Seksirikollinen seurakunnan puhujana

Iltalehden nettiuutisissa oli otsikko: Seksirikollinen seurakunnan puhujana. Tässä on linkki itse uutiseen.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011123115020606_uu.shtml

Lyhyesti kyse on Helluntaiseurakunnassa toimivasta kuusikymppisestä pedofiilipastorista, joka pitää seurakunnalleen säännöllisesti puheita. Hänet on tuomittu lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä 2008. Uutisessa haastateltiin toista kyseisissä tilaisuuksissa puheita pitävää.

Ensimmäisessä kysymyksessä tiedusteltiin syytä siihen, että tiedetystä tuomiosta huolimatta hänet kelpuutettiin esiintymään julkisesti. Vastaus oli:

"Tuo on mielenkiintoinen kysymys. Ei meillä niin täydellisiä menneisyyksiä ole itse kullakaan. Ollaan väärin tehty monessa asiassa. Jos meillä olisi tällainen raja, niin meillä ei kukaan puhuisi, jos vaadittaisi täydellisyyttä.

---------

Selvä. En tiedä miten on helluntailaisten piirissä, mutta aika harvalla meistä muista on seksuaalirikoksia menneisyydessään. Ilmeisesti vastaajalle ei ole eroa onko joskus kuunnellut rock-musiikkia, suuttunut vaimolle tai tehnyt seksirikoksia. Aika outoa, mutta aina vain paranee.

Seuraavaksi kysyttiin, eivätkö he näe ristiriitaa siinä, että tällainen henkilö pitää puheita seurakunnassa. Vastaus oli:

"Katsomme, että hän on pyytänyt anteeksi ja kärsinyt tuomion. Missään nimessähän ei ole kyse siitä, että hyväksyisimme näitä tekoja, mutta me katoamme, että mies on tehnyt parannuksen"

----------

Rikosoikeuden kannalta näin varmaan onkin. Tuomio on kärsitty, mutta mitä tarkoittaa, että mies on tehnyt parannuksen? Onko kyseessä se paljon puhuttu kristillinen eheyttäminen, jossa poikkeavasta seksuaalisesta suuntautumisesta ”parannutaan” aivopesulla kristilliseen heteroseksuaalisuuteen? Vai onko mies tehnyt parannuksen siinä mielessä, että hän on luvannut olla tekemättä inhoja rikoksiaan jatkossa? Pedofiliasta ei taida nykytiedon mukaan pystyä parantumaan, joten on täysin edesvastuutonta uskoa minkäänlaisia lupauksia tai vakuutteluja parannuksesta.

Seuraavaksi kysyttiin, että eivätkö he pidä rikosta vakavana. Vastaus oli:

"Ehdottomasti pidetään. Hänen palvelustehtävänsä on siinä mielessä erityistarkkailussa historian takia. Tiukan pohdinnan jälkeen päätettiin antaa hänelle kuitenkin mahdollisuus puhua".

--------

Tähän ei ole paljon sanottavaa. Viisaimmat virkkeet tähän mennessä.

Lopuksi kysyttiin, ovatko he saaneet paljon palautetta asiasta. Vastaus oli:

"No kyllä on tullut. Tässä tilanteessa monet, jotka tuntevat hänet aikaisemmilta vuosilta, jolloin hän on ollut seurakunnassa mukana, ovat ihmetelleet, että miksi me emme ole antaneet hänen puhua. Nyt ovat muutamat ihmiset ilmaisseet kantasa, että he eivät hyväksy sitä, että hän puhuu".

----------

Typerin kysymys, jonka voi keksiä. Vastaushan on aina sama, eli että vaikka muutamia negatiivisia palautteita on tullut, niin valtaosa on ollut myönteistä ja kannustavaa jne. yms. Niinpä niin. Vaikka vastaaja yrittää pestä asiaa kristusvalkaisulla, hän päätyy sen sijaan näyttämään kyseisen Helluntaiseurakunnan todella oudossa valossa. Tuomittu pedofiili puhumassa seurakuntalaisille (myös lapsille vanhempiensa seurassa) joka sunnuntai, ja seurakuntalaiset ihmettelevät, että miksei hän saisi puhua. Siis mitä helvettiä? Mitähän mahtavat lapset noissa puhetilaisuuksissa ajatella? 

Muutama sana rahasta ja kuluttamisesta

Iltalehden nettisivuilla oli tänään uutinen, jonka mukaan joka neljännellä taloudella on vaikeuksia saada tulonsa riittämään tavanomaisiin menoihinsa. ”Tavanomaiset menot” on todella epämääräisesti sanottu, mutta oletetaan nyt sen tarkoittavan elintasoa, jonka katsotaan olevan keskimääräinen nykypäivän Suomessa. Se sisältää siis myös paljon sellaista sisältöä, jonka voidaan sanoa olevan ei-välttämätöntä kuten viihde-elektroniikka, älypuhelimet ynnä muut ajantappolaitteet

Syitä talouksien rahaongelmiin on varmasti monia, mm. jonkin verran kasvanut työttömyys, elinkustannuksien nousu ja talouden menojen vieminen liian lähelle tuloja, jolloin ei ole liikkumavaraa tulojen heikentyessä. Yksi mielestäni merkittävä syy on yhteiskunnallinen ja ennen kaikkea rakenteellinen. Voidaan puhua noidankehästä.

Ajatellaan, että yhteiskuntamme perustuu taloudelliselle toimeliaisuudelle ja jatkuvalle talouden kasvulle. Olemme siirtyneet teollisesta yhteiskunnasta sellaiseen, jossa pääpaino on palveluiden tuottamisessa. Talouden kasvuun tarvitaan siis palveluiden kasvua. En ole varma, mitä kaikkea palveluiksi luetaan, mutta itse ajattelen niiksi myös viihdeteollisuuden ja kaiken siihen liittyvän teknologian.

Yhteiskuntamme on vieläkin luokkayhteiskunta (vaikka luokat ovat muuttuneet), ja koska kulutus on keskeinen osa yhteiskuntaamme, on selvää, että ihminen pyrkii haluamaansa yhteiskuntaluokkaan nimenomaan kuluttamisen kautta. Tiettyyn viiteryhmään kuuluminen vaatii tiettyjen palveluiden käyttämiset ja teknologian. Mainostajat ovat omalta osaltaan luomassa näitä yhteiskuntaluokkia ja houkuttelemassa ihmisiä niihin.

Talouksille tulee siis monelta suunnalta ohjaavaa viestintää. Valtio pitää kiinni talouskasvusta ja aika ajoin kannustaa kansalaisia kuluttamaan lisää tai pitämään sen edes nykyisellä tasolla huonommista ajoista huolimatta. Palvelujen ja viihdeteknologian valmistajat ja koko ketju aina kuluttajalle asti taas houkuttelee ihmisiä ostamaan itselleen erilaisia sosiaalisia positioita ja statusta viiteryhmiensä sisällä.

Tämä ohjaus on hyvin voimakasta ja manipuloivaa, joten ei ole ihme, että ihmiset vievät taloutensa äärirajoille toteuttaakseen ulkoapäin upotettuja haaveita. Talouden kasvun tavoitteeseen ei kuitenkaan riitä, että kuluttaminen pysähtyisi siihen. Aina elintason noustessa täytyy yhtä iso suhteellinen osuus käyttää sosiaalisen statuksen ylläpitämiseen, koska yhteiskuntaluokan vaatimukset nousevat samaa vauhtia.

Olen hyvin pessimistinen sen suhteen, että tämä noidankehä saataisiin murrettua. Jossain vaiheessa niin kyllä tapahtuu, mutta ei ihmisen valinnan seurauksena. Yksi keino olisi nostaa koulutuksessa nykyisin halveksitut humanistiset aineet arvostukseltaan ja resursseiltaan yhteiskuntatieteiden rinnalle, ja molemmat reilusti muiden tieteenalojen ohi. Valitettavasti utopiaa. 

Konservatismin patologiaa

Nuori lähisukulaiseni sai joululahjaksi jonkinlaisen hyvien tapojen ohjekirjan. Tuollaiset kirjalliset tekeleet ärsyttävät minua suunnattomasti, puhumattakaan heistä, jotka etiketin opettamisella rahastavat. En liioittele yhtään, kun sanon, että etikettikirja on elämälle mahdollisimman haitallinen heti vanhan testamentin jälkeen. Mietin tätä aihetta jokin aika sitten, kun kirjoitin erääseen lehteen artikkelin etiketistä ja hyvistä tavoista. Julkaisen artikkelin täällä blogissanikin sitten, kun ko. lehden alkuvuoden numero on ilmestynyt, joten en nyt kirjoita siitä enempää vaan muutaman sanasen itse sairaudesta.

Etiketti on yksi konservatismista lähtevistä lonkeroista. Käännetään suunta, ja huomaamme hyvien tapojen johtavan aina ja välttämättä konservatiivisiin arvoihin. Näihin arvoihin sisältyy rahan ja omaisuuden yliarvostaminen, joka voi näyttäytyä niin varallisuuden näyttämisenä kuin liioiteltuna vähättelynäkin sekä myös siten, että henkilö arvioi toisia varallisuuden kautta joko ihaillen tai moittien. Hän voi tehdä sen myös epäsuorasti siten, että hän asettaa tiettyyn taloudelliseen yhteiskuntaluokkaan kuuluville yleistyksenä tietynlaiset ominaisuudet.

Konservatiiviset arvot pyrkivät niin ikään säilyttämään sen hetkiset valtarakenteet. Yksilötasolla on kyse enemmän vallasta toiseen ihmiseen ja omanarvontunnosta, ts. omahyväisyydestä. Toisen ihmisen etiketin vastainen käytös koetaan henkilökohtaisena loukkauksena, ei tosin eettisesti vaan narsistisesti. Ei ole sattumaa, että etikettisäännöt asettavat velvollisuudet heikoille ja nuorille, mutta oikeudet vahvoille ja vanhoille. Molemminpuolinen kohteliaisuus on sanahelinää.     

Niin etiketti kuin konservatismi ovat sen vuoksi erityisen haitallisia, että ne tukahduttavat spontaania elämää ja siirtävät tekojen syyt pois järjen ja etiikan piiristä keksittyihin sääntöihin. Elämän naturalistinen päämäärä on elämän ylläpitäminen ja elämän levittäminen yhä laajemmalle. Siinä mielessä konservatismi on perverssiä eli hyvin pitkälle luonnotonta. Oma ajattelu on konservatiiville kauhistus. Hänelle on myös ominaista vaikeus erottaa eettinen toisen ihmisen huomioonottaminen kohteliaisuudesta. On suorastaan huvittavaa, että aika moni kuvittelee esimerkiksi nuorison tekemien rikosten ja järjestyshäiriöiden johtuvan siitä, että hyvät tavat ovat päässeet rapistumaan.

Konservatiivi on siten varsinainen elävä elämän antiteesi ja irvikuva, joka ironisesti usein myös näyttäytyy habitukseltaan menneen maailman jäänteenä, jota pitää koossa vain jääräpäisyys ja formaldehydi.

Bethlemin tallin haju

Eräs sympaattisen oloinen vanhempi vanhoillislestadiolainen naispappi mietti blogissaan sitä, miksi hänen nuoruudessaan ikätoverit karttoivat häntä, vaikka hän oli omien sanojensa mukaan iloinen ja mukava ihminen. Uskon kyllä, että näin onkin ollut ja on vieläkin. Sama ilmiö oli seurannut häntä myöhemminkin eli ei-uskovat ihmiset ovat hänen seurassaan varautuneita.  

Yleisemmälle tasolle siirrettynä ongelma on, mitä toisen usko implikoi sille, joka ei usko. Kristinusko perimmäinen ja ihmisen kannalta (siis kristityn mielestä) merkittävin sanomahan on, että uskomalla pelastuu kadotukselta. Kaikki muu on reunahuomautusta. Jotkut moukat uskovat sanovat suoraan, että sinä menet helvettiin, koska et usko. Hienotunteisemmat vihjailevat, ja jotkut eivät huomaa, mitä epäsuorasti tarkoittavat.

Mainitsemani pappi kertoi, jonkun lohduttaneen häntä siten, että muiden ihmisten varautuneisuus ja välttely johtuu ”Jeesuksen sanoman hajusta”, joka hänestä leviää ympärilleen. Bethlehemin tallin haju karkottaa ihmiset, jotka haluavat kapinoida isää jumalaa vastaan.

Jokin haju ilmassa on, mutta se taitaa olla paljon rikinkatkuisempi. Hänkin lopetti bloginsa siihen, että hän toivoisi jokaisen löytävän Jeesuksen, sillä eihän hän halua, että kukaan joutuisi kadotukseen. Kärjistäen voisimme kuvitella hänen sanovan jollekin kylänmiehelle paikallisessa marketissa, että ”siunattua joulua teille. Toivottavasti näemme joulukirkossa, sillä enhän halua, että kukaan joutuu kadotukseen.” Niin että hyvää joulua vaan. 

Samalla lailla häiriintyneet kerääntyvät yhteen

Mikähän siinä on, että kaikelle pitää laskea hinta? Hinta kyllä tiedetään, mutta arvoa ei. Lapsien kokonaiskustannuksiahan on laskettu jo pitkään. Tulevat vanhemmat varmaankin sen tiedon perusteella tekisivät päätöksen lapsen hankkimisesta. Muutama päivä sitten uutisoitiin, miten paljon milläkin paikkakunnalla toreille pystytettävät isot joulukuuset tulevat maksamaan veronmaksajille. Uutisen otsikossa manattiin kuinka kalliiksi joulukuuset tulevat. Keskimääräinen suuruusluokka taisi olla noin 2000e paikkeilla.

Maailman arvottaminen rahan kautta on tietysti helppoa. Sen pystyy jopa ekonomisti tekemään. Samaan helppoon maailman rakenteen hahmottamiseen on mennyt myös tavallinen kansalainen. En pysty ymmärtämään, miksi kukaan alistaisi oman elämänsä laskimella laskettavaksi. Ei ole kaukana, että lasketaan oman elämän kokonaiskustannukset ja päädytään siihen, että leikattava on. Halvimmaksi tulisi, jos ei eläisi lainkaan.

