seksuaalirikokset olivat Jumalan tarkoitus, kuten kaikki muukin, mitä ihmiselle elonsa aikana tapahtuu.

Iltalehti on haastatellut Poliisihallituksessa laillisuusvalvontaa valvovaa poliisiylitarkastajaa Pertti Sihvosta. Hänen mukaansa lähtökohta on selkeästi se, että jos tämänkaltainen rikos tulee poliisin tietoon, on hänen pakko ilmoittaa siitä eteenpäin esimiehelle tai tehtävä rikosilmoitus. Ilmoituksen tekemättä jättäminen johtaa usein poliisirikos-tutkintaan. Tähän yksittäiseen tapaukseen hän ei halunnut ottaa kantaa, ennen kuin on tarkemmin perehtynyt asiaan.

Laki siis sanoo noin. Ainakin oma moraalini on lain kanssa täysin samaa mieltä. Huomautettakoon, että kyse on toistaiseksi vakavasti otettavista väitteistä. On myös mahdollista, että mahdollinen poliisirikos on vanhentunut.

Jätetään tämä väitetysti tapahtunut kammottava yksittäistapaus sikseen. Ongelma on yleiselläkin tasolla mielenkiintoinen. Velvoittaako poliisia maallinen laki ja moraali, jos ne ovat ristiriidassa uskonnollisten käskyjen tai uskonnollisen yhteisön edun kanssa? Miten arvon lukijoiden mielestä tällaiseen tapaukseen tulisi suhtautua? Onko tämä edes yksittäistapaus, vai onko se yleisempääkin, että uskovainen viranomainen toimii vastoin virkavelvollisuuttaan oman maailmankatsomuksensa hyväksi, jos ne ovat ristiriidassa?

Blogi perustuu Iltalehden nettiuutiseen, jonka linkki on tässä.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2012042615499590_uu.shtml