Pekka Sauri moitti mielenterveysliiton puheenjohtajan ominaisuudessa joku aika sitten poliitikkojen talousretoriikkaa, joka luo masennusta kansalaisille, koska toivottomuus ja näköalattomuus lisääntyvät. Poliitikot jankkaavat papukaijamaisesti talouskriisistä sellaisilla termeillä, joita he itsekään eivät ymmärrä. Se luo ahdistavan ilmapiirin ja fatalistisen tulevaisuuden. Saurin moitteisiin suhtauduttiin joissain medioissa jopa ivaten, joten ne taisivat osua lähemmäksi kohteeseen kuin osataan aavistaakaan. Vielä masennusta suurempana uhkana näen elämisen rahallistumisen. Syyt miksi elämme jäävät hämärän peittoon ja tilalle tulee numeroita ja valuuttoja.

Olen usein kohkannut vaimolleni Nietzscheä mukaillen, että kirkot ovat varsinaisia käärmeenpesiä. Samaa voisin sanoa kauppaoppilaitoksista, kauppakorkeasta ja mitä niitä nyt onkaan. Kärjistäen sanottuna siellä on kahdenlaisia tyyppejä. Toiset ovat niitä, jotka eivät ole muualle päässeet tai joilla ei ole minkäänlaista syvempää ajatusta siitä, mitä haluavat elämällään tehdä. Toisilla on sairaalloinen fiksaatio rahaan ja bisnekseen. Voimme sanoa, että siellä samalla lailla häiriintyneet kerääntyvät yhteen

Blaa blaa ja hyvää päivää kirvesvartta

Kotimaa24:än blogini satoa jälleen. Tarve kirjoitukseen lähti siitä, kun minulta kysyttiin olenko syntinen. Totesin, etten pysty asettamaan itseäni sellaiseen kategoriaan kuin "syntinen", vaikka muuten olen kyllä tehnyt pahaa ja väärin. Tästä paljastui kokonainen ymmärtämättömyyden juuristo, joka vaikuttaa kaikkeen ja kaikenlaiseen keskusteluun.

Täällä Kotimaa24 –sivustolla tulee keskusteluissa usein tilanne, jossa osapuolina voidaan pitää kristillisen viitekehyksen sisälle itsensä kokevat sekä sen ulkopuolella eri syistä olevat. Yritän lisätä keskustelun hedelmällisyyttä ja loogista integriteettiä miettimällä, mitä tällaisessa keskustelussa tapahtuu ja mitä pitäisi tehdä. Käyn läpi pari yksinkertaistettua esimerkkiä ja annan ratkaisuehdotuksen.

Ensimmäisessä tapauksessa keskusteluun osallistuu kaksi kristilliseen kontekstiin kuuluvaa ihmistä. Erottelen tässä yhteydessä uskovat ja ns. tapauskovat, joita Suomessa on paljon. Tapauskovien en katso olevan missään merkittävässä suhteessa kristillisiä. Uskovien välistä keskustelua helpottaa, että heillä on yhteinen uskonnollinen kieli ja vaihtelevassa määrin uskonnollista tietoa, ts. tietoa oman uskontonsa perusteista ja prinsiipeistä. Uskonnollista tietoa on luonnollisesti myös ei-uskovilla, kuten saamme Kotimaa24:kin päivittäin todeta. Ero on siinä, että uskovalla on oma henkilökohtaisen uskon perspektiivi tuohon tietoon. Tämä henkilökohtainen ”tirkistysaukko” on  toisaalta ongelma keskustelussa toisen uskovan kanssa.

         Kiihkeimmät väittelyt kehkeytyvät kahden tai useamman opin kohdatessa. Edellisessä blogikirjoituksessani päädyin siihen, että ammentaessaan raamatusta olemisen ohjeita, uskova tekee sen poikkeuksetta oman tulkinnan kautta. Hän asettaa tavoitteensa omaan henkilökohtaiseen elämänhorisonttiinsa ja etsii niille oikeutuksen ja ”totuuden”. Tämä on totta myös yleisemmin uskonnollisen tiedon kanssa. Uskovienkaan välisessä keskustelussa eivät sanat säilytä merkitystään, kun ne saavuttavat vastaanottajan.

         Lisäongelma on uskovan käyttämä sana totuus. Keskustelussa arvioidaan uskonnollisia väitteitä kategorioilla tosi/epätosi. Moni on uskossaan heikko ja epäileväinen, joko enemmän tai vähemmän. Ihmiselle ei absoluuttinen usko ole mahdollista. En usko olevani väärässä, jos väitän, että vain mielisairas ihminen voi sanoa uskovansa absoluuttisen varmasti täysin ilman epäilyksen säröjä.

         Teen esimerkin vuoksi uskovasta abstraktion, ideaalisesti uskovan, jolla on hallussaan totuus. Kaksi (tai useampi) ideaalista uskovaa voi sanoa tietävänsä totuuden, ja oikeutetusti niin. Uskonnollisessa totuudessa ei mielestäni voida puhua absoluuttisesta totuudesta. Korostan sanoja ”ei voida puhua”. Emme tietenkään tiedä, onko olemassa jokin yksi absoluuttinen totuus uskonnon suhteen. Voi olla, että on. Emme kuitenkaan voi siitä puhua. Uskonnollisiin totuuksiin täytyy olettaa moneus. Kyseessä ei ole relativismi, joten kenelläkään ei tarvitse alkaa sylettämään. Jokaisella uskovalla on oma absoluuttinen totuutensa, ja ne ovat kaikki yhtä hyviä tai oikeita. Syyt mainitsin edellä.

Ennen kuin pohdin uskovan ja ei-uskovan välisen keskustelun ongelmia, otan pienen kierron Ludwig Wittgensteiniin. Joillekin hän varmasti jo tuli mieleen edellisestä kappaleesta. Hänen varhaisajattelunsa mukaisesti uskonnollinen kieli on epämielekästä ja sellaista mitä ei voida järkevästi puhua. Jokaisen lauseen tulee vastata jotain tosiasiallista maailman olotilaa. Lause joko vastaa maailmaa tai ei vastaa, lause on joko totta tai epätotta. Uskonnollisen kielen väitteet ovat pääosin sellaisia, että niiden vastaavuus maailman kanssa täytyy vain uskoa. Vanhemmiten hän näki kielelle muitakin käyttötarkoituksia kuin vain maailman kuvaamisen. Erilaisia kielenkäyttötapoja hän kutsui kielipeleiksi. Itse olen tarkoittanut juuri näitä, kun olen puhunut esim. keskustelun kristillisestä viitekehyksestä. Kielipelin sisällä voidaan käydä merkityksellistä keskustelua, vaikkei uskonnollisessa kielipelissäkään voida puhua totuudesta, vaan korkeintaan minun tai sinun totuudesta. Uskova ja ateisti/agnostikko eivät voi puhua samaa kieltä, jos he pitäytyvät puhtaasti omien kielipeliensä (kontekstiensa) sisällä.

Uskovan ja ei-uskovan välinen keskustelu on siis epämielekästä (ts. ei-järkevää), jos heistä kumpikaan ei suostu poistumaan asemistaan. Tällaistahan keskustelu Kotimaa24 –sivustollakin on valitettavan usein, kuten esimerkiksi viime päivien synti-keskustelu on osoittanut. Jos uskova kysyy ei-uskovalta, oletko syntinen, on se sama kuin hän sanoisi, että ”Onko todennäköisempää että mansikka?” Tai että ”Jäniksen väri on ympyrä”. Ei-uskova ei kykene edes niin halutessaan astumaan samaan kielipeliin kuin uskova. Se onnistuisi vain, jos ei-uskovasta tulisi uskova, ja silloinhan hän ei enää olisi ei-uskova. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki uskovan ja ei-uskovan välinen keskustelu olisi epämielekästä. He voivat puhua vaikka säästä tai uskonnollisen opin sisällöstä yleisellä tasolla, mutta eivät siitä täyttääkö ei-uskova jonkin uskonnollisen vaatimuksen. Toisaalta ei-uskovakaan ei pysty arvioimaan sitä, miten uskova on toteuttanut olemustaan uskovana. Sen sijaan siitä voi ei-uskova puhua, onko uskova toiminut, suhteessa yhteiskuntaan (sen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä). uskontonsa oppien mukaisesti.

Edellisessä kappaleessa kuvattu keskustelu saattaa käydä hyvin vaivaannuttavaksi sen epä-älyllisyyden takia. Ratkaisuna näen uudet positiot. Sekä uskova että ei-uskova luopuvat omista viitekehyksistään ja siirtyvät uuteen keskustelutilaan. Se on ikään kuin neutraali maaperä, jossa he ottavat käyttöön uuden yhteisen kielipelin. Luonnollisesti keskustelijat tuovat mukanaan henkisen fakulteettinsa, tiedot, kokemukset sekä älylliset ja ns. sympaattiset ja empaattiset ominaisuutensa. Oleellista on kuitenkin, että itse keskustelun sisältö ei sisällä ainesta, joka jää käytetyn kielipelin ulkopuolelle.

Neutraalin position hyöty keskustelun kannalta on korvaamaton. Mitään loogista estettä sille ei löydy, mutta yksilöpsykologisia kyllä. Niitä ovat uskovien puolelta haluttomuus luopua siitä omasta absoluuttisesta totuudesta hetkeksikään, molempien osapuolten ylimielisyys antaa toiselle mahdollisuus (entä jos sittenkin –ajattelu), uskovan epävarmuus uskostaan (ei halua, että mikään sitä rapauttaisi) ja ei-uskovan loogis-tieteellinen inho sellaista kohtaan, mitä se ei pysty selittämään, muutaman mainitakseni. Tähän lisätään päälle vielä henkilökemioiden ristiriidat. Jo hyvin pienistä mielipiteiden ilmaisuista voi kehittää laajemman asennekokonaisuuden ihmiselle, jota ei ole koskaan tavannut. Vastenmielisistä mielipiteistä (yleensä arvoihin liittyvistä) projisoituu antipatia henkilöön.

Jospa kuitenkin yrittäisimme?

Kovaa peliä Tampereella

Yksi viime aikojen omituisimpia uutisia on ollut, että Tampereella on Suojelupoliisi puuttunut islamin opetukseen koulussa ja toiminut välittäjänä lasten vanhempien ja koulun välillä. Muslimivanhemmat olivat hermostuneet, koska olivat katsoneet, että heidän lapsilleen annettava uskonnonopetus ei ole ollut koraanin mukaista. Aamulehden nettisivuilla olleen jutun mukaan opettaja oli mm. opettanut, että lapset voivat uskoa mihin haluavat, eivätkö vanhemmat saa puuttua siihen. Opettaja oli myös opettanut, että sianliha on sallittua ruokaa muslimeille, eikä hän ollut tiennyt keskeisiä asioita islamista, kuten päivittäistä viittä rukoilukertaa.

Supon puuttuminen tapaukseen on hyvin erikoista ja aiheuttaa kaiken laisia spekulaatioita. Aamulehden mukaan supo olisi saanut ”vihiä” asiasta ja siksi kiinnostunut asiasta. Toisaalla on uutisoitu, että Tampereen islamilainen yhteisö olisi ottanut supoon yhteyttä ja pyytänyt sitä mukaan selvittämään asiaa.

Ongelma on nyt ratkaistu siten, että islamilaisille uskonnontunneillte on palkattu islamin asiantuntija opettajan avuksi. Kun vanhempien ja koulun välillä on riitaa, niin luulisi tavallisen poliisin pystyvän turvaamaan koulurauhan, vaikka uhkaukset yltäisivätkin väkivallan tasolle. Supon rooli taas viittaisi siihen, että on ollut jokin kansallinen uhka. Jos on totta, että islamilainen yhteisö on ollut aktiivinen supon suuntaan, sekin viittaisi siihen, että he maltillisina haluavat estää sellaiset tapahtumat, jotka merkittävästi heikentävät kantasuomalaisten ja muslimien välisiä suhteita.

Toisaalta supo ilmeisesti pyrkii ehkäisemään myös yhteiskunnallisesti merkittävää viharikollisuutta. Ehkä näkyvissä oli uhka, että suomalainen ääriaines olisi puuttunut muslimien ja koulun väliseen vihanpitoon, toisin sanoen he olisivat saaneet siitä keppihevosen omiin tavoitteisiinsa. Mielenkiintoista spekulaatiota.

Minä jos kuka suhtaudun äärimmäisen kielteisesti kaikkeen uskonnolliseen indoktrinaatioon kouluissa. Uskonnon opetus pitäisi korvata elämänkatsomustiedolla sekä vertailevalla uskontotieteellä. Täytyy kuitenkin ihmetellä kohun keskellä olevan opettajankin tekemisiä. Jos kerran opetussuunnitelmaan sisältyy, että muslimit saavat opetusta omasta uskonnostaan, niin tekisi sitten työnsä neutraalisti ja kunnolla. Vaikuttaa nimittäin siltä, että tällä opettajalla on ollut aika paha asenneongelma. Tietämättömyyteen on turha vedota, kun kyseessä on aivan perusasiat.

Omilta kouluvuosilta muistan, että uskonnonopettajat (teknisen työn opettajien ohella) olivat kaikkein häiriintyneimpiä tyyppejä. Omat kokemukset luonnollisesti rajoittuvat vain puoleen tusinaan tapauksia. Yllättävää tietämättömyyttäkin opettajakunnasta todistetusti löytyy. Arvelen kuitenkin, että Tampereen tapauksessa on ollut kyse nimenomaan kristillisestä asennevammasta.

Pessimisti pettyy aina

Pessimisti ei koskaan pety. Niinhän se tuttu sanonta menee. Kuten monet vastaavat sanonnat, tämäkin taitaa olla väärässä. Pessimistin ja optimistin ero on vain sen ajankohdan ero, jolloin toivo katoaa ja kohdistuu uuteen kohteeseen. Pessimisti on kohdannut pettymyksensä jo ennen kuin mitään tapahtuu. Optimisti pettyy tapahtuman jälkeen. Realisti on vain illuusioiden vallassa luulotellessaan olevansa jotain näiden kahden ulkopuolelta. Toivoa ei nimittäin pysty kukaan ihminen kuolettamaan. Onko se loppujen lopuksi hyvä, että niin on? Kreikkalaisessa tarustossa mainitussa Pandoran lippaassahan tunnetusti oli kaikki maailman vitsaukset, sairaudet ja kärsimys, mutta miksi siellä oli niiden lisäksi myös toivo? Pandoran ja Eevan (se Aatamin kylkiluusta tehty) välillä on muuten kiehtova yhdenkaltaisuus. Molemmat päästivät kärsimyksen maailmaan vailla täyttä ymmärrystä tekonsa seurauksista.

Olen viime aikoina huomannut olevani parantumaton optimisti, ainakin jos lasken pettymysten määrää kahlatessani keskusteluketjuja sähköisellä kirkonmäellä Kotimaa24.fi –sivustolla. Jotain olen ilmiselvästi odottanut ja toivonut, kun kerran pettynyt olen. Kristinuskon konservatiivi-siiven luolassa on niin pimeää, ettei minun vajavainen järki pysty sitä läpäisemään. Jos helvetti olisi olemassa, niin siellä olisi yksi huone pyhitetty ko. nettisivuille. Se voisi olla sen huoneen naapurissa, missä esitetään nonstoppina Shirley Temple –elokuvia.

Helsingin alueen seurakuntalehdessä julkaistu poliittinen pilapiirros Perussuomalaisista on kohdannut Kotimaa24:ssä kovaa kritiikkiä, mikä on hyvin paljastavaa. On tietysti hyvin kristillistä, että pilkkaamista paheksutaan, mutta minkähän takia paheksunta kohdistuu usein niihin, jotka kritisoivat valtaa pitäviä tai sorron apostoleita. Löytyisipä kristillisestä myötätunnosta edes murto-osan verran samanlaista tarmoa silloin, kun heikkoja ja vähemmistöjä poljetaan ja hekumoidaan väkivallan teoilla. Masentavaa, olipa sitten pessimisti tai optimisti

Mutta missä on JJ?

Suomella on sairaalloinen suhde entisiin urheilusankareihinsa. Taas selvisi yksi urheiluviihdyttäjä pään taputuksella mokattuaan niin pahasti, että monen ihmisen elämä meni pilalle. Toivottavasti syyttäjä saa tahtonsa läpi ylemmissä oikeusasteissa. Ehkä Järvilehdon tuomio ei ollut epäsuhdassa muihin väkivaltarikoksiin nähden. Väkivaltarikosten rangaistuksia pitäisi nostaa kautta linjan.

Ihmeellistä, että vaikka yhteiskuntamme asenteiden ja arjen ilmapiirin läpi puhaltaa niin kova ja hyytävän kylmä viima, niin rangaistukset rikoksista tuntuvat lempeiltä. Tai ehkä onkin siten, että asenneilmapiiri näkyy parhaiten juuri lepsuissa rangaistuksissa? Väkivaltaa (henkistä, seksuaalista tai fyysistä) ja tappamista ei nähdäkään niin kummoisena asiana.

Ei mennyt kauaa, kun media alkoi kaivaa esiin näitä elämäntapa-dementikkoja, jotka sitten julistavat kuinka pahoillaan ovat Järvilehdon puolesta. Mahtaa olla mukavaa kuolleen lesken ja lasten lukea tällaisia esiintuloja. Vaikea tietysti muuta odottaakaan ihmiseltä, joka on haltioissaan ihastellut mm. maailman suurimman kaatopaikan ”upeita maisemia”.

Matti Kyllösen funktio tässä näytelmässä on tietysti sama kuin keski-aikaisten markkinoiden ilveilijöillä. Hän voi koomisena hahmona tuoda esiin sen, mitä suuri osa ihmisistä ajattelee, mutta ei halua sanoa ääneen. Kyllönen ikään kuin tiivistää sen ajatuksen, että paskat uhreista, kun kyseessä on ihmiskunnan kannalta niinkin merkittävä yksilö kuin Jyrki Järvilehto

Perussuomalaisten väkivaltafiksaatio

No nyt alkaa Timo Soinillakin jäädä sivuun se ohut katolisen uskon ”kaikki elämä on pyhää” –jollotus. Tänään eduskunnassa pitämässään hän kehotti vasemmistoa itsemurhaan. Jos soveltaisimme hyväntahtoista tulkitsemistapaa, niin ehkä harakiri-puheet voisi tulkita siten, että viimeaikaiset päätökset ovat menneet vasemmistolta kasvojen menettämisen suuntaan. En kuitenkaan nyt ole kiinnostunut hyväntahtoisesta tulkinnasta.

Mistähän se johtuu, että aina kun joku perussuomalainen avaa suunsa, sieltä tulee oksennuksen lailla jotain väkivaltaan tai raa’an voiman käyttöön liittyvää retoriikkaa? Media varmasti osaltaan vääristää kokonaiskuvaa, eli journalistit istuvat oksillaan kuin mustat korpit odottamassa persuvirheitä. Se ei kuitenkaan poista sitä, mitä on sanottu. Milloin on toivottu panssareita kaduille, milloin taas vasemmistovihreitä saunan taakse. Kaikkihan tiedämme, että silloin kun kutsutaan saunan taakse kylään, ei aikeena ole leikkiä kirkonrottaa. Tosin onhan heillä ystävällisiäkin edustajia. Joku taisi taannoin ehdottaa, että homot ja suomenruotsalaiset saisi kuskata Ahvenanmaalle asumaan. Siellähän on hienot maisemat ja leuto ilmasto.

Perussuomalaisilla siis tuntuvat sekä ajatukset että puheet kulkevan hurmeisen väkivallan ja ankaran diskrimoinnin kautta. Ongelmat nähdään ensisijassa väkivallan kautta ratkeavina. Aikaisemmin vielä annoin mahdollisuuden sille, että Perussuomalaiset olisi vain väylä, jonka kautta kansan synkät tunnot pyrkivät esiin. Ehkä kuvaa pitää tarkempaa, kun Soinikin on taantunut samanlaiseen kielenkäyttöön kuin puolueen sinimusta-siipi.

Mielenkiintoinen yhteys löytyy persujen ja ev.lut kirkon hardcore-uskovaisten väliltä. Samanlaista syövyttävää vihaa löytyy sieltäkin, ainakin ajatusten tasolta. Myös antipatia ”vasemmistoa” kohtaan varsin samantyyppistä. Yhteinen nimittäjä on eräänlainen nyljetään liberaalit -prinsiippi. Uskon, että jos yhteiskunnallisia pidäkkeitä poistettaisiin, tiukan linja uskovaisilta löytyisi riittävästi tahtoa ja persoonallisuushäiriöitä raakaan sortoon yhdessä perussuomalaisten rinnalla

Seuraako kristitty raamattu vai raamattu kristittyä?

Filosofinen näkökulma raamattuun perustuvan elämän ongelmiin. Raamatun tilalle voisi tämän tekstin tarpeisiin vaihtaa jonkun toisenkin pyhän tekstin.  

Lähtökohtana on ajatus, että raamattu sisältää ristiriitaisuuksia. En ole niinkään kiinnostunut faktuaalista ristiriitaisuuksista, vaan ristiriitaisesta normatiivisen etiikan perustasta. Se ajatus taitaa olla uskovien joukossakin suurelta osin hyväksytty, että ns. raamattu-uskollisuus on subjektiivinen tapa elää. Raamatusta, tai mistään muusta tekstistä, ei ole ikään kuin suoraa yhteyttä lukijaan. Tekstin merkitys suodattuu aina lukijan tulkinnan kautta.

En oikein ymmärrä väitettä raamatusta jumalan sanana, jos raamattu on ihmisen mielivaltaisesti kokoama. Eikö se silloin ole jumalan sanana vääristynyt? Toisin sanoen tekstin sanat eivät tavoita tekstin sanomaa. Mielivaltaisuudella tarkoitan, että ihmiset ovat koonneet raamatun eri kirjoituksista siten, että valintaprosessissa ovat henkilökohtaiset ja valtapoliittiset vaikutteet olleet merkittävässä roolissa. Vaikka oletettaisiin, että raamatun eri kirjoitukset olisivat jumalan sanaa, niin mainittu mielivaltaisuus tekee kokonaisuudesta maallista.

Tekstin jolla väitetään olevan normatiivista merkitystä, täytyy olla kokonaisuutensa osalta loogisesti koherentti. Muussa tapauksessa se on kaunokirjallisuutta. Raamatun ymmärtämisessä lukija törmää mielestäni seuraavaan paradoksiin. Raamattu-uskollinen eli raamatun kirjaimellisesti ottava uskova joutuu käyttämään raamatun ymmärtämiseen epäselvää ajatusvälineistöä. Myös kommunikaatio toisen uskovan (tai ei-uskovan) kanssa on vaikeaa. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa seuraavaa. Mitä kirjaimellisemmin raamattu ymmärretään sen runollisemmin siitä täytyy puhua. Pitää käyttää hämärää sumeaa logiikkaa ja sinne tänne poukkoilevaa esimerkkien valintaa, jonka voi ymmärtää vain runoudeksi. Sama pätee käänteisesti raamatun ymmärtämiseen enemmän kuvainnollisena. Silloin voidaan käyttää selkeämpää kieltä siitä keskustelemiseen.

No niin nyt pääsemme varsinaiseen asiaan. Yllä olevasta alustuksesta voin johtaa kaksi seurausta.

Ensimmäinen seuraus koskee tilannetta, jossa lähtökohtana on raamatun epäjohdonmukaisuus normatiivisen etiikan alalla ja erityisesti arvojen ohjaajana. Epäjohdonmukaisuuden takia uskova joutuu tekemään valintoja siitä, mitä raamatun kohtaa hän noudattaa. Siis uskonnolliset eettiset prinsiipit ovat sisäisesti ristiriidassa, ja uskova joutuu valitsemaan oman arvomaailmansa kautta sen eettisen ohjeen, jota noudattaa. Mikä on silloin uskonnon merkitys normatiivisessa etiikassa? Sen merkitys rajautuu pelkästään ehdotuskokoelmaksi, josta uskova sitten valitsee mieleisensä. Tietysti uskovan eettinen fakulteetti on muovautunut osittain raamattua lukiessa, mutta yhtälailla siihen on vaikuttanut henkilön persoona, henkilöhistoria ja ympäristö.   

Toinen seuraus koskee tilannetta, jossa lähtökohtana on raamattu johdonmukaisena ja loogisesti koherenttina eettisenä ohjeistona. Tuolloin voi uskova oikeutetummin sanoa, että teen tämän moraalisen päätöksen jumalan sanan pohjalta. Ongelmaksi jää silti se, että jumalan sana tulee hänelle tulkittuna sekä historiallisesti että uudelleen nykyhetkessä. En kykene näkemään sellaista vaihtoehtoa, jossa se jollain tapaa painettaisiin tai upotettaisiin sellaisenaan uskovan mieleen. On mielestäni virheellistä ja varsin omahyväistä sanoa, että seuraan jumalan sanaa, kun kyse on siitä, että seuraan jumalan sanaa sellaisena kuin sen ymmärrän.

Minulle on selvää, että raamatun normatiivisessa etiikassa on epäjohdonmukaisuuksia, ja toisaalta raamatun tekstien kasaaminen kokonaisuudeksi on ollut maallinen prosessi. Tästä seuraa mielestäni se, että kun kristitty on eettisen valintatilanteen edessä, hän ei voi todenmukaisesti sanoa tukeutuvansa raamattuun valinnassaan. Hän paremminkin valitsee raamatusta sellaisen kohdan, joka tukee päätöstä, jonka hän on jo aikaisemmin joko tietoisesti tai tiedostamatta tehnyt.

Vastauksena tämän kirjoituksen otsikossa esittämääni kysymykseen, minun täytyy tulla johtopäätökseen, että raamattu seuraa kristittyä.

Valelesbot liikkeellä

Luin paikallisesta körtti-sanomasta eli sanomalehti Pohjalaisesta uutisen, joka oli otsikoitu ”Valelesbot huijaavat kelalta rahaa”. Seurasin uutista sylttytehtaalle Yle Lahden uutissivuille. Tämä ”uutinen” on hyvä esimerkki uutisesta, jossa on lähes kaikki mahdollinen pielessä.

Uutisessa kerrotaan tilanteesta, jossa heterot naispuoliset kämppikset (kai sama koskee myös miespareja?) käyvät rekisteröimässä parisuhteen, jotta he saisivat opintotukea. Alle 20-vuotiailla sinkuilla nimittäin vanhempien tulot vaikuttavat vähentävästi siihen.

Ensinnäkin uutisessa puhutaan valelesboista monikossa ja siten, että tällainen toiminta olisi nykyään hyvinkin yleistä. Yle Lahden jutussa on haastateltu yhtä ”valeparia”, eikä siinä edes vihjata mihinkään tutkimukseen tai kartoitukseen, jossa määrää olisi laskettu.

Toiseksi kysyisin, että missä mielessä he huijaavat kelalta rahaa? Avioliittolaissa tai laissa rekisteröidystä parisuhteesta ei ole mainintaa, että naimisiin saisi mennä vain ja ainoastaan rakkaudesta. En löytänyt myöskään mitään konsummaatio-ehtoa. Jos rahan vuoksi naimisiin meneminen on kerran sallittua, niin tämän uutisen tapainen toiminta ei todellakaan ole huijaamista. Tuskin on tarpeen sekoittaa moraalia ja juridiikkaa? Niin sanotut rakkaus-avioliitothan ovat muutenkin historiallisesti varsin uusi ilmiö.

Kelalta sanotaan, että heiltä ei tulla tukien hakijoiden petipuuhia, toisin sanoen parisuhteen aitoutta, tutkimaan. Ilmeisesti sitäkin on toimittaja miettinyt. Täytyy vain kysyä, että mitä helvettiä nyt taas? 

Saippuasta veistetty Antikristus

Olen aiemmin syyttänyt kristillisiä keskustelijoita ylenpalttisesta turvautumisesta virheargumenttien käyttöön. Sittemmin olen päässyt hahmottelemaan kaksi uudentyyppistä keskustelijaa. Kutsun niitä ”väistelijäksi” ja ”saippuapapiksi”. Heidän on vaikea hyväksyä sitä, että joku keskeyttää sen omahyväisen rituaalin, joka esim. Kotimaa24-sivustolla on hyvin yleistä. Sitä voidaan kutsua vaikkapa julkiseksi selkääntaputtamiseksi tai sosiaaliseksi hieromiseksi (tätä ilmaisua siellä joku käyttikin)

Väistelijä on käärme. Häneen on mahdotonta osua rationaalisuudella tai uskonnollisilla argumenteilla. Hän osaa vaihtaa keskustelun fokusta vaivihkaa, kunnes epäjohdonmukaisuudet on suoristettu. Yhtäkkiä keskustelu onkin vaihtanut näkökulmaa tai keskustelijoiden asemat ovat kokonaan muuttuneet. Väistelijä on kuin velho, joka yrittää taikoa vastustajansa hypnoosiin. Dialogin tunnusmerkkejä ovat, että mitään ei tarkoitettu niin kuin on tulkittu ja aihetta vaihdetaan lennossa heti, kun arvot ja mielipiteet alkavat terävöityä taikauskosta ja illuusioista kohti todellisuutta.

Väistelijäkin on mahdollista vangita järjen valokeilaan riittävän pitkäksi aikaa, että voidaan julistaa hänen tappionsa. Silloin hän degeneroituu joko ivallisuuteen ilman takana olevaa ajatusta, tai hänestä tulee teologinen papukaija, joka hokee lähes sattumanvaraisesti kristillistä terminologiaa.

Saippuapappi on sykofantti, joka muovaa todellisuuden muistuttamaan kulloistakin ajatusmaailmaansa. Toisin sanoen hän vääristelee faktoja, kunnes saa ne tukemaan arvojaan ja pyrkimyksiään. Hänkin turvautuu viimeisinä keinoinaan joko hiljaisuuteen tai vihamielisyyteen, jos alkaa näyttää siltä, että rationaalisuuden armoton paljastava silmä pakottaisi hänet tunnustamaan jotain. Saippuapappi myös ikään kuin sulaa kesken keskustelun, jonka jälkeen hän luo itsensä uudelleen vastaamaan dialogin uutta fokusta.

Sekä väistelijä että saippuapappi ovat erittäin alttiita suuttumaan siitä, jos keskustelukumppani ilmoittaa olevansa kristinuskon ulkopuolinen tulkitsija eikä hyväksy sellaisten uskonnollisten kategorioiden käyttöä kuin ”synti” tai ”lankeemus”. Uskonnottomuus on heille kuin henkilökohtainen loukkaus.

Minulle he edustavat kristittyjen kaikkein halveksittavinta ryhmää.

Mihin itsenäisyyttämme käytetään?

Itsenäisyyspäivän kunniaksi on tarpeen lyhyesti palata vuoteen 1917 ja tapahtumiin, jotka johtivat Suomen itsenäistymiseen Venäjästä. Kokemukseni perusteella ns. tavallisella kansalaisella on sangen erikoisia käsityksiä niistä tapahtumista. Onpa 1918 sisällissotaa kutsuttu valkoisten propagandassa ”vapaussodaksi”.

Venäjän vallankumouksen ja keisarivallan kaatumisen jälkeen Suomessa ajateltiin, että aika voisi olla kypsä Venäjästä irti pääsemiseen. Suomen poliittisessa kentässä itsenäisyysjulistusta ehdottivat sosiaalidemokraatit eli vasen puoli. Porvaristo ja oikeisto vastustivat itsenäisyyttä, koska se ei halunnut neuvotella Venäjällä vallassa olevien Bolsevikkien kanssa. Se halusi tunnustuksen itsenäisyydelle lännestä.

Vuoden 1917 alkupuolella Venäjän väliaikainen hallitus suhtautui kielteisesti Suomen itsenäistymiseen, koska halusi, että heidän oma perustuslain muodostamiseen tähtäävä kokous alkaisi. Myöhemmin saman vuoden aikana porvarillinen puoli käänsi kelkkansa Suomen itsenäistymisen suhteen sillä ehdolla, että tunnustus haetaan lännestä. Porvarien kanta voitti eduskunnassa, mutta läntiset vallat eivät halunneet astua Venäjän varpaille tässä asiassa ja pidättyivät tunnustamasta Suomea.

Joulukuussa Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden Leninin johdolla. Näin ollen sisällissodassa oli kyse Suomen sisäisestä valtataistelusta, vaikka punaiset saivat pyrkimyksiinsä sotilaallista tukea Venäjältä. Huomionarvoista on myös, että valkoisella Suomella oli vielä 1918 sodan aikana aikeena tehdä Suomesta Monarkia. He olisivat halunneet raahata Saksasta Hessenin prinssin kuninkaaksi.

Tiivistetysti: Suomi ei saanut itsenäisyyttään sotimalla, mutta säilytti sen 20 vuotta myöhemmin sodalla.

Se historiasta. Satuin eilen kuulemaan televisiosta lyhyen pätkän, jossa tutkija puhui Suomen itsenäisyyden kulttisymboleista ja siitä, miten tietyt ryhmät ovat omineet itselleen. Toisin sanoen he haluavat sanoa, että heidän isänmaallisuutensa on sitä oikeaa. Näitä ryhmiä ovat äärioikeisto, erilaiset rasistiset piirit ja niihin tukeutuva poliittinen eliitti, lähinnä perussuomalaiset. Minulle on aika selvää, että itsenäisyys on heille ensisijaisesti keppihevonen, jolla he edistävät vihan ja katkeruuden evankeliumiaan tai valtapyrkimyksiään.

Tänään tulee mietittyä omaa isänmaallisuuttaan. Olen kokenut sen vieraaksi johtuen juuri militarismista, uhosta ja latentista väkivallasta. Myös kaikki lippujen ja viirien heiluttelu sekä isänmaallisuudeksi verhotut teatteriesitykset ovat minulle vieraita. Minulle isänmaallisuus on kriittisyyttä ja rakkautta maahan, vaikka ei useinkaan kulttuuriimme tai kanssaihmisiin.

Lutherista ja väkivallasta

Tässä jälleen yksi blogikirjoitus Kotimaa24:ään menevää tekstiä. Suurin osa tekstistä on ymmärrettävissä itsenäisesti ilman tietoa keskustelusta, johon siinä viitataan. Keskustelu koskee 1500-luvulla käytyjä Talonpoikaissotaa ja Münsterin kapinaa. Näissä kähinöissä tapahtuneeseen kidutukseen ja surmaamiseen Luther antoi siunauksensa sekä myöhemmin aktiivisen kannustuksen. Suuruusluokasta kertoo, että esim. Talonpoikaissodassa teloitettiin arviolta 100000 kapinallista talonpoikaa.

Keskustelu Lutherin suhteesta väkivaltaan on ollut minulle henkilökohtaisesti Kotimaa24 –sivuston viikonlopun parasta antia. Ajattelin, että on vielä paikallaan palata siihen hahmottelemalla yleisiä huomioita ja osoittamalla joitain keskustelun virheitä.

Mainitussa Luther-keskustelussa oli pohjimmiltaan kyse henkilökulttiin kohdistuvasta hyökkäyksestä. Tyypillistä tällaisille vuoropuheluille on, että siinä toiselle osapuolelle riittää totuus ja historialliset faktat, ja toisen osapuolen tehtäväksi jää yrittää niiden häivyttämistä erilaisilla retorisilla ja yksilöpsykologisilla keinoilla. Usein nimenomaan henkilökultin vastustajat käyttävät ensin mainittuja, eli totuutta ja historiallisia faktoja keinoinaan. Tämä johtuu nähdäkseni siitä, että henkilökultti on sisäisesti sairastunut tapa ymmärtää historiaa eikä kultin jäsenillä ole enää pääsyä faktoihin. Tämä ei tarkoita, että hyökkäävän osapuolen faktat olisivat aina oikein, vaan että puolustaja joutuu muokkaamaan faktoista tarinoita.

Kritiikin kohteena on siis henkilökultti nykyään, eikä tietyt tapahtumat historian aikajanassa. Tässä on vastaus niille, jotka ihmettelevät, miksi 500 vuoden takaiset tapahtumat kuumentavat tunteita. Sille on toinenkin syy, miksi vanhojen tapahtumien muisteleminen on meille elintärkeää, mutta siihen palaan myöhemmin.

Seuraavassa on muutama oleellisin keino, joita löytyy Puolustanpa Lutheria –temppusäkistä, ja yleisemminkin. Lista ei ole kattava.

Vähättely: Vähätellään syytöstä joko itse tapahtuman vähättelyllä tai puolustettavan osallistumisasteen pienentämisellä. Haetaan puolustettavalle jokin etäännyttävä tekosyy tai etsitään pakottava olosuhde.

Kiillotus: Pudistellaan syytökset pois merkityksettöminä tai ”sellaista oli elämä siihen aikaan” –tyyppisillä perusteluilla. Tavallaan pyyhitään lika ja pölyt kulttipatsaasta ja kiillotetaan se uudelleen. Korostetaan merkkimiehen positiivisia puolia ja saavutuksia. Noukitaan hyvä ja unohdetaan paha.

Vastahyökkäys: Hyökätään kritiikin esittäjää vastaan kyseenalaistamalla hänet henkilönä, hänen motiivinsa tai hänen esittämänsä faktojen lähde. Nämä ovat kaikki virheargumentaation muotoja. Lähdekritiikki on tärkeä asia, mutta ainoa seikka, joka saisi olla aluksi olla huomion keskipisteenä, on väitteen totuudenmukaisuus. Väitteestä pitää myös erottaa faktat ja johtopäätökset. Joissain tapauksissa lähteiden vähyys tekee faktasisällön todenmukaisuuden arvioimisen vaikeaksi.

Keskustelussa otettiin esille Lutherin kiivas ja melkoisen hurmeisiin visioihin yltävä anti-semitismi. Luther taidettiin mainita jopa jonkinlaisensa proto-natsina. On totta, että Hitlerille ja natseille Luther oli mieluisin teologi, ja ilmeisesti Kristalliyön väkivalta-aalto ajoitettiin tarkoituksella Lutherin syntymäpäivään. Luther ja Hitler jakoivat yhden yhteisen vihollisen, mutta muuten väitettä on vaikea hyväksyä. Luther ei ollut ensimmäinen anti-semitisti eikä Hitler viimeinen. Natsismi olisi toteutunut joka tapauksessa täysin riippumatta Lutherista tai hänen mielipiteistään. 

Yhdessä asiassa ko. Luther-keskustelu oli varsin rajoittunutta. Siinä ei taidettu ottaa (jos oikein muistan) lainkaan huomioon taloudellista aspektia. Talonpoikaissodan ja myöhemmin Munsterin tapahtumien syyt olivat taloudelliset. Ruhtinaat ja maanomistajat ottivat omansa takaisin ja tuhosivat uhan, joka halusi muun muassa yleisiä ja laajempia maankäyttöoikeuksia (metsästys, kalastus jne.) ja esim. maaorjuuden lakkauttamista. Toisin sanoen siinä maallinen valta ja taloudelliset intressit murskasivat uskonnollisista lähtökohdista syntyneen uudistushalun. Luther valitsi vallan ja voiman. Luther oli ruhtinaiden mielestä ollut luomassa asenneilmapiiriä, joka sai aikaan talonpoikaissodan, joten hänen täytyi valita puolensa. Minulla on hyvä käsitys siitä, mitä hän ajatteli rahasta ja millaisia köyhiä ja heikkoja hyödyttäviä uudistuksia hän halusi toteuttaa. Tiedän myös, että esivalta-ajattelu oli hänelle tärkeä. Minun on vaikea hyväksyä hänen päätöstään, vaikka en usko, että hänellä olisi ollut reaalisia mahdollisuuksia estää verilöylyjä. Valitsiko hän esivallan? Vai lyöttäytyikö hän opportunistisesti sille puolelle, jonka parhaiten katsoi voivan auttaa hänen muita suunnitelmiaan?

Olisiko niin, että kun uskonnolliset prinsiipit joutuvat sisäisesti ristiriitaan, niin valinta tehdään kuitenkin yksilön oman arvomaailman pohjalta? Jos näin olisi, niin silloin uskonnon merkitys arvovalinnoissa rajautuisi oleellisesti vain ehdotusten ja ristiriitaisten premissien muodostamiseen. Niillä ei olisi normatiivista sisältöä edes uskovalle itselleen. Tästä alkavan ajatteluketjun voi viedä vieläkin pidemmälle, mutta sitä täytyy kypsytellä lisää

Kulkee se raja porvarillakin jossain

Pikavipit pitäisi kieltää. Se on jo niin totisesti totta, että Kokoomuksen kansanedustaja S.Katajakin on sitä mieltä. Kataja sanoi aiemmin syksyllä kuinka vastuullisessa markkinataloudessa pitää rohkeasti kieltää sellainen liiketoiminta, jonka sosiaaliset ja kansantaloudelliset haitat ovat suuremmat kuin henkilökohtaiset hyödyt. Jos noita kriteereitä oikeasti käytettäisiin, S.Kataja yllättyisi mitä kaikkea saisimme kieltää. Kiitos Sampsa, että sanoit ääneen sen, jonka kaikki ovat tienneet, mutta vain kaikki muut kuin porvarit ovat uskaltaneet sanoa ääneen.

Ei tässä nyt kuitenkaan kannata jalustaa ruveta rakentamaan. Sampsa Katajan liikuttavan kannanoton takana on kyllä aito huoli, nimittäin siitä, että liian moni nuori sortuu pikavippien kaltaisiin pieniin lainoihin ja menettää luottotietonsa. Kaikki nämä nuoret menettävät tulevaisuuden, jonka markkinat ja mainosmiehet ovat heille suunnitelleet. Ei pääse Jarkko 19v ostamaan asuntolainalla ylihintaista yksiötä ja turhan isoa autoa, eikä pääse Sanni 20v ostamaan luotolla kaikkia niitä tärkeitä tavaroita, jotka tekevät hänen elämästään elämisen arvoista.

Pois tällaiset pikavipit jo siitäkin syystä, että kyllähän nyt henkilökohtaisten hyötyjen pitää aina kaikkein suurimmat olla.

Nyt jäämme odottamaan Sampsalta seuraavaa lakialoitetta, jonka luulisi loogisesti seuraavaan. Eli milloin kielletään heräteostokset, ja laitetaan kolmen tunnin pakollinen miettimisaika ennen ostamista?

Miksi et pese vauvan kakkaa vedellä?

Googlen käytössä saa tarkkana, ettei vahingossa joudu sivustolle, jonka näkeminen jälleen murskaa kaiken toivon ihmiskunnan henkisestä täysi-ikäisyydestä ja siitä, että joskus voisimme nähdä tulevaisuuden kuin vastasyntyneen lapsosen silmin. Minä jouduin siihen mustaan murheen alhoon, missä rikkaruohotkin kasvavat vain juuria, ja se kaikki on Googlen syytä.

Ajauduin täysin viattomassa tarkoituksessa Vauva.fi –sivuston keskustelupalstalle, jossa aiheena oli ”Miksi et pese vauvan kakkaa vedellä?”. Kasvavan kauhun vallassa luin keskusteluketjua. Yksi sanoo, että yleensä pesee, mutta raskausaikana ei. Toinen sanoo, että käyttää molempia. Kolmas, että käyttää vain kosteuspyyhkeitä. Neljäs sanoo, että kotona pesee, mutta vieraissa pyyhkii. Näin tuo synkkä dialogi eteni, kunnes joku keksi sanoa, että vittu kun kaikki pitää tehdä kuin teillä. Myös erilaiset lavuaarit ja pesuasennot tuli käytyä läpi epäpyhällä tarkkuudella ja pirullisen mielikuvituksen synnyttämällä paatoksella. Lopulta en enää jaksanut, vaikka olin lukenut keskusteluketjusta vasta yhden sivun kaikkiaan 56:sta.

Tämän kaiken olisin vielä kestänyt, mutta sitten tuossa jälkeenjääneiden ilmestyskirjassa tultiin kohtaan, jossa kaikki järki pakeni päästäni. Nimittäin, että siellä joku väitti toista tyhmemmäkseen.

Älyllistä rehellisyyttä keskusteluun lähetystyöstä

Tässä taas tekstiä Kotimaa24.fi blogistani. Se herätti kohtalaisesti keskustelua. Muutama keskustelija asettui selvästi minun kannalle, mutta suurin osa halusi näyttää eriasteista vastustusta. Päällimmäisenä siitä jäi mieleen haluttomuus tunnustaa kulttuuri-imperialismia ja nähdä se korkeintaan jonkin menneen ajan ongelmana. Toinen selkeä asia oli lähetystyön puolustaminen siitä näkökulmasta, ettei se ole käännyttämistä. He ikään kuin kuvittelevat menevänsä paikalle tasaveroisina ihmisinä paikallisten kanssa, viheltelevät viattomasti, jakavat vähän ruokaa ja lääkkeitä. Yhtäkkiä paikalliset ovatkin uskossa ja tehneet neitseellisen kääntymyksen kristinuskoon.

Närkästyksen ja toisaalta perustelujen vähyyden tulkitsen siten, että jokin epäilyksen siemen näillä lähettäjillä itää. H.P.Lovecraft kirjoitti osuvasti Uuden Englannin puritaaneista, että he ovat niin kiihkeän halukkaita salaamaan elämänsä ja toimiensa motiivit, että he alkavat käyttää yhä vähemmän hyvää makua siihen, mitä he salaavat.

---------------------- 

Onko lähetystyö käännyttämistä vai "kääntymistä". Historiallisesti kun ajattelee, niin lienee selvää, että se on ollut paljolti käännyttämistä. Ei siitä ole kuin vajaa sata vuotta, kun Suomessakin ajettiin roskaväeksi katsottua kansanosaa pistimillä kirkkoon (historiallisesti sata vuotta on mitätön aika).

Kääntymisen tulisi tapahtua täysin itsellisenä tapahtumana, jos sitä haluttaisiin siksi kutsua. Lähetystyössä kuitenkin vaikutetaan toiseen siten, että käännytettävän ulkopuolelta tulee jonkinlainen impulssi. Vaikka henkilö tekee viime kädessä päätöksen kääntymisestä tai se tapahtuu vääjäämättömästi (uskoon tulemisena), on lähetystyöllä vaikutettu häneen. Ei ole merkitystä, oliko se pakottamista, uskonnollisten merkkien ja rituaalien tuomista hänen arkeensa tai vaikkapa sitä, että hänelle kuvaillaan kokonaan uusi maailmankatsomus.

On hyvin yksinkertaistavaa ajatella käännytyksen olevan pelkästään pakottavaa tai väkivaltaista. Sen keinoihin kuuluu yhtä lailla uhkailu ja myös piilotettu sellainen, propaganda, suostuttelu ja manipulointi.

Kulttuuri-imperialismin näkökulma on myös otettava huomioon. Länsimainen ihminen tulee ylivertaisen teknisen tietotaitonsa ja äärimmilleen hiotun kulttuurisen manipulaation tukemana paikalle. Sitten hän esittää ei-kristitylle täysin uuden metafyysisen todellisuuden, joka sisältää kuoleman jälkeiseen elämään sidoksissa olevan syy-seuraus - ja motivointijärjetelmän. Tuo kaikki saadaan aikaan jo pelkästään Kristinuskon neutraalilla esittelyllä. On naivia kuvitella, että tämän jälkeen voisi edes tapahtua jokin sellainen kääntymisen prosessi, jossa ei ole käännytystä mukana. Tämä ei ole millään tavoin "kehitysmaiden" vähättelyä. Heillä on vastassaan ylivoimainen voima. Käytän "kehitysmaita" lainausmerkeissä sen vuoksi, että se on niin arvovärittynyt ilmaus, joka kaiken lisäksi perustuu naturalistiseen virhepäätelmään.

Korostan vielä, että mielestäni lähetystyö tekee paljon hyvää humanitaarista työtä eikä se uskonnollinenkaan puoli ole yksiselitteisesti pahasta. On luonnollisesta, että uskonto haluaa levittäytyä. Asioista pitää kuitenkin puhua niiden omilla nimillä eli lähetystyön käännytyselementti täytyy tunnustaa rehdisti.

Joulutortut vaarassa - Karppaajien syy!

Nyt karppaajat ovat sitten pilanneet joulunkin hamstraamalla kaiken voin. Eikö heille mikään riitä? ”Kuinka he kehtaavat?” kuten 7v tyttäreni sanoi, kun naapurit kuuntelivat musiikkia liian kovaa. Onkohan tämä ensimmäinen kerta, kun jonkin tuotteen loppumisesta syytetään kuluttajaa eikä kauppaa tai tuottajaa? Niin ne ajat muuttuvat.

Karppaajia lyödään nyt sanallisesti joka suunnasta, eikä siinä mitään. Lyödään yhdessä. Hölmöjä on hyvä aina joskus huudattaa. Aika ahtaalle ovat karppaajat joutuneet. Sen voi päätellä siitä, miten epätoivoista retoriikkaa he käyttävät. Natsivertailut osoittavat, että aivan viimeisellä rintamalla mennään mitä tulee vakuuttamisen keinoihin. Viimeaikaisin kova kohu on noussut, kun itäisessä Suomessa on suunniteltu lasten huostaanottoja sillä perusteella, että lapset on kotonaan pakotettu karppaamaan, ja heidän kasvunsa on häiriintynyt sen johdosta. Samankaltainen tilanne olisi, jos vanhemmat juottaisivat lapselleen viinaa säännöllisesti epäterveellisin seurauksin. Siitä johtuva huostaanotto tuskin nostaisi yhtä äänekkäitä vastalauseita.

En ole lukenut, että olisi tehty tutkimuksia siitä, keitä karppaajat ovat. Tältä minusta näyttää, en sano, että näin olisi. Luulisin, että kyseessä on nykyajan keskiluokkainen, muodollisesti koulutettu ja hyvin taloudellisesti pärjäävä ihminen, joka on vähän eksyksissä. Jokin heitä jäytää, mutta he eivät pysty tai uskalla viedä syyn etsimistä sen lähteelle asti. Heiltä puuttuu tieteellinen lukutaito, mitä sinänsä ei tietenkään voi vaatia kaikilta. Heillä rajoittunut ymmärrys yhdistyy aggressiiviseen itsen korostamisen ja pätemisen tarpeeseen, jolloin jälki on surullista. Heille on myös ominaista liioiteltu minän korostaminen ja oman arjen pyhittäminen sosiaalisessa mediassa ja netin keskustelupalstoilla. Joukossa on myös lapsiperheitä, joissa on iduillaan jonkinlaista yhteiskuntakriittisyyttä. Yhteiskuntakriittisyys on hyvä harrastus. Sitä voikin harjoittaa ainakin seuraavaan jouluun asti.  

Karppaajilla näyttäisi olevan myös havaittavissa marttyyri-syndroomaa, mikä ei hämmästytä yhtään, kun ottaa huomion liikkeen uskonnollisen luonteen. Nythän heillä on jo sellaista retoriikkaa, jossa he samaistavat itsensä sinne aivan marttyyrisen arvoasteikon yläportaille. Ongelma onkin, että kuinka siitä voi enää parantaa?

Vielä hetki karppaajan päiväunista. Kuvitelkaa jos Barabbas olisi ollut karppaaja. Kuinka Pontius Pilatus olisi silloin valinnut?

Traagisen ihmisen pyhää kuluttamista

Katsoin uutisraportteja Yhdysvalloista mustasta perjantaista (miten osuvasti nimetty). Millaisia vellovia ihmismassoja, mitä sitoutuneisuutta, määrätietoisuutta ja kiihkoa näissä ostohurmoksen valtaamissa ihmisissä olikaan? Hakematta tulee mieleen muslimien pyhiinvaellukset Mekkaan, joissa liiallisen väenpaljouden takia usein on ihmishenkiä vaativia onnettomuuksia. Näitä uutisia luemme myös esim. Intiasta. Samanlaista hurmahenkisyyttä on jo Suomessakin. Jonkin lelukaupan tai kodinkoneliikkeen avajaisiin jonotetaan tuntikausia. Ei siinä ole pelkästään alennuksista tai muutaman kympin säästämisestä kyse, vaan ihmisen perimmäisistä olemisen tavoista.

Kapitalismi on luonut kulutusyhteiskunnan, jota ilman kapitalismi ei voi pärjätä. Siitä mikä ennen oli metafyysistä, ts. jumala, on sen rinnalle luotu uusi metafyysinen perusta, alkaen teollisuudesta ja päätyen rahamarkkinoihin. Teollisuuden sanansaattajat, rahamarkkinat ja markkinointi, vetävät tätä uutta metafyysistä todellisuutta ihmiskunnan päälle kuin peittoa. Rahamarkkinat on sanansaattaja, mutta samalla abstraktio, jonka omnipotentti voima häilyy kaiken taustalla. Kaikkeen se kuulemma vaikuttaa, mutta mitenkään se ei näy eikä siihen pääse mitenkään käsiksi. Tietysti jumalakin on suurelle osalle ihmisistä vielä olemassa, mutta sen rinnalle on tullut uusia pyhiä.  

Moni aikamme ihminen on ylpeä siitä, että he tunnistavat olevansa kulutusmaterialisteja. Heille saattaa tulla järkytyksenä, että he kuuluvatkin uuteen uskontoon.  Uskonto voidaan määritellä, toisin sanoen rajata, kolmella eri tavalla: Yliluonnollisen kautta, pyhä/profaani –erottelun kautta tai niin sanotun perimmäisen huolenaiheen kautta. Lähestyn asiaa viimeisenä mainitun määritelmätavan kautta.

Tässä on muutama erilainen muotoilu. Lainaukset ovat Helsingin yliopiston Yleisen Teologian esittelysivuilta.

"Uskonto on tila, jossa ollaan perimmäisen huolenaiheen valtaamia, huolen, joka asettaa kaikki muut huolet alisteisiksi ja joka itse sisältää vastauksen kysymykseen elämämme tarkoituksesta". (Paul Tillich, 1886-1965)

"Uskonto on kaikkein yleistasoisin mekanismi, joka integroi merkityksen ja motivaation toimintasysteemissä. Soveltuu kaiken tyyppisiin toimintasysteemeihin, ei ainoastaan koko yhteiskuntiin tai niiden ryhmiin". (Robert Bellah, 1941-)

"Uskonto on symbolien järjestelmä, joka toimii saadakseen aikaan voimakkaita, laaja-alaisia ja pitkäaikaisia mielialoja ja motivaatioita ihmisissä muodostamalla käsityksiä olemassaolon yleisestä järjestyksestä ja antamalla näille käsityksille sellaisen asiallisuuden olemuksen, että mielentilat ja motivaatiot tuntuvat erityisen realistisilta".(Clifford Geertz, 1926-)

"Uskonto on orientoitumista, ja uskonnot orientoitumisjärjestelmiä. Orientoitumisjärjestelmä tekee ihmiselle mahdolliseksi löytää tiensä elämässä ja maailmassa tietyn merkitystä antavan viitekehyksen puitteissa". (Jacques Waardenburg, 1935-)

Robert Bellahin määritelmä on ehkä helpoiten ymmärrettävissä, joten käytän sitä. Ihmisen yhteiskunnallinen oleminen ja paikka määräytyvät nykyisin kulutuksen kautta (on jo pitkään määräytynyt eri asteisesti). Tietoinen kuluttamisesta kieltäytyminen on myös itsensä sijoittamista samassa kuluttamisen kontekstissa. Yllä olevasta seuraa, että kulutus on ”mekanismi, joka integroi merkityksen ja motivaation toimintasysteemissä”. Kuluttaminen on uskonto. Kulutusyhteiskunnan uskonto on looginen seuraus käytännön Kristinuskosta eli siitä, miten Kristinusko on käytännössä toteutunut.

Mitä tästä kaikesta seuraa? Kulutusyhteiskunta sairastuttaa ihmisen. Sen luonteeseen kuuluu olennaisesti kilvoittelu, joka on tuttu kristillisestä retoriikasta. Samaa retoriikkaa käyttää luultavasti jokainen uskonto, vaikka minulla ei ole tästä varmaa tietoa. Uskonnollinen kilvoittelu tarkoittaa kulutususkonnon tapauksessa, että yhä enemmän pitäisi käyttää rahaa kulutukseen ja toisaalta, että se tulisi tehdä kiihkeämmin ja hurskaammin (ts. aidommin ja sitoutuneemmin). Jotta ihminen voisi käyttää enemmän rahaa, hänen täytyy ansaita sitä enemmän, tehdä enemmän töitä. Köyhien paaria-luokkakin pidetään kulutususkonnon seurakunnassa mukana niin kauan kuin heidän toivotaan kykenevän nousemaan kilvoitteluun mukaan. Heidän toinen hyötynsä on antaa tarvittavaa painetta ylempiin kerroksiin, jotta nämä ponnistelisivat enemmän. 

Tämän uskonnollisen totuuden, siis tavan ymmärtää olemisensa, arvostelu on hyvin vaikeaa, koska sen kannattajilla on tukenaan absoluuttinen kapitalismista kasvanut monoliitti. Monoliitin täysin sileään pintaan on kritiikin vaikea tarttua. Parhaimmatkin älylliset ponnistelut kimpoavat siitä ilman näkyvää vaikutusta.

Tämä uusi uskonto johtaa katastrofiin, mutta traagista siitä tekee se, että ihmisellä olisi mahdollisuus valita toisinkin. Lopulta ihminen päätyy valitsemaankin, mutta silloin olemisen reunaehdot ovat jo aivan toiset kuin nyt. 

Pieni ohjekirja kristityn kohtaamiseen

Joskus saattaa arkisten askareittemme lomassa käydä niin, että joudumme ilman varoitusta vastakkain kristityn ihmisen kanssa. Tuolloin ei kannata hätääntyä eikä varsinkaan tehdä äkkinäisiä liikkeistä. Sehän näyttäisikin varsin kummalliselta. Myöskään pelkoa ei saa näyttää. Kristityn kanssa voi sen sijaan aloittaa tavallisen keskustelun siinä missä kenen tahansa muunkin kanssa. Joitain seikkoja on kuitenkin hyvä ottaa huomioon.

Kristitty kykenee haistamaan ateistin kilometrien päästä. Sitä on turha yrittää peitellä, sillä he tunnistavat sinut pienistäkin merkeistä. Ei kuitenkaan huolta, sillä kristitty on ateistin paras ystävä. Ovathan he pohjimmiltaan hyvin samanlaisia. Molemmat uskovat vakaasti johonkin. Ateisti vieläpä uskoo sellaiseen, mitä ei ole edes teoriassa mahdollista todistaa tieteellisesti. Kristitylle sentään on olemassa mahdollisuus, että jotain tapahtuisi, mikä antaisi tieteellisen todistuksen.

Turvallisinta on olla agnostikko. Agnostikkokin kuitenkin saattaa joutua keskustelemaan kristityn kanssa. Tuolloin on hyvä varautua siihen, että varsin pian keskustelun alettua hän turvautuu teologiseen runouteen, varsinkin jos käytät hänelle tuttua kristillistä terminologiaa. Se on läheistä sukua filosofien käyttämälle käsiterunoudelle. Tässä esimerkki, miten selvitä, kun näin käy:

Sinä: ”Kylläpäs alkaa taivaalle kerääntyä pilviä. En kuitenkaan usko, että alkaa sataa

Kristitty: ”Totisesti ovat pilvet uhkaavan näköisiä. Jumala kastelee maan rakkautensa kyynelillä,  sillä hän on rakkaus ja armo, koska hänhän antoi ainoan poikansa, joka nousi ylös kuolleista, mutta pyhä kulkee maan päällä kuin sinapinsiemen, joka kylvetään maahan ja…”

Sinä: ”Absoluutin emergenssi tapahtuu immanentisti, jos sen attribuutit muodostavat koherentin epätäydellisen ykseyden. Toisin sanoen se siis on, kuitenkaan olematta sitä, mitä sen piti olla samoin kuin nythän nuo pilvet näyttäisivät hajaantuvan.

 Jos et kuitenkaan satu olemaan filosofi, voit yrittää ohjata kristittyä hellästi takaisin asiaan. Joskus käy nimittäin niin, että hän eksyy teologiseen runouteensa, ja sieltä ei löydä ulos ellei palaa takaisin lähtöpisteeseen.

Valmistaudu myös siihen, että jossain vaiheessa keskustelua, yleensä kolmannessa tai neljännessä puheenvuorossa, kristitty aloittaa puheensa jollain virheargumentaation muodolla. Suosituimpia ovat mm. erilaiset argumentum ad hominem –tyyppiset aloitukset ja kaivon myrkytys. Myös naturalistinen virhepäätelmä on tavallinen puhumattakaan kaikista niistä kerroista, jolloin pitää käyttää Occamin partaveistä. Seuraavaksi jälleen esimerkki:

Kristitty: Tietysti olet tuolta mieltä, kun olet ateisti. Enhän ole nähnyt sinua kirkossakaan juuri koskaan. Kaikki kunnialliset ihmiset käyvät sunnuntaisin kirkossa, joten sinunkin pitäisi.

Tällainen virheargumenttiryöpytys voi helposti laittaa pään pyörälle, mutta kannattaa vain kohteliaan tiukasti osoittaa virheargumentaatio kristitylle ja odottaa, mikä on hänen seuraava aloituksensa.

Näitä yksinkertaisia ohjeita noudattamalla keskustelun kristityn kanssa ei tarvitse olla pelottava, vaan siitä voi selvitä ilman kauhua ja tuskastumista. 

Big Brother - Sadistista tirkistelyä

Tämä kirjoitukseni on julkaistu ensimmäisen kerran 29.11.2011 ilmestyneessä Asennetta-lehden numerossa.

Onko televisiossa esitettävä Big Brotherin ohjelmaformaatti vain harmitonta matalaotsaista viihdettä? Miten sen hämmentävän suuri suosio on ymmärrettävissä? Tämän ilmiön selittäminen siten, että ohjelmassa olisi erityisen mielenkiintoisia henkilöitä, draamaa, romansseja, seksiä, konflikteja tai kekseliäitä tehtäviä olisi kuitenkin epätyydyttävää ja osin itsepetosta. Joitain näistä elementeistä sieltä löytyy ja joitain ei. Ihmiset luonnollisesti eroavat siinäkin, että toiset ovat vähempään tyytyväisiä kuin toiset eikä siinä mitään väärää ole. Tehkäämme Big Brotherille pienimuotoinen filosofinen ruumiinavaus ja katsotaan, mitä sieltä pöllähtää silmille.

Eräs tapa ymmärtää olisi nähdä Big Brother eräänlaisena postmodernin ajan reippaasti laimennettuna sirkuksena tai friikkishowna. Kolmisilmäisten kääpiöiden ja parrakkaiden naisten sijaan näytteillä on tietynlaisen esillä olemisen tarpeen omaavia tavallisia ihmisiä sikäli kuin ns. ”tavallinen ihminen” ei ole muuta kuin vain sinnikäs myytti. Big Brotherin syvin olemus ui kuitenkin synkemmissä vesissä, ja kritiikkini on monikärkinen.     

Ensinnäkin tuntuu siltä, että taloon ei ole valittu niinkään ihmisiä, vaan enemmänkin irrotettuja ominaisuuksia. Tämä on tietoista ja liittyy showbisneksen lainalaisuuksiin. Ihmisellä on arvo vain haluttujen ominaisuuksien kantajina. Taloon on haluttu saada sekalainen kokoelma persoonia, mielipiteitä ja henkilökohtaisia tapoja. Ajan mittaan, ja jännityksen lauetessa, nämä pääsevät enemmän ja enemmän pintaan, jolloin alkaa tapahtua sitä kanssakäymistä, mitä on haettu. Osa siitä on ennakoitua ja osa ennakoimatonta. Jo tämä on hyvin kyseenalaista manipulointia, mutta kuitenkin vielä suhteellisen harmitonta. Onhan kyse kuitenkin aikuisista ihmisistä, jotka osaavat sopeutua ja toimia itsenäisesti.      

Iso osa Big Brotherin vetovoimaa on luonnollisesti sen luomat eroottiset jännitteet, joiden suunnat kulkevat sekä talon sisällä että katsomosta taloon. Ylenpalttinen kiinnostus juhlimisen ja vihjailevan seksuaalisuuden tirkistelyyn ei tietysti yllätä ketään. Näissä yleisölle järjestetyissä, vakoilemalla saaduissa, eroottisissa näytöksissä on jotain hyvin häiritsevää. Mikä oikeuttaa tämänkaltaisen tirkistelyn tai voyerismin, jos halutaan patologisoida? Hyväksikäyttö kun on aina hyväksikäyttöä, vaikka sen kohteet olisivat siihen suostuneet.

Big Brother –taloon liittyy eräs pelottava yhteiskuntafilosofinen ominaisuus, josta autoritaariset tahot haaveilevat. Jatkuva ympäri vuorokauden päällä oleva kameratarkkailu muistuttaa läheisesti englantilaisen filosofin Jeremy Benthamin 1700-luvulla ideoimaa vastenmielistä Panoptikon vankilamallia, jolla pyrittiin täydelliseen mielen ja ruumiin hallitsemiseen. Siinä vangit olisivat olleet mahdollisen jatkuvan tarkkailun alaisena täysin ilman yksityistä aikaa. Big Brotherin osallistujat tietävät olevansa kuvattuina joka hetki. Varmaankin tarkkailtavina oleminen välillä heiltä unohtuu, mutta valvojan ääni kuitenkin läpitunkee talon ja toimii muistutuksena sen olosuhteista. Tällöin mieli repäistään väkivaltaisesti aina uudestaan julkiseen tilaan. Arki on siis yksityisen ja julkisen välillä mielivaltaisesti häilyvää. Niin ikään myös katsojalle tulee illuusio vallasta, mutta tätä valtaa ei käytetä mihinkään rakentavaan vaan itsen viihdyttämiseen. Vallankäytössä huvin vuoksi on aina sadistisia piirteitä.    

Tästä pääsemmekin Big Brother –konseptin pirullisimpaan osaan eli sen sadistiseen pohjavireeseen. Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa poika ja tyttö ovat talossa ollessaan tutustuneet toisiinsa, ja jonkinlainen yhteys, tai jopa romanssi, on vireillä. Sitten Big Brother antaa pojalle salaiseksi tehtäväksi vältellä kaikkea fyysistä kosketusta tyttöön. Tämän seurauksena katsojat saavat hekumoida tytön kyyneleillä ja pettymyksellä, kun hän murehtii suhteen viilenemistä. Ohjelman ”juonesta” huolehtivat henkilöt ovat kuin nukkemestareita, jotka ohjaavat tunteita haluamaansa suuntaan. Mitä enemmän itkua ja hammasten kiristystä päästetään ilmoille, sen parempi. Törmäämme jälleen manipulaatioon ja sadismiin. Shown kaikesta keinotekoisuudesta huolimatta tässä pelissä liikuteltavat pelinappulat ovat oikeita ihmisiä, joilla on oikeita tunteita. Pahinta on, että tästä tehdään hyväksyttävää, ja tätä sadismin ja kontrollin ilosanomaa syötetään ns. oikeaan elämään. Ikään kuin me ihmiset tarvitsisimme vielä lisää sytykettä pimeällä puolellemme.  

Löytyykö Big Brotherista mitään hyvää tai tarpeellista edes viihteen maailmaan? Vastaus on, että ei. Kenties on kuitenkin liioittelua väittää, että tällaisen ohjelman tekijät olisivat ilkeitä satyyreitä, jotka pelkäksi omaksi ilokseen synnyttävät bakkanaaleja, surua ja rienausta. Liian pitkälle on kuitenkin menty. Vanhan kliseen mukaan sellaista ohjelmaa tehdään, mitä ihmiset haluavat katsoa. Siinä tapauksessa peili asetetaan katsojien eteen. Miksi tällaista tehdään? Ohjelman tekijöiden vastaus on helppo arvata, mutta entä katsojan?   

Voiko kristitty olla loogisesti terve: yksi näkemys ideaaleista ja mahdottomuudesta

Kirjoitan ideaalien sovittamisen mahdottomuudesta. Kristinuskoon sisältyy kolme keskeistä periaatetta, joiden yhdistämisen näen mahdottomana. Ne ovat yksinkertaistettuna teismi, Jeesuksen lähimmäisenrakkauden eetos ja autoritaarisuus. Niiden yhdistämisyritys johtaa joko epäonnistumiseen tai arvojen skitsofreniaan. Ihminen, joka haluaa olla kristitty, joutuu ristipaineeseen, josta hänen ei ole mahdollista selviytyä.

Teismi pakottaa kristityn välttämättä poliittisesti oikealle. Tämä johtuu osin siitä, että poliittisella vasemmalla puolella hallitsee ateismi. Tai ainakin näin kristitty ajattelee. Ateismi vaatii samankaltaista vakaumusta ja uskoa kuin teismikin. Kuinka monella ihmisellä lopulta on viitseliäisyyttä olla ateisti? Uskova vasemmistolainen ei ole minulle käsitteellinen mahdottomuus. Päinvastoin historia tuntee paljon uskonnollisia yhteisöjä, joissa on ollut aidosti vasemmistolainen arvomaailma. Kirkon pitäisi muuttua radikaalisti, jotta sen voisi kiskoa edes poliittiseen keskimaastoon. Luulen, että suurin osa vasemmiston kristinuskoa kohtaan tuntemasta vastenmielisyydestä kohdistuu nimenomaan kirkkoon ja pappeihin.

Kristinusko on autoritaarista. Sen esivaltaoppi on niin vahva, että kristityn kansalaisen oma tahto on täysin murrettu. Ei riitä, että hän itse pidättäytyy auktoriteettien arvostelusta tai vastustamisesta. Hän haluaa myös kieltää muita tekemästä niin. Konservatismissa on myös pitkälti kyse siitä, että esivaltaa ei haluta epäillä.

Autoritaarisuus ja ateismin vastustaminen ovat vieneet kristinuskon oikealle. Oikeistolaisuus on vienyt kristinuskon viime kädessä kapitalismiin ja kulutusyhteiskuntaan. Autoritaarisuus yrittää estää seurakunnan jäseniä kyseenalaistamatta ja tekemättä toisin. Konservatismi estää kansalaisia eroamasta kirkosta. Näinhän kaikki sujuisi kirkossa hyvin ja ongelmitta.

Epäharmoniaa aiheuttaa kuitenkin kristinuskon kiusallinen ristiriidan kylväjä eli Jeesus. Hänenkin opetuksensa pitäisi ottaa huomioon. Tässä kohdin tuo niin huolella koottu rakennelma hajoaa. Miten Jeesus voitaisiin sovittaa oikeistolaiseen teismiin ja toisaalta autoritaarisuuteen? Vastaus onkin, että se ei onnistu mitenkään. Vaihtoehdot ovat luopuminen kristinuskosta tai arvojen jakomielitauti. Jokainen tämän päivänkin kristitty on valinnut näistä vaihtoehdoista toisen joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Uskotaan ja toivotaan - rakkaudesta rautalankaan

Tässä on hyvin mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten uutisointi tieteellisistä tutkimuksista leviää ja vääristyy nettikeskusteluissa. Niillä hämärillä kujilla vastaan tulee diletantteja, sumeaa logiikkaa, tarkoitushakuisuutta ja kapasiteetin loppumista. Toivottavasti sitä raamattua edes luetaan vähän terävämmin.

Katsoin asiakseni kommentoida erästä ”sähköisellä kirkonmäellä” julkaistua blogikirjoitusta, jossa kirjoittaja kommentoi Turun yliopistossa tehtyä tutkimusta. Aiheena on kirkollisia piirejä aina niin kiinnostava homoseksuaalisuus. Blogitekstin kirjoittaja etenee siten, että hän kopioi valikoiden tutkimuksen tiedotetta, jonka jälkeen esittää siitä kaksi johtopäätöstä: 1) Nuorten joukossa homous kasvaa, ja 2) tämä kasvu johtuu sallivammasta ilmapiiristä.

Liitän alle ensin oman kommenttini, ja aivan viimeiseksi kopioin kyseisen tutkimuksen tiedotteen kokonaisuudessaan. Olisin kopioinut itse blogitekstinkin, mutta se poistettiin kaikkine kommentteineen hyvin pian sen jälkeen, kun olin siihen reagoinut.

Ottamatta kantaa itse homokeskusteluun, koen velvollisuudekseni puolustaa toisen tieteentekijän tutkimusta, ettei sitä tarkoitushakuisesti tai muusta syystä tulkita väärin. Todettakoon myös aluksi, että olen perheellinen heteromies. Tämä sen vuoksi, ettei minun tarvitse myöhemmin oikaista erilaisia ad hominem -virheargumentteja. Pitkä kommentti tulossa, mutta kannattaa lukea loppuun.

Ensinnäkin. Kun lainasit kyseisen tutkimuksen tiedotetta noinkin kattavasti, olisit voinut mainita siinä esitetyn vastauksen tutkimuksen varsinaiseen kysymykseen, joka sen otsikossa mainitaan. Eli tutkimustulos oli tämä:

"Tulokset osoittivat, että sekä lapsuuden sukupuolelle epätyypillinen käyttäytyminen että homoseksuaalisuus ennustivat masennus- ja ahdistusoireita aikuisiässä. Myös sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyneet heteroseksuaaliset henkilöt oireilivat yhtä paljon kuin homoseksuaaliset henkilöt. Eräs selitys on se, että lapsuuden sukupuolelle epätyypillisen käyttäytymisen ajatellaan usein ennustavan homoseksuaalista suuntautumista ja nämä lapset kohtaavat tämän vuoksi kielteisiä reaktioita. Se, että myös sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyneet heteroseksuaaliset henkilöt raportoivat enemmän oireita, tukee tätä oletusta".

Tuon pitäisi olla kaikkein huolestuttavin tulos tässä tutkimuksessa.

Geeneistä puhuttaessa sen sijaan jätit mainitsematta tämän varsin mielenkiintoisen kohdan: "Erään evoluutiopsykologisen teorian mukaan miehillä ja naisilla voi olla sama geeni, joka esimerkiksi voisi liittyä lisääntyneeseen kiinnostukseen miehiä kohtaan. Naisilla tämä geeni voisi lisätä jälkeläisten saantia, ja miehillä se johtaisi homoseksuaalisuuteen".

Sitten pääsemme varsinaiseen asiaan eli johtopäätöksiisi. Valitettavasti tämä tutkimusesittely, tai siinä annetut luvut, eivät millään tavoin tue niitä. Annoit kirjoituksesi lopussa meille kaksi johtopäätöstä: 1) Nuorten joukossa homous kasvaa, 2) tämä kasvu johtuu sallivammasta ilmapiiristä. Ilmeisesti tarkoitit väitteelläsi, että nuorten homojen määrä kasvaa etkä sitä, että yksilön homous lisääntyisi? Tutkimuksen luvuista ei voida päätellä, että homous olisi lisääntynyt tietyllä aikajanalla. Tutkimushan sanoo vain, että sallivampi asennoituminen lisää homoseksuaalisesta kiinnostuksesta raportointia. On siis täysin yhtä mahdollista, että homoseksuaalisuutta on suurin piirtein vakiomäärä maailmassa eri aikakausina. Ennen sitä vain ei ole uskallettu tunnustaa rangaistuksen pelossa. Kiinnostuksen lisääntyminenkään ei välttämättä johda siihen, että henkilöstä tulee homoseksuaali. Ja vielä. Esimerkiksi se, että 65% prosenttia naisista ei kategorisesti poissulje homoseksuaalista kanssakäymistä, ei tarkoita sitä, että 65% naisista olisi lesboja. Ainoa mitä tuosta luvusta voidaan varmuudella sanoa, on että 35% naisista ilmoittaa, ettei missään kuviteltavissa olevassa tapauksessa ryhtyisi homoseksuaaliseen kanssakäymiseen. 

Logiikka ei anna armoa.

Mitä kunnioittavimmin

Petri Ristimäki

Aikuisiän psykiatrisen oireilun yhteys lapsuuden sukupuolelle epätyypilliseen käyttäytymiseen 

PsM (Anna) Katarina Alangon väitöskirja psykologian alalta esitetään julkisesti tarkastettavaksi Åbo Akademin psykologian ja logopedian laitoksella perjantaina 10.12.2010. 

Väitöskirjan otsikkona on: Childhood Gender Atypical Behavior and Adult Same-Sex Sexuality - Genetic and Environmental Influences and Associations with Recalled Parent-Child Relationships and Current Psychiatric Symptoms. 

Tutkijaryhmä Åbo Akademissa tutki homoseksuaalisuuden ja lapsuuden sukupuolelle epätyypillisen käyttäytymisen yhteyttä aikuisiän psykiatriseen oireiluun. Tulokset osoittivat, että sekä lapsuuden sukupuolelle epätyypillinen käyttäytyminen että homoseksuaalisuus ennustivat masennus- ja ahdistusoireita aikuisiässä. Myös sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyneet heteroseksuaaliset henkilöt oireilivat yhtä paljon kuin homoseksuaaliset henkilöt. Eräs selitys on se, että lapsuuden sukupuolelle epätyypillisen käyttäytymisen ajatellaan usein ennustavan homoseksuaalista suuntautumista ja nämä lapset kohtaavat tämän vuoksi kielteisiä reaktioita. Se, että myös sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyneet heteroseksuaaliset henkilöt raportoivat enemmän oireita, tukee tätä oletusta. 

Tutkimus kartoitti myös homoseksuaalisuuden periytyvyyttä. Perinnölliset tekijät selittivät noin 50 % homoseksuaalisuuden syistä. Mitä luultavimmin ei ole olemassa yksittäistä "homogeeniä", vaan monien eri geenien keskinäinen vuorovaikutus yhdessä ympäristötekijöiden kanssa vaikuttavat seksualiseen suuntautumiseen. Erään evoluutiopsykologisen teorian mukaan miehillä ja naisilla voi olla sama geeni, joka esimerkiksi voisi liittyä lisääntyneeseen kiinnostukseen miehiä kohtaan. Naisilla tämä geeni voisi lisätä jälkeläisten saantia, ja miehillä se johtaisi homoseksuaalisuuteen. 

Kyseisen tutkimuksen tuloksissa näkyy myös, miten erilaiset homoseksuaalisuuden määritelmät voivat vaikuttaa tuloksiin. Seksuaalisesta käytöksestä samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa raportoi noin 3% miehistä ja 1% naisista. Seksuaalista kiinnostusta samaa sukupuolta olevaan henkilöön raportoi 5-10% miehistä ja 7-25% naisista. Nuoremmat osallistujat raportoivat enemmän kiinnostusta, mikä viittaa kohortin vaikutukseen, eli sallivampi suhtautuminen lisää homoseksuaalisen kiinnostuksen raportointia. 34% miehistä ja 65% naisista ei pitänyt seksuaalista vuorovaikutusta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa oikeissa olosuhteissa täysin poissuljettuna. 

Kyseisen tutkimuksen ensimmäiseen osaan osallistui lähes 4000 (ikä 33-43 vuotta) ja toiseen osaan yli 10 000 (ikä 18-32 vuotta) suomalaista kaksosta ja heidän sisarustaan. Kyselylomakkeiden avulla kartoitettiin monia seksuaalisuuteen liittyviä teemoja, joista esimerkkejä ovat lapsuuden suhde vanhempiin ja muistikuva omasta sukupuolittuneesta käyttäytymisestä. 


Katarina Alanko väittelee tohtoriksi perjantaina 10.12.2010 klo 10 osoitteessa auditorio Armfelt, Arken, Tehtaankatu 2, Turku. 
Vastaväittäjänä toimii professori Morten Firsch, Statens Seruminstitut, Tanska ja kustoksena professori Pekka Santtila,Åbo Akademi. 

Katarina Alanko on syntynyt 24.6.1976 Turussa. Hän suoritti ylioppilastutkinnon 1995 Katedralskolan i Åbossa ja PsM-tutkinnon 2002 Åbo Akademissa 

50 euron presidenttiehdokkaita ja herkkiä rasisteja

Kristillisillä on kerrankin presidenttiehdokas, joka on keskiarvo puolueestaan: Jäykkä, mitäänsanomaton ja pyhän hengen lamaannuttama. Viime torstain A-talkin ehdokaskeskustelusta jäi päällimmäisenä mieleen säikähtänyt ex-urheilija, joka oli hädissään ilman etukäteen kirjoitettua puhetta. ”Päivi Räsänen sitä mieltä ja Päivi Räsänen tätä mieltä.” Kristilliset voisivat valmistaa Essayahin näköisiä pahvihahmoja, jotka nauhalta toistelisivat Päivi Räsäsen vesitettyjä mielipiteitä. Näitä saisi koottua alle viidellä kympillä kappale. Kustannustehokasta kuin mikä.

Edellä mainitussa televisio-ohjelmassa Essayahilta kysyttiin, miksi hän on jäänyt niin etäiseksi ja tuntemattomaksi politiikkaa seuraaville. Hänen poliittinen ansiolistansa on hyvin vaikuttava. Tässä yhteydessä se todistaa kuitenkin enemmänkin häntä vastaan. Kaikista noista vaikuttamismahdollisuuksista huolimatta kukaan ei ole kuullut, mitä mieltä hän on, mitä asioita hän ajaa. M.O.T. Haukkuisi nyt edes homoja tai mitätöisi ei-kristittyjen pakolaisten kärsimyksen tai hyvänen aika edes jotain. Essayahin presidenttikampanjaa varten luodussa visiossa hän puhuu kyllä paljon lähimmäisenrakkaudesta. Kristillisessä perinteessä on lähimmäisenrakkautta toteutettu niin monilla ja erikoisilla tavoilla, että tarkennusta tarvittaisiin. Ei ole helppoa olla kristillisdemokraatti, kun oma luonto vetää toisaalta konservatiivisiin salonkeihin, ja kristillinen verenhimokin pitäisi tyydyttää. Lisätään vielä, että sellaisessa ihmisessä, joka viettää suuren osan elämästään urheilukentillä vetelehtimässä fyysisten harjoitteiden parissa, on jotain hyvin epäilyttävää.

Perussuomalaiset vetivät hiljattain aamukaljansa väärään kurkkuun, kun presidentti Halonen sanoi, että rasistisia piirteitä itsessään tunnistavat ihmiset ovat äänestäneet Perussuomalaisia. Kovin on herkkää. He ovat maahanmuuttovastaisin puolue, joten on luonnollista, että myös rasistiset ihmiset äänestävät sellaista vaihtoehtoa. Mitä kummallista siinä on? Mitään sen enempää tuo Halosen lause ei tarkoita. Perussuomalaisen kultin perusluonteeseen tietysti kuuluu, että sen johtajat ja jäsenet närkästyvät aivan erityisellä tavalla, kun heitä arvostellaan. Tässä pätee periaate, jonka mukaan närkästys kasvaa sitä mukaa, kun kritiikin perustelut paranevat. Yleensähän on toisinpäin. Mistähän se kertoo?

Soini pitää raamatullisista ja itämaiden historiaan liittyvistä vertauksista, kuten satraapeista ja Moolokin kidoista. Niille, jotka eivät tiedä, Moolok oli muinainen foinikialainen jumala, jota palvottiin myös nykyisen Israelin alueella. Moolokin kitaan syöttämisellä Soini varmasti tarkoittaa sitä, että Moolokia kuvaava onton metallista tehdyn, oinaanpäisen ihmishahmoisen, patsaan sisään tehtiin tuli. Patsaan hehkuvan kuumaan syliin ja käsille laitettiin ihmisuhrit, usein lapset. Voidaan siis sanoa, että Moolokin kitaan joutuminen oli huono juttu. Käytän itsekin raamatullista vertausta. Maahanmuuttokysymys on Perussuomalaisille heidän oma kultainen vasikkansa tai ehkä kullattu vasikka olisi parempi ilmaus. Mitä kultauksen alta paljastuisi? Sitä voi kukin itse miettiä, kun joulukalenteriaikakin on taas käsillä

Kirkko sisällissodassa vuonna 1918 osa 2

Keskustelu aiheesta jatkuu. Tässä viimeisin postaus heille, joita kiinnostaa.

Palaisin vielä tuohon kysymykseen kirkon äänestä ja siitä, miten monitahoinen tai yhtenäinen se oli. Arkkipiispa Johanssonin lisäksi piispa O.J.Colliander (myös ankara beckiläinen) suhtautui äärimmäisen kielteisesti sosialisteihin. Mainitsemani vaatimukset teloituksista ja pakkotyöhön passittamista olivatkin juuri Collianderin ääneen esittämiä ajatuksia (Huhta 2009 s.32-33). Sodan aikana Colliander työskenteli aktiivisesti valkoisen suomen puolesta ja yritti saada Mannerheimin omaksumaan hänen oman näkemyksensä sisällissodan uskonnollisesta luonteesta. Colliander vaati myös, että sisällissodan voittamisen jälkeen sotatoimia oli jatkettava ”hyökkäys- ja valloitussotana” Venäjää vastaan, kunnes Suur-Suomen luonnollinen itä-raja olisi saavutettu (Huhta 2009 s.32).  

Marraskuun 1917 yleislakon levottomuuksien huolestuttamana Oulun piispa Koskimies halusi, että piispat ja arkkipiispa yhdessä laatisivat paimenkirjeen, jossa kehotettaisiin sovintoon ja ongelmien rauhanomaiseen ratkaisuun. Koskimiehen laatima tekstipohja oli osoitettu yhteiskunnan omistavalle luokalle ja poliittiselle eliitille. Johansson ja Colliander tyrmäsivät ehdotuksen, ja Porvoon piispa Råberg piti sitä kirkkolain vastaisena ja vaarallisena politikointina. Johansson ei halunnut, että sovintoa tarjottaisiin sosialisteille, ”murhaajille ja pilkkaajille”. Collianderin mielestä Koskimiehen ehdotus oli vain ”epäraamatullinen fraasi”, jolla osoitetaan rakkautta jumalan valtakunnan vihollisille (Huhta 2009 s.30). Emme tietenkään voi tietää, mikä vaikutus tämän kaltaisella kannanotolla olisi ollut, mutta itse uskon, että tuossa yhteiskunnallisessa tilanteessa, loppuvuodesta 1917, sisällissota oli jo vääjäämätön.

Colliander muodosti toisen ääripään kirkossa ja toisen ääripään taas mainitut ns. punikkipapit. Suurin osa oli tietysti jotain siltä väliltä. Yksittäisissä tilanteissa papit toimivat varmaankin omantuntonsa mukaan. Ilkka Huhta kirjoittaa näin: ”Aiemman tutkimuksen pohjalta siis tiedetään, että arkipiispan tavoin hänen virkaveljensä ja suuri osa papistoa antoivat joko näkyvästi tai hiljaisesti tukensa valkoisen Suomen tavoitteille (Huhta 2009 s.10). Tämä uusin tutkimus loiventaa sitä näkemystä aavistuksen mm. naisseurakuntalaisen näkökulman kautta. Suurin osa kirkkokansasta oli naisia, ja aiemmassa tutkimuksessa on ilmeisesti tehty yksinkertaistuksia siitä, että kirkossa käyvät naiset olisivat olleet yksistään valkoisia.

Beckiläisyyteen Suomessa täytyy tutustua paremmin. Yllä mainitsemani lainaus ”epäraamatullisesta fraasista” on hyvä aloituspiste. Miten he ovat selittäneet pois Jeesuksen väkivallattomuuden ja opetukset? Millä perusteilla ankarasti raamattuun perustuva oppi valikoi vain tietyt raamatun kohdat kivijalakseen?

Sisällissodan ajan naisten ja kirkon suhteeseen pitää palata joskus myöhemmin tarkemmin. Luin kuvauksen mielenkiintoisesta nelikentästä, joka on rakennettavissa tuon ajan naiskuvasta. Ylimpänä ja ”parhaimpina” ovat siveelliset naiset. Toisena arvoasteikossa tulevat siveelliset miehet. Toisena he ovat sen takia, että miehet ovat luonnostaan vaikutusalttiimpia houkutuksille ja lankeamiselle. Kolmantena ovat langenneet miehet, jotka on saatu houkuteltua epäsiveellisyyteen. Viimeisen ja halveksitumman ryhmän muodostavat epäsiveelliset naiset. Heidät samaistettiin implisiittisesti tiettyyn yhteiskuntaluokkaan eli työläisväestöön. Tässähän on mielenkiintoinen jako niin sanotusti pyhimyksiin ja toisaalta prostituoituihin jos kärjistetään. Välimallin naisia ei olisi. Onko sellaista ajattelua vieläkin kirkon piirissä, vaikka sitä ei kukaan uskalla ääneen sanoa? Muissa uskonnoissa miesten ”vastuuvapauden” huomaa helposti. Toisin sanoen, jos mies saa seksuaalisia ajatuksia naisen paljaasta olkapäästä tms., se on vika naisen siveettömässä pukeutumisessa.    

MitroGate

Oli hauskaa seurata aamu-television (ylen aamu-tv:ta, ei kolmosen ostos-tv:ta) juttua isä Mitron ahdistelukohusta. Kuvamateriaalina näytettiin kuvia, joissa isä Mitro viettää suvun kesken pitoja, viini virtaa, ja pöytään kannetaan selkä vääränä rapuja. Hyvin näytti ravunlihan imeminen sujuvan. Onhan sitä harjoiteltukin, kun on köyhän kansan selkäydinnesteitä imetty kuiviin. Yhdessä haastattelupätkässä Mitrolla oli paita auki melkein napaan asti. Ehkä vähän turhan osoittelevaa, mutta tehokasta. Uskomme vähemmälläkin, että isä Mitro on Silenoksen jälkeläisiä.

Isä Mitro sai yllättävältä taholta tukea, kun Kokoomuksen europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola malttoi lähteä kampaamolta ottamaan osaa keskusteluun. Tässä Iltalehden uutisesta suora lainaus Korholalta: ”Miksi meillä niin helposti lyödään ja häpäistään niitä, jotka yrittävät parastaan?” Onko naisten ahdistelu siis parasta, mihin isä Mitro pystyy? Lisäksi Korhola uskottelee, että häirintä on tapahtunut näiden n.20 kokijan pään sisällä. Onhan se tietysti parempi, että edes jotain tapahtuu pään sisällä. Ei ihme, että Kokoomus on piilottanut Korholan Brysseliin.

Isä Mitro ja Eija-Riitta Korhola olisivatkin varmasti ihanteellinen pari palaveeraamaan yhdessä. Mitro voisi sydämensä kyllyydestä lääppiä ja puhua rivoja. Korhola voisi huudahdella iloisesti, että ”Oletpas sie eloisa karjalainen!”.     

Kirkko sisällissodassa vuonna 1918

Olen aloittanut blogin pitämisen Kotimaa24-sivustolla osana tutkimustani. Kotimaa24 on sähköinen kirkonmäki. Tässä asiapitoista tekstiä, jota kirjoittelin tänään sinne.


Sisällissodan jälkeisen Suomen yhteiskunnallinen muisti on ollut varsin yksimielinen siitä, mihin Evl.lut. kirkko tuolloin asemoitui. Punaisia sympatiseeraavat ovat pitäneet sitä sortokoneiston osana, ja valkoisten kannattajat taas sankarillisena jumalallisen yhteiskuntajärjestyksen puolustajana. Totuus ei kuitenkaan ollut aivan näin jyrkästi rajautunut. Lukuisia kysymyksiä herää. Pohjaan tiedot vuonna 2009 ilmestyneeseen, Ilkka Huhdan toimittamaan, kirjaan ”Sisällissota 1918 ja kirkko”.

Punaisilla ei ollut sodan aikana varsinaista kirkon tai uskonnon vastaista ohjelmaa. Sodassa taistelivat enemmän yhteiskunnalliset ja sosiaaliset näkemyserot kuin ideologiset tekijät. Toki sodan voit-tamisen jälkeen suunnitelmissa oli kirkon aseman murentaminen, veronkanto-oikeuden poistaminen ja omaisuuden siirtäminen kunnille ilman korvausta. Sodan aikana seurakuntiin ja pappeihin kohdistui väkivallantekoja (mm. pahoinpitelyjä n.35kpl ja pappien surmia 10kpl) sekä kiinteistöjen vahingoittamisia kuten pappiloiden ja kirkkojen ryöstöjä tai polttamisia. Näiden voidaan kuitenkin katsoa johtuneen paikallisesti ja henkilökohtaisesti koetuista vääryyksistä ja kaunoista. Tämän valossa on ymmärrettävää, että paikoitellen uskonnollinen elämä jatkui myös lähes normaalina myös Suomen punaisella puolella.

Kirkon toimet sodassa olivat maltillisempia kuin on ajateltu, mutta kirkon ylin johto oli lähes yksimielinen siitä, että sisällissota johtui pelkästään jumalattomuudesta ja harhaisesta kapinasta esivaltaa vastaan, Esivalta oli luonnollisesti saanut valtuutuksensa jumalalta. Asenteet olivat paikoin erittäin kovia. Punaisten ns. harhaan johdetut rivisotilaat tuli lähettää Saksaan pakkotyöhän loppuelämäkseen. Johto ja agitaattorit sen sijaan piti teloittaa. Erityisen ankarasti suhtauduttiin punaisten puolella aseeseen tarttuneisiin naisiin. Heidät tuli ilman armoa teloittaa. Nämä olivat siis kirkon kantoja. Sovintoa ja anteeksiantoa toivovia kannanottojakin kirkon piiristä tosin kuultiin. Niiden pontimena olivat kuitenkin enemmän armahduksen ja koston hillitsemisen teemat. Niissä haluttiin myös jo pedata sodan jälkeistä aikaa. Haettiin keinoja jälleenrakentamiseen ja yhdessä elämiseen. Oikeudenmukaisuuden vaatimustensa kanssa punaiset olivat varsin yksin.

Esivalta-ajatus pohjautuu varmasti Paavaliin, mutta miten on ymmärrettävä ristiriita Jeesuksen opetusten ja näiden teloitusvaatimusten välillä? Esivalta-ajatteluun sopi hyvin haaveet Suomesta monarkiana ja aikeet hakea Saksasta Suomelle kuningas. Sekin on myös hieman kummastuttavaa, ettei Euroopassa jo satoja vuosia hyväksyttyä ajatusta vallan legitimiteetistä tuotu esiin. Empiirinen legitimiteetti riippuu siitä, hyväksyykö kansa kulloisenkin valtajärjestelmän. Kansalla olisi siis oikeus suistaa valtaapitävä eliitti, jos yhteiskunnalliset olot siihen pakottavat.

Kenties hämmentävintä on, että sisällissodanajan kirkon historian tutkimuksessa on niin vähän käsitelty omaisuutta ja taloudellisia seikkoja. On mielestäni hieman naivia nähdä kirkko ideaalisena eli sellaisena, että sen toimia ja kannanottoja ohjaisi pelkästään uskonnollinen perusta. Kirkko on aina huolehtinut omaisuudestaan mustasukkaisesti (ehkä poislukien aivan alkuajat) ja nähnyt vaivaa et-siäkseen sille oikeutusta. Oman yhteiskunnallisen ja taloudellisen vallan säilyttäminen oli näin ollen yksi merkittävä syy valkoisten puolelle asettumisessa. Kokonaisuutena ajatellen kirkolta ei liiennyt myötätuntoa niille sosiaalisille uudistuksille, joita punaiset ajoivat. Kirkon sosiaalinen sanoma jäi hyvin heikoksi ja kaukaiseksi Jeesuksen ajatuksista. Voihan olla, että käsitykseni siitä, mitä kirkko haluaa olla, on väärä. Eli kirkko on toteuttanut omaa luontoaan onnistuneesti, eikä se edes haluaisi vahvistaa vaikutustaan yllä mainitulla tavalla.

Nykyajan kirkon sosiaalisen sanoman koen niin ikään kovin laimeana. Diakonit tekevät tärkeää työtä, ja ylimmältä johdolta tulee ajoittain kannanottoja joihinkin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Voisiko kirkko tehdä kuitenkin enemmän? Kaipaisin selkeitä kantoja kulutusyhteiskunnan haittoihin kuten työstressiin, masennukseen, psykologisiin ongelmiin, tuloerojen kasvuun yms. Liike-elämän edus-tajat (Eva, Björn Wahlroos) saavat ilman vastakommentteja lyödä heikkoja ja epätoivottuja kansanosia. Ehkä kirkolla olisi tässäkin keskustelussa paikkansa? Tietysti jo ateismin vastustamisen nimissä kirkko asettuu poliittisen kentän oikealle puolelle, ja ehkä sen takia työväestön puolustaminen jää kovin näennäiseksi. Värittääkö kirkon asennetta köyhälistöön enemmän almu-ajattelu kuin oikeu-denmukaisuuden pohdinta? Olenko väärässä tässä?      

Moni varmasti väittää, että kirkon pääasiallinen rooli on puhtaasti uskonnollinen. Riittää, jos se toteuttaa sen hyvin. Kirkon edustajien ei myöskään tarvitse osallistua muuhun keskusteluun kuin siihen, joka koskee opillisia asioita ja raamatun tulkintaa. Itse näen kirkon kuitenkin myös yhteiskunnallisena ja sosiaalisena toimijana. Miten se voisi muuta ollakaan? Näin ollen kirkkoa voidaan arvioida yhtä lailla sen maallisen roolin kautta. Katselen tosin asiaa kirkon ja kristinuskon ulkopuolisena tarkkailijana, mutta ei sen yhteyttä yhteiskuntaan pysty kiistämään